Helena Petäistön kolumni: Omahyväisyys ja halu tehdä kauppaa saivat vallan Suomen ja koko lännen Venäjän-politiikan kanssa

Venäjän diktaattori Vladimir Putin palautti lännen rajusti toiveajattelusta todellisuuteen. Nyt sama pitäisi ymmärtää kiireen vilkkaa Kiinankin kanssa. Eri logiikalla ajattelevien totalitaaristen valtioiden kanssa on turha toivoa maailmanrauhaa lännen pehmeillä arvoilla ja kaupan kautta.

Varsinkin omahyväisyys on aina vaarallista. On harmillista, että aina kun meillä Suomessa jokin asia sujuu hyvin, saa omahyväisyys vallan, vaikka juuri silloin pitäisi olla kaksin verroin valppaana. Niin kävi Nokialle, mutta niin kävi koko Suomellekin Venäjän-politiikan kanssa.

Sen sijaan että virolaisia olisi kuunneltu, presidentti Tarja Halonen katsoi jopa aiheelliseksi moittia baltteja heidän hänen mukaansa post-traumaattisesta tilastaan vuosikymmenien miehityksen jälkeen, vaikka juuri valppaat eteläiset naapurimme ovat olleet kaikkein selvänäköisimpiä.

Perjantaina somessa ulkomaailmalta Putinille lähetetyt syntymäpäivätoivotukset osoittivat, että herätty on. Nyt ymmärretään, että diktaattori on diktaattori, eikä hänelle toivoteta pitkää ikää. Diktatuurin luonnettahan Viro on yrittänyt meille iskostaa koko uuden itsenäisyytensä ajan.

Venäläisten logiikka on aivan toinen kuin meillä

Perjantaina sekä eurooppalaisella foorumilla että Suomessa esiintynyt Viron ulkopoliittisen instituutin ilahduttavan selkeäsanainen Kristi Raik muistutti jälleen, että venäläisten logiikka on aivan toinen kuin meillä: Taloudellinen hyvinvointi ei ole itänaapurissa ollenkaan ensisijaista, vaan tärkeintä on vanhan imperiumin geopoliittinen asema. Kaikki muu on sille alisteista.

Lännessä on myös luultu, että kun toimitaan pehmeästi, se tuottaa toivottua tulosta. Mutta kun partnerin kieli ja logiikka ovat täysin meistä poikkeavia, tulos onkin päinvastainen eli voimankäyttö, jolta olemme halunneet välttyä, tähdensi Raik Helsingissä.

Silmät kiinni liian pitkään

Oikeasti ihmetyttää, miten kauan silmät suljettiin Putinin raakalaisuudelta. Muistan vieläkin selkäpiitä karmivan selvästi Venäjän uuden presidentin käynnin Brysselissä vuonna 2001.

Radio Free Europen legendaarinen toimittaja Roland Eggleston oli juuri kertonut minulle kanavansa kokeneen, monia sotatantereita nähneen toimittajan käynnistä Tshetsheniassa ja paluusta sieltä niin järkyttyneenä, että hän oli oksentanut kotonaan vielä viikon ajan. Samanlaista raakuutta hän ei ollut nähnyt koskaan missään aiemmin.

Brysselin tiedotustilaisuudessa arvostetun ranskalaisen Le Monde -lehden toimittaja oli ainoa, joka esitti kysymyksiä Tshetsheniasta. Putin tuijotti häntä teräksenkovilla silmillään selvästi kylmää raivoa pidättäen ja teki selväksi, että Tshetsheniassa on kaikki hyvin ja kysymys asiaton. Jokainen meistä ääriään myöten täydessä salissa ymmärsi, että tuollaisen hepun kanssa ei ole hyvä olla tekemisissä. Tiettävästi liittokansleri Angela Merkel otti viskilasin aina tavattuaan Putinin.

Tuolloin 20 vuotta sitten Putin oli tullut Brysseliin lämmittämään Venäjän jäisiä suhteita Natoon. Yhdysvallat oli juuri ehdottanut Venäjälle yhteistä rintamaa terrorismia vastaan, vaikka Putin itse kylvi karmeaa terroria Tshetsheniassa.

Silloin Putin vakuutti armollisesti katsovansa Natoa poliittisena järjestönä, ei enää kylmän sodan sotilasliittona, ja haluavansa läheistä yhteistoimintaa sen kanssa. Naton silloinen pääsihteeri George Robertson katsoi Putinin lausuntojen merkitsevän käännettä.

Samalla Putin tapasi myös EU:n johtoa, vaikka hän on aina halunnut mieluummin tavata vain yksittäisiä jäsenmaita eikä antaa EU:lle mitään roolia. Niinpä Putin palkittiin Brysselissä sillä, ettei kukaan isännistä kovistellut häntä Tshetshenian sodasta.

Kunhan kauppa käy

EU ja Yhdysvallat lupasivat myös tukea Venäjän pyrkimistä Maailman kauppajärjestön WTO:n jäseneksi. Niin juuri, kauppajärjestön, sillä vaikka kaikki kuulivat Putinin uhon palauttaa Venäjälle sen entinen suurvalta-asema, ei se hidastanut kiirehtimään kaupan edistämistä Venäjän kanssa. Niin luja usko vallitsi siitä, että kauppa sitoisi Venäjän käsiä sen uhosta huolimatta.

Brysselissä poliisit tukahduttivat Venäjän vastaiset mielenosoitukset, ja kaikki sulkivat silmänsä Tshetshenian kohtalolta. Groznyi tuhottiin, sen siviilejä kidutettiin ja tapettiin, mutta länsimaat katsoivat visusti muualle.

Churchillin sanat unohtuivat 1990-luvulla

Berliinin muurin kaatumisen jälkeen vuonna 1989 vallitsi lännessä lähes konsensus siitä, että rauha on kehittyneen maailman luonnollinen olotila. Kukaan ei muistanut enää Britannian suuren sankarin, sodanaikaisen pääministerin, Winston Churchillin, muistutusta: "Ihmisrodun historia on sodan historia. Vain lyhyitä väliaikoja lukuunottamatta maailmassa ei ole koskaan ollut rauhaa".

Haluttiin uskoa, että maailmankaupan mukanaan tuoma globalisaatio toimisi ilman geopoliittisia riskejä. Mitä nyt joku Ranska rutisi vastaan ja heitti varoituksia, mutta sehän kuitattiin, noh, Ranskan iänikuisella vastaanhangoittelulla ja protektionismin halulla.

Yhdysvaltain huippuyliopistoissa opetettiin, että maailmanrauhan paras tae on kauppa. Suomessa ajatus omaksuttiin niin hanakasti, ettei epäilyä globalisaation pelkkään hyvään passannut missään esittää leimautumatta idiootiksi.

Kuitenkin eräs intialainen talousguru, jonka monimutkaista nimeä en ole saanut painetuksi mieleen, totesi jo hyvin varhain, että juuri Eurooppaa tarvitaan takaamaan, että globalisaatio sujuu sivistyneesti. Globalisaation suuri hyötyjäkin näki jo silloin vaarat, ja ymmärsi, että globalisaatio tarvitsee raameja ja sääntöjä.

Euroopassa etenkin Saksa oli maa, joka meni kaikkein syvimmälle merkantilismin ansaan. Siihen yhdistetyn, lähes kiveen hakatun "Ostpolitikin” kohtalokkaat seuraukset on nyt katkerasti nähty. Päättämättömäksi pehmoksi osoittautunut Olaf Scholz, jolta odotettiin paljon, ei ole saanut karistetuksi Willy Brandtin raskasta idänpolitiikan perintöä harteiltaan.

Kaupankäynnin tulisi luoda rauhaa

Globalisaatioon johtaneen ajatusmallin kehitti alun perin ranskalainen valistusfilosofi Montesquieu jo 1700-luvulla. Hänethän tunnetaan ennen kaikkea demokratiaan kuuluvan vallanjako-opin isänä. Kuuluisan kolmijaon hän esitti vuonna 1748 pääteoksessaan Lakien henki, jossa hän myös kirjoittaa: "Kaupankäynnin luonnollinen vaikutus on tuoda rauhaa. Kaksi kansakuntaa, jotka neuvottelevat keskenään, tmulevat toisistaan riippuvaisiksi, kun toisen etu on ostaa ja toisen myydä".

Tämän ajattelun otti perustakseen jo suomalainen Antti Chydenius ennen Adam Smithiä, mutta Pohjolan perukoillehan Chydeniuksen ajatukset jäivät, ja englanninkielinen Smith kirjattiin historiaan talousliberalismin isänä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa alettiin Britanniassa taas kirjoittaa reippaasti sodan hyödyttömyydestä keskinäisen taloudellisen riippuvuuden oloissa.

Niitä kirjoituksia ei ollut nähtävästi lukenut Bosnian serbialainen opiskelija Gavrilo Princip, joka posautti Itävallan kruununperillisen, arkkiherttua Franz Ferdinandin pois päiviltä Sarajevossa kesäkuussa 1914. Sotahan siitä syttyi, eikä kukaan enää muistanut, ettei sotiminen kannattanut, kun oltiin taloudellisesti toisista riippuvaisia.

Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger paikansi Euroopan ongelman sanomalla, että Saksa on liian pieni maailmalle, mutta liian suuri Euroopalle. Tarvittiin sekä Yhdysvallat että Venäjä suitsimaan Saksan haaveet hegemoniasta. Usko Montesquieun teoriaan ei kuitenkaan hävinnyt edes kahden maailmansodan myötä.

Euroopan Unioni onkin osoittanut, että sitomalla Euroopan maat tiiviisti yhteen ensin hiili- ja teräsvarojen yhteisellä hallinnalla, sitten lopulta yhteismarkkinoilla ja jopa yhteisellä valuutalla – joka oli Ranskan asettama ehto Saksan yhdistymiselle – on tuonut 70 vuotta kestäneen rauhan unionin jäsenmaiden kesken. Siis ihan pelkkä kaupankäynti ei ole riittänyt rauhan takaamiseen.

Vihollista ei nähty idässä enää

EU:n arvostelijoiden mukaan rauhan on tuonut yhteinen vihollinen, Neuvostoliitto. Totta kai  yhteinen vihollinen yhtenäisyyttä vahvistaa; sehän on nähty nyt jos koskaan Venäjän hyökkäyssodan yhteydessä. Mutta Neuvostoliiton hajottua vihollista ei nimenomaan enää nähty idässä, ja silti EU on pysynyt kasassa kriiseistä ja vaikeuksistaan huolimatta. Etenkin yhteinen valuutta on kuin kihlasormus, jota ei saa sormesta pois nykäisemälläkään, vaikka välillä sulhanen kyllästyttää.

Saksassa taas Gerhard Schröderin ja Angela Merkelin kausilla vietiin "Wandel durch Handel", "muutos kaupan kautta" -periaate vietiin sokeasti niin pitkälle, että maasta tuli täysin riippuvainen Venäjän energiasta. Energiakauppa toi mukanaan vääränlaisen muutoksen.

Vielä Krimin Venäjään liittämisen jälkeen Saksa päätti rakentaa Nord Stream 2 -kaasuputken ja viestitti samalla Putinille, että mahdollisesti koko Ukraina voidaan liittää Venäjään ilman seurauksia.

Ukrainan oli pysäytettävä hulluus itse

Mutta Ukraina itse teki stopin hulluudelle ja näytti lännelle, mistä Putinin raakamaisuudessa on kyse. Groznyin jälkeen Syyrian Aleppo oli saanut tuhoutua rauhassa ja Georgia ja Krim joutua pulaan ilman että flegmaattinen länsi liikahti, kun sen energiansaanti oli taattu.

Baltian maiden ääntä ei kuunneltu.

Piti tulla presidentti Volodymyr Zelenskyin kaltainen churchillimäinen sankari osoittamaan ja pysäyttämään Venäjän hulluuden lännen suureksi yllätykseksi: "En minä tarvitse poispääsyä Ukrainasta. Tarvitsen aseita ja ammuksia!" oli hänen kuuluisa vastauksensa Yhdysvaltain ällistyneelle presidentti Joe Bidenille.  

Kun nyt on näytetty toteen, ettei pelkällä kaupankäynnillä voi taata rauhaa, vaan tarvitaan EU:n kaltainen "himmeli" hiomaan maiden pahimpia särmiä pois ja sitomaan ne toisiinsa, on aika uskoa, että diktatuurien kanssa kaupankäynti on äärimmäisen riskialtista.

Mitä tehdä Kiinalle ja mitä Kiina tekee meille?

Kiina on siitä yhtä hyvä esimerkki kuin Venäjä. Kiina on päästetty maailmankaupan järjestön WTO:n jäseneksi, josta se on hyötynyt valtavasti, muttei se ole poistanut Kiinan hegemonian uhkaa millään tavalla eikä myöskään parantanut maan käytöstä ihmisoikeuksien noudattamisessa.

Venäjä narutti länttä kaasullaan, Kiina tekee sitä uudella silkkitiellään. Ranskassa ilmestyi jo niin varhain kuin 1970-luvulla sittemmin kulttikirjaksi muodostunut ministeri Alain Peyrefitten teos nimeltä "Quand la Chine s’éveillera…le monde tremblera", "Kun Kiina herää, maailma vapisee". Se on jo toteutunut. Samalla sokeudella kuin Venäjän kanssa, länsi on tehnyt monessa suhteessa itsestään riippuvaisen Kiinasta.

Onneksi meillä ovat Baltian maat ja Ukraina, joiden valppaus ei ole laskenut. Baltian maita on syytä kuunnella herkällä korvalla niin kuin Suomen hallituksen ja korkeiden virkamiesten sanonta kuuluu, mutta ei vain silmänlumeeksi heidän tavoin, vaan oikeasti.

Ukrainalle taas olemme ikuisessa kiitollisuudenvelassa, mikä velvoittaa meitä auttamaan upeaa maata ja kansaa niin paljon kuin mahdollista.