Ranskalaisten krooninen allergia välttämättömimmillekin uudistuksille muuttuu torstaina taas rähinäksi, kun ay -liikkeet ryntäävät kadulle vastustamaan presidentti Emmanuel Macronin toisen kauden suurprojektia, eläkejärjestelmän uudistusta. Ay-liikkeiden lisäksi uudistusta vastustavat sekä vasemmisto että äärioikeisto, joten myös läpimeno kansalliskokouksessa on vaakalaudalla, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Helena Petäistö.
Macronille eläkeuudistus on ”uudistusten äiti”, jonka kaatuminen tai onnistuminen määrittelevät pitkälti sen, millaisena kunnianhimoisen presidentin kahden kauden perintö jää elämään. Macron haluaa jäädä historiaan Ranskan uudistajana, mutta kauaskantoiset kaavailut jäivät lupaavan alun jälkeen kesken, kun kohtalo heitti hänen tielleen ensin keltaliivit, sitten koronaviruksen ja lopulta vielä sodan Euroopassa.
Monet ehtivätkin jo ennustaa Macronin keskittyvän toisella viisivuotiskaudellaan enää vain EU- ja ulkopolitiikan hoitoon etenkin nyt, kun hänellä ei ole enää ehdotonta enemmistöä maan kansalliskokouksessa niin kuin ensimmäisellä kaudella. Mutta tämän kauden alun apatian jälkeen näyttää taas siltä, ettei lannistuminen todellakaan kuulu Macronin sanavarastoon. Ei, vaan vielä olisi saatava putkeen monta suurta uudistusta koskien maahanmuuttopolitiikkaa, oikeuslaitosta ja ydinvoimaa. Ja vielä lyhyessä ajassa, kun niskaan puhaltavat jo vuoden 2023 EU-vaalit ja vuoden 2024 Pariisin olympialaiset.
Mitterrandin aikapommi
Eläkeuudistuksessa on erityisen paljon vaakalaudalla, sillä jos se kaatuu, Macron voi sanoa hyvästit myös muille kaavailuilleen. Silloin hänelle uhkaisi käydä samoin kuin edelliselle kahden kauden presidentille, Jacques Chiracille, jonka toinen kausi oli pelkkää tyhjäkäyntiä ja jähmettymisen aikaa.
Aikapommin ja varsinaisen kiusankappaleen jälkeensä tuleville Ranskan päämiehille heitti sosialistipresidentti François Mitterrand 1980-luvun alussa, kun hän alensi eläkeiän kertaheitolla 65 vuodesta 60 vuoteen laskematta sen seurauksia. Talousosaamisen puute oli muuten vahvan presidentin harmillinen heikko kohta, varsinkin kun siihen liittyi ”ranskalaisen sosialismin” näyttämisen halu muka malliksi muulle maailmalle.
Mitterrandin pahin kilpailija sosialistileirissä, sen modernin demarisiiven johtohahmo Michel Rocard, näki Ranskaa lähestyvän katastrofin jo silloin ja julkisti pääministerinä 1990-luvun alussa maan eläkejärjestelmän kestämättömyyttä koskevan raportin.
– Tämän tilanteen korjaamiseen kaatuu vielä monta hallitusta, hän ennusti.
Tässäkin asiassa Rocard, piikki Mitterrandin lihassa, oli oikeassa. Rocardin raportti on kestänyt aikaa ja ollut jo 30 vuotta eläkeuudistusten pohjana.
Oikeistopääministeri Édouard Balladur aloitti eläkejärjestelmän rukkaamisen pidentämällä täyteen eläkkeeseen oikeuttavaa eläkemaksuaikaa. Hän onnistui siinä ovelasti ajoittamalla uudistukset ranskalaisten lomakuukauteen, elokuuhun, jolloin Välimeressä lilluvat kansalaiset eivät jaksaneet lähteä rettelöimään kaupunkien polttavalle asvaltille. Mutta kun hänen seuraajansa, oikeistoleirin parhaimpana pidetty, kunnianhimoinen Alain Juppé ryhtyi tekemään kokonaisvaltaista eläkeuudistusta, ajankohtana oli ankea marraskuu, hallitus kaatui kuukaudessa ja maa oli täydessä kaaoksessa. Viimeinen tikki oli, kun ay-liikkeet sulkivat öljynjalostuslaitokset, ja Ranskan bensahanat kuivuivat. Samaa hoitoa on jo väläytelty Macroninkin uudistusta vastaan.
Lähipäivät ja -viikot näyttävät, miten käy.
Mallia myös Suomesta
Hullunrohkean Juppén jälkeen vasta sosiaali- ja työministeri François Fillon uskalsi taas tarttua eläkeasioihin vuonna 2003 pidentämällä yhä eläkemaksuaikaa. Vihaiset ay-liikkeet ryntäsivät massiivisesti kadulle, mutta Fillon oli heidän kanssaan Juppétä taitavampi. Fillon otti jopa mukaansa ranskalaisia ay-liikkeen kovapäisiä edustajia Suomen vierailulleen istumaan samaan pöytään suomalaisten ay-pomojen kanssa ja kuulemaan heiltä, miten Suomessa on tehty paljon pitemmälle meneviä uudistuksia siksi, että ay-liikkeet eivät halua sentään sahata omaa oksaansa. Kun kyselin kommentteja Ranska ay-jääriltä, ei vastausta saanut ulos hohtimillakaan.
