Isä ampui 6-vuotiaan Veeran kostoksi ex-puolisolle – tyttärensä menettänyt Mari: "Jos olisin jäänyt suhteeseen, voisin olla itse nyt kuollut"

Mari Soikkonen menetti 6-vuotiaan tyttärensä perhesurman uhrina lokakuussa 2018, kun ex-mies ampui Veeran perheen entisen kotitalon eteisessä. Mari haluaa kertoa perheen tragediasta, jotta Veeran turha kuolema ei olisi vieläkin turhempi. 

Kaksi punaista sydäntä, joiden keskellä tanssii pieni ballerina. Valokeilassa olevan tanssijan pusero on väritetty yhtä keltaiseksi kuin kuvan vasemmassa reunassa paistatteleva aurinko. Oikeaan yläkulmaan, aivan taivaanrajan alapuolelle, on kirjailtu 6-vuotiaan taiteilijan nimi taivaansinisellä värikynällä.

Kun Mari muistelee tytärtään, mieleen piirtyy päällimmäisenä pienet balettitossut ja vaaleanpunainen tyllihame. Määrätietoisesta, mutta herkästä Veerasta oli tarkoitus tulla isona ballerina. 

Veera piirsi omakuvansa puoli vuotta ennen kuolemaansa. Kuva: Mari Soikkosen kotialbumi.

Kuoleman jälkeen Mari lahjoitti suurimman osan tyttärensä tavaroista ja vaatteista, sillä niin Veera olisi toivonut. Hän säästi itselleen yhden pahvilaatikollisen muistoja, joiden luokse hän palaa, kun on aika itkeä. Muistolaatikossa on myös tuo piirustus herkästä pikkuballerinasta. 

Toisinaan Mari huomaa pohtivansa, kuinka epätodellinen pikkutyttö Veera oli kaikessa herkkyydessään ja määrätietoisuudessaan.  

– Mummoni sanoo, että Veera oli enkeli jo eläessään. Ehkä se olikin enkeli, joka auttoi minut pois parisuhteesta, joka olisi varmasti vienyt henkeni.

Salamarakkaus muuttui vainoamiseksi

19-vuotiaana Mari tapasi paikallisessa baarissa miehen, johon rakastui. Suhde syveni nopeasti. Parin kuukauden seurustelun jälkeen pari muutti yhteen, vuoden päästä juhlittiin jo kihlajaisia. Lapsihaaveet toteutuivat, kun kauan odotettu Veera syntyi kesäkuussa 2012.  

Alusta loppuun Veera oli isänsä silmäterä. Sen sijaan vaimoonsa hän suhtautui pakonomaisesti. Jokaiseen askeleeseen, katseeseen ja sanaan piti löytyä vastaus. Jos joku oli käynyt kääntämässä auton perheen pihassa, oli varmaa, että Mari oli pettänyt miestä.  

– Minun puhelimeni piti olla aina avoin hänelle, ja kaikki muutkin yhteydet. Hän sanoi, että parisuhteessa ei pidä olla mitään omaa. 

Mies painosti puolisoaan katkaisemaan suhteet moniin ystäviin. Mari muistaa illan, kun hän istui sohvalla ja poisti puhelimestaan ystäviensä yhteystietoja, koska he olivat miehen mielestä ”huonoa seuraa”.  

Marin uuden kodin sohvapöytää koristaa kaksi kuvaa Veerasta. 

Mari ei halunnut vaivata miehen pakonomaisella käytöksellä muita, kulissit oli pidettävä pystyssä. Ainoastaan sisaret ja lähimmät ystävät tiesivät miehen olevan "vähän mustasukkainen". 

Suhteen edetessä miehestä paljastui yhä enemmän puolia, jotka pelottivat Maria. 

– Lopulta minun piti pystyä selittämään sellaisiakin asioita, joihin kukaan ei olisi kyennyt antamaan vastausta. Jos kaupassa tuli joku ihminen vastaan, siihenkin minulta piti löytyä vastaus. 

Jos Mari yritti erota, mies syyllisti, ettei hän ajatellut Veeran parasta. Suhteen aikana Mari sairastui pakko-oireiseen häiriöön.      

Ero oli "liiankin helