Historioitsija Teemu Keskisarja kirjoittaa Aleksis Kiven elämäkertaa ja arvelee, että nykyisellä kulttuuriväellä olisi paljon opittavaa Aleksis Kiveltä. MTV Uutiset haastatteli historioitsijan Aleksis Kiven päivän merkeissä.
– Aleksis Kivi on suurin ja paras suomalainen J. V. Snellmanin ohella, luonnehtii historioitsija Teemu Keskisarja päivän merkkihenkilöä.
Keskisarja perustelee näkemystään sillä, että itsenäisyys on katoavaista ja valtioiden rajat muuttuvat, mutta suomen kielen ja kulttuurin saavutukset kestävät satoja vuosia.
Aleksis Kivi eli ja teki työtään niukoissa oloissa. Hänen aikanaan valtion tuki taiteelle oli joitakin tuhansia ruplia. Keskisarja muistuttaa, että Kivi oli todellinen nälkätaiteilija, joka ei ehkä nykyisen kulttuuriväen puheista innostuisi – päinvastoin.
– Kiven ohje nykypäivän kirjailijoille ja tiedemiehille olisi: "Älkää uikuttako mukamas leikkauksista," arvelee Keskisarja.
– Siitä ei ole kuin 140 vuotta, kun nälkätaiteilijat sananmukaisesti melkein kuolivat nälkään, siksi kaunis kiitos yhteiskunnalle nykyisestä tilanteesta, perustelee Keskisarja.
Seitsemän veljeksen tapaus
Lukemisen oppiminen oli kovin vaikeaa seitsemälle veljekselle. Jukolan pojat saavat historioitsijan sympatiat.
– Mitä hyötyä heille oli lukutaidosta? Ei oikeastaan mitään. Eerosta tuli sanomalehden maaseutukirjeenvaihtaja, mutta muut veljekset lukivat vain Raamattua, pohtii Keskisarja.
– 1800-luvun maaseudulla lukutaidosta ei ollut paljon käytännön hyötyä veljeksille, mutta se oli osa kansakunnan syntyä ja sivistysprojektia, sanoo Keskisarja.
Hän arvelee, ettei pakkoa parempaa systeemiä olisi ollutkaan, eikä nykyisillä pehmeämmillä menetelmillä olisi päästy samoihin tuloksiin.
– Sen ajan suomalaiset olivat kovakalloisia metsäläisiä, joiden opettamiseen tepsi vain pakko.
Jo kauan ennen kansakoulun tuloa suomalaisten oli pakko lukea vähintään ulkolukua kirkon lukukinkereillä.
– Käytännössä koko väestö pakko-opetettiin kirkon piirissä lukemaan, mutta luettavaa ei juuri ollut, sanoo Keskisarja.
Kaikista vaikeuksista huolimatta veljeksille kävi hyvin.
– Se on kehityskertomus, jossa syrjäytyneet ongelmanuoret ottavat itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyvät. Ryhtyvät yhteiskunnan ja kirkon jäseniksi, opettelevat lukemaan, ottavat Simeonia lukuun ottamatta muijan ja saavat oman talonkin, tiivistää Keskimäki Seitsemän veljeksen tapahtumat.
– Ihan hyvä suoritus ilman nykyajan psykiatreja ja psyyken lääkkeitä. Seitsemän veljestä selättivät nuoruutensa ongelmat, kehaisee Keskisarja veljeksiä.
Kiire se oli ennenkin
Nykyihminen pitää itseään kiireisenä, ja tämä on Keskisarjan mukaan ollut totta kautta aikain.
– Aleksis Kivi katsoi elävänsä hyvin kiireistä aikaa. Silloinhan tuli rautatie ja sanomalehdet alkoivat levitä. Hänellä oli yhtä lailla kiire joka paikkaan aivan kuten ihmisillä nykyään, sanoo Keskisarja.
Niin pitkään kuin suomalaisten historiasta lähteitä löytyy, on niissä todisteita kiireestä.
– Keskiajallakin oli kiirettä, kun tuli uudenlaisia purjeveneitä ja uusia ratsupolkuja, kertoo Keskisarja.
Hän arveleekin, että nykyaika on joutilaampaa ja tapahtumaköyhempää kuin Aleksis Kiven aika oli.
Kiitollinen pitäisi olla
Aleksis Kiven ajoista meillä olisi opittavaa, arvioi historioitsija. Keskisarja sanoo, että palava rakkaus suomen kieleen on se perusta, jonka päälle suomenkielisen väestön ihmisarvo rakennettiin.
– Meidän on syytä olla kiitollisia niille ihmisille, joiden ansiosta saimme tasa-arvon ja ihmisarvon. Aleksis Kivi on yksi heistä, sanoo Keskisarja.
Aleksis Kiven kirjallisuus oli yksi tekijä fennomanian läpimurrossa.
– Se ei ollut pelkästään taidetta taiteen vuoksi, vaan sillä oli yhteiskunnallinen merkitys myös, sanoo Keskisarja.
Aleksis Kiven elämän ja kuoleman tutkiminen antaa historioitsijan mukaan uutta näkökulmaa asioihin.
– Tutkimus olisi tarpeellista siedätyshoitoa nykyajan taiteilijoille ja tiedemiehille, jotka ovat syöttiläitä, lataa Keskisarja.
– On irvokasta miten kulttuuriväki valittaa, kuinka yhteiskunta antaa muutaman miljoonan vähemmän kaikkeen kivaan, moittii Keskisarja.
– Aleksis Kiven aikoina valtion tuki yhteensä oli muutama tuhat ruplaa. Ja viheliäisistä aineellisista lähtökohdista huolimatta silloin kirjoitettiin yhtä hyvää ellei parempaa kirjallisuutta kuin nykyään.
– Tiede ja taide eivät välttämättä tarvitse miljardeittain valtion lannoitusta kukoistaakseen, sanoo Aleksis Kiven elämää ja kuolemaa tutkiva historioitsija Teemu Keskisarja.