Presidentti Nicolas Sarkozyn aikana nostettiin viimein myös eläkeikää 62 vuoteen, mutta yritys enempään sai taas kansan ryntäämään kaduille. Budjettiministeri Éric Woerthin yritykset perustella uudistusta saivat senaatissa aikaan niin äänekkään sosialistisenaattorien buuauskuoron, ettei ministeri kuullut enää omaa ääntään. Vasta, kun senaatin puhemies huusi kurkku suorana, että nyt riittää – ça suffit! – kakaralauma vaikeni.
Demaripresidentti François Hollande jatkoi vielä uudistusta pidentämällä edelleen eläkemaksuaikaa, eikä vastustus vaiennut, vaikka asialla oli vasemmistohallitus.
Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että Macron kerjää todellakin vain verta nenästään. Varsinkin, kun äärivasemmistojohtaja Jean-Luc Mélenchonin johtama vasemmistorintama on ottanut linjakseen vastustaa kaikkia nykyhallituksen lakiesityksiä. Niinpä hälyttävistä luvuista huolimatta kaikki ay-liikkeet ja koko vasemmisto väittävät nyt yhdessä silmiään räpäyttämättä, ettei eläkeuudistukseen ole mitään tarvetta. Nähtävästi sitä viestiä uskotaan, sillä 59 prosenttia ranskalaisista vastustaa uudistusta.
Karut numerot
Luvut osoittavat, että kestävyysvaje on ehdottomasti korjattava ja kiireen vilkkaa. Ranskan avokätisessä eläkejärjestelmässä peräti 14,7 prosenttia bruttokansantuotteesta menee eläkkeisiin, mikä on lähes tuplat verrattuna OECD-maiden keskiarvoon. Ranskalaiset myös lähtevät eläkkeelle aiemmin kuin useimpien muiden OECD-maiden kansalaiset. Jos nykymenoa jatkuu, maan eläkejärjestelmän rahoitusvaje on taas edessä. Macronin aikana vuonna 2021 järjestelmä palasi 900 miljoonan euron verran plussan puolelle, ja ekonomistien mukaan vielä viime vuonna sen olisi pitänyt olla plussalla runsaan kolmen miljardin euron verran.
Mutta jos mitään ei tehdä, alamäki alkaa jo ensi vuonna.
– En salli sitä, että ranskalaisille uskotellaan, ettei eläkejärjestelmämme ole vaarassa. Jos mitään ei tehdä, velkataakkamme kasvaa 100:lla lisämiljardilla seuraavan kymmenen vuoden aikana, pääministeri Elisabet Borne varoitti vastikään.
Sokea Reettakin näkee, ettei sellaiseen Ranskalla ole enää varaa. Keltaliivit ja ennen kaikkea pandemia kasvattivat maan velkataakan niin suureksi, että jopa Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on kiinnittänyt siihen huolestuneena huomiota: 3 000 miljardia on niin hirveä luku, että jokaisen ranskalaisen pitäisi aloittaa heti vyönkiristys. Mielenosoituksilla ei taloutta saada tasapainoon eikä rauhoiteta kansainvälisiä luottoluokituslaitoksia.
Kaiken kukkuraksi aika hyvän syntyvyyden Ranskallakin on sama väestön ikääntymisen ongelma kuin muullakin Euroopalla. Vuonna 2040 yhtä ranskalaiseläkeläistä kohti maksajia on enää vain 1,5 työssä käyvää, kun vielä vuonna 2000 heitä oli vielä kaksi ja vuonna 1960 peräti neljä. Kuka tietää, kuinka kauan tulevat sukupolvet suostuvat järjestelmän yhä raskaammaksi käyvään rahoittamiseen. Ranskan eläkejärjestelmä perustuu nimittäin kokonaan niin sanottuun sukupolvien väliseen solidaarisuuteen. Ideologian nimissä maan vanhakantaiset ay-liikkeet ovat aina estäneet eläkerahojen tuottavan sijoittamisen!
Gallialainen potero
Lähiviikot näyttävät, miten Macronin tämänkertaisen, jo valmiiksi vesitetyn uudistuksen käy, tukeeko maltillinen oikeisto sitä kansalliskokouksessa niin kuin puoluejohto on luvannut ja kuinka pahaksi ay-liikkeiden rähinöinti yltyy. Macronin edellinen uudistusyritys, jonka pandemian puhkeaminen keskeytti, tähtäsi koko Ranskan monimutkaisen ja epäreilun eläkehimmelin myllertämisen niin, että uusi järjestelmä olisi ollut kaikille kansalaisille tasapuolinen.
Siihen ei poliittisesti heikentyneellä Macronilla ole enää mahdollisuuksia. Nyt hän tähtääkin enää vain nykyjärjestelmän pelastamiseen keskeisenä elementtinä eläkeiän nostaminen 64 vuoteen. Ja sitähän ei yksikään työssä käyvä ranskalainen halua. Ei, vaikka ekonomistit kuinka varoittavat, että mitä kauemmas rukkausta lykätään, sitä rankemmaksi se muuttuu. Gallialainen on ja pysyy aina poterossaan, eikä sinne mikään järjen ääni ylety.