Jatkosodan loppuvaiheen torjuntataisteluista tulee tänä kesänä kuluneeksi 75 vuotta. Karjalan kannaksen epäonnistumisen jälkeen puna-armeija yritti läpimurtoa Ilomantsissa. Ilomantsin taistelu käytiin 26.7–13.8.1944.
Suomen kenttäarmeija saavutti Ilomantsissa yhden sotavuosien merkittävimmistä voitoistaan, mutta poliittisista syistä Ilomantsin voitolla ei Suomessa elämöity.
– Venäläisten tavoite oli varmasti saartaa suomalaiset. Koska he Tali-Ihantala-suunnan eteläisemmillä suurhyökkäyksen rintamilla joutuivat torjutuiksi, niin seuraava vaihtoehto oli se, että isketään myöskin suomalaisten selustaan. Silloin me olisimme olleet pihdissä, kertoo sotakamreeri Rauno Suhonen.
Rukajärven rintamalta Ilomantsiin komennettiin kenraalimajuri Erkki Raappana, joka oli Mannerheimin luottomies. Hän tunsi maaston entisenä Rajavartioston komentajana.
– Täällä lyötiin kaksi divisioonaa hajalle toisistaan, katkaistiin niiden huoltoyhteydet ja pyrittiin motittamaan joukot, tuhoamaan motit ja estämään sitten huoltoliikenne takaapäin, Suhonen kertoo Öykkösenvaaran maisemissa.
Ilomantsin mottitaistelut vaativat arviolta 2 500 suomalaisuhria kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Hinta oli kova, mutta Neuvostoliiton poliittinen johto joutui perääntymään jo meneillään olleissa rauhanneuvotteluissa ehdottoman antautumisen vaatimuksesta.
Lue myös: Ilomantsin suurtaistelu päättyi 70 vuotta sitten – eversti Ehrnrooth sai potkut
Paikalla käy vierailijoita
Sotahistoria tuo Ilomantsin taistelupaikoille kiinnostuneita jo kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa.
– Isä on ollut sodassa ja sitten äidin veljet on ollut täällä ja toinen on vieläkin jossakin tuolla maastossa, kertoo Jorma Huurne.
Seija Aaltonen puolestaan kertoo, että Ilomantsin taistelut kiinnostavat myös nuorempia.
– Olen huomannut sen lasten kanssa, Aaltonen kertoo.