Suomen sotavuosiin kuuluu paljon myyttisiä saavutuksia. Itsenäisyyden säilyttäminen taistelussa merkittävästi suurempaa Neuvostoliittoa vastaan on niistä keskeisin, mutta urotöitä riitti myös rintaman ulkopuolella.
Niistä vähäisin ei ollut uuden kodin löytäminen 400 000 asukkaalle, jotka piti evakuoida toisessa maailmansodassa uuden rajan taakse jäävästä Karjalasta. Ponnistus oli aikanaan vailla vertaansa, ja se piti toteuttaa kahdesti: ensin talvi- ja sitten jatkosodassa.
– Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa toteutettiin monia väestönsiirtoja, mutta talvisodan aikana tämä oli täysin uutta. Ei ollut edes ajatusta, että kokonaisen alueen väestöä voisi siirtää, sanoo historiantutkija Aapo Roselius.
Asian ratkaisemiseksi eduskunta sääti maanhankintalain, joka huomioi paitsi evakkojen myös kotiutettavien rintamamiesten tarpeet. Lain mukaan heille lunastettaisiin uudet pientilat olemassa olevilta viljelmiltä.
Laki herätti maanomistajissa ymmärrettävää vastahankaa mutta myös kokemuksen epätasapuolisuudesta. Lakiin kuului kielipykälä: ruotsinkielisten ja kaksikielisten seutujen pitäjien kielisuhteet saisivat muuttua enintään kaksi prosenttiyksikköä sotia edeltävästä ajasta.
– Yleiseen julkisuuteen levisi käsitys, että ruotsinkieliset pääsivät tämän kielipykälän takia helpommalla ja joidenkin mielestä jopa kokonaan vastuusta, historioitsija Tuomas Tepora sanoo.
Teporan mukaan väite elää ja voi edelleen hyvin. Hän kertoo törmäävänsä siihen yleisötilaisuuksissa ja julkisessa keskustelussa – näin siitä huolimatta, että väite ei pidä paikkaansa.
Myös Mannerheim vastusti luovutuksia
Tepora ja Roselius ovat selvittäneet evakkojen vastaanottoa tuoreessa teoksessaan Muukalaisten invaasio – Siirtoväki Suomen ruotsinkielisillä alueilla 1940–1950. Siinä he kirjoittavat, että Etelä-Suomen ruotsinkielisiin ja kaksikielisiin kuntiin asutettiin noin 10 000 suomenkielistä evakkoa.
He siteeraavat arvioita, jonka mukaan kielipykälän vuoksi asuttamatta olisi jäänyt korkeintaan 350 perhettä eli toistatuhatta ihmistä.
– Kyllä Uudellemaalle ja Turunmaalle tuli lähes yhtä paljon väkeä kuin olisi tullut ilman kielipykälää, Tepora sanoo.
Ruotsinkieliselle Pohjanmaalle siirtoväkeä asutettiin selvästi Etelä-Suomea vähemmän, mutta syynä ei ollut kielikysymys. Asutusvelvollisuus määräytyi ennen kaikkea tilakoon mukaan. Pohjanmaan tilat olivat niin pieniä, ettei siellä tahtonut riittää pilkottavaa edes omille rintamamiehille.
Tutkijat huomauttavat, että siirtoväki koki syrjintää koko Suomessa. Osa evakoista otettiin hyvin vastaan, mutta samalla moni maanomistaja pyrkivät suojelemaan omaisuuttaan kielestä riippumatta.
– Evakoita torjuttiin ryssittelemällä ja haukkumalla huutolaisiksi kaikkialla, mihin heitä tuli. Se ei ollut mikään kieliasia. Ruotsinkielisellä puolella heitä saatettiin haukkua myös finnjäveleiksi [pirun suomalaisiksi], mutta se on vain lisäys, Tepora sanoo.
Nihkeisiin maanluovuttajiin lukeutui ylipäälliköstä presidentiksi siirtynyt Carl Gustav Emil Mannerheim, joka huolestui Länsi-Uudeltamaalta hankkimansa Kirkniemen kartanon kohtalosta. Mannerheimin nimeä kantava säätiö sai kirjan mukaan alkunsa, kun Marski säätiöi varallisuutensa yrittääkseen lieventää luovutuksia.
Lue myös: Hannes Jaatinen joutui sanomaan hyvästit kotipihalleen kolmevuotiaana, kun Karjala evakuoitiin – siirtokarjalaiset pitävät yhtä läpi sukupolvien: "Olemme menettäneet paljon, mutta heimomme elää voimakkaana"
Vanha kielikiista rikkoi talvisodan hengen
Käsitys suomenruotsalaisten nihkeydestä evakkojen auttamiseen ei ole suinkaan perusteeton. Esimerkiksi ruotsinkielinen lehdistö ja RKP ajoivat erivapautta hyvin näkyvästi.
Syy reaktiolle löytyy Roseliuksen mukaan maailmansotien väliseltä ajalta, jolle ajoittuvat Suomen itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet. Nuoressa tasavallassa aitosuomalaisiksi kutsutut poliitikot ja aktivistit olivat tavoitelleet yksikielistä valtiota.
– Sekä maalaisliitolla että kokoomuksella oli 1930-luvulla olemassa kirjaus yksikielisestä Suomesta. Aitosuomalaisuus ei ollut vain pienen porukan hanke, vaan suomenruotsalaisten parissa se oli uhkakuva, Roselius kertoo.
Vastareaktiona suomenruotsalaisten keskuuteen muodostui käsitys vähemmistön suojelemisesta yhtenäisellä asutusalueella. Evakkojen saapuminen ensin talvi- ja sitten jatkosodan myötä, "suomenkielisten invaasio", nähtiin uhaksi tälle tavoitteelle.
Vähemmistö ryhtyi puolustuskannalle, mikä suomenkielisessä julkisuudessa herätti närää. Vanha kiista kielikysymyksestä oli ensimmäisiä tekijöitä, joka rikkoi sotavuosiin liitetyn yhtenäisyyden.
Rauhan tultua vanhasta eripurasta tuli keino purkaa sotaväsymystä, jota monivuotinen sotaponnistus, sen vaatima yksimielisyyden eetos sekä katkera lopputulos olivat kerryttäneet.
– Heti sodan jälkeen kysymyksestä tuli yksi kanava stressin ja ärtymyksen purkamiselle, Roselius sanoo.
– Ruotsinkielisestä viljelijäväestöstä tuli syntipukki, ja sille oli tilausta, Tepora lisää.
Tutkijaparin teokseen ei sisälly tarkkaa selvitystä siitä, miten asutus eteni missäkin kunnassa, mutta aiheesta on tekeillä lisätutkimusta. Turun yliopistossa tutkijat Olli Kleemola ja Riku Kauhanen perehtyvät tahollaan aiheeseen. Kleemola arvioi, että tutkimus valmistuu vuodenvaihteessa 2021–2022.
Kielipykälä ei pysäyttänyt suomenkielistymistä
Evakkojen asuttamista koskevan kiistan tulos on osaltaan surullinen. Muukalaisten invaasio -kirjan viimeinen luku on nimeltään "Kumpikaan ei voittanut".
Suomenruotsalaisten näkökulmasta syy tälle on yksinkertainen: moni paikkakunta suomenkielistyi kielipykälästä huolimatta.
Yksi syy oli se, että maanhankintalaki kielipykälineen ei koskenut kaikkia evakkoja vaan pelkästään maata omistaneita. Esimerkiksi uutta kotia etsineet työläiset ja kaupunkilaiset keikauttivat kielisuhteita armotta.
Varsinkin Uudenmaan satama- ja tehdaspitäjiin muutti töiden perässä suomenkielistä väestöä. Kehitys oli alkanut jo ennen sotavuosia, joten yhden lain kielipykälä souti vastavirtaan.
– Suomenruotsalaisten keskuudessa kielipykälä on haluttu nähdä hienona poliittisena voittona, mutta kun katsoo Uudenmaan suomenkielistymistä, mitä väliä sillä lopulta oli? Roselius kysyy.
Myös siirtoväen saama hyvitys jäi lyhytaikaiseksi. Evakoille ja veteraaneille jaettiin pellot, joita jo seuraava sukupolvi alkoi laittaa pakettiin.
– Suomesta haluttiin tehdä pienviljelijävaltaisempi kuin se oli jo ennen sotia, mutta pienviljelyn aika oli ohi. Jo 1950-luvulla Suomessa tuotettiin ylijäämää, Tepora sanoo.
Poikkeusaikojen juhlava yhteishenki rapisee ennen pitkää
Tutkijoina Tepora ja Roselius ovat perehtyneet laajasti Suomen menneisiin sotiin ja niihin liittyviin poikkeusoloihin.
Helsingin yliopistossa yliopistonlehtorina toimiva Tepora on laatinut teoksen muun muassa talvisodan hengestä, ja tällä hetkellä hän perehtyy Mannerheim-myyttiin. Vapaana tutkijana toimiva Roselius on kirjoittanut teoksia muun muassa Suomen sisällissodasta ja heimosodista.
Nyt koronapandemia on ajanut Suomen suurimpiin poikkeusoloihin sitten sotavuosien. Millaisia yhtymäkohtia sota-ajan ja pandemia-ajan ilmapiiristä löytyy?
Tepora ei halua suoraan vertailla sotaa ja tautitilannetta, koska kuolemanvaarasta huolimatta ne eivät ole tilanteina rinnastettavissa. Niiden ympärille muodostuneista poikkeusoloista sen sijaan löytää yhteisiä tekijöitä.
– Aluksi lähdetään liikkeelle auttamishalun noususta ja mennään kohti hengen huippua. Jossain kohtaa poikkeustila muuttuu arjeksi, eikä siinä ole enää mitään juhlavaa. Silloin aletaan pikemminkin etsiä syntipukkeja ja sääntöjen rikkojia, Tepora pohtii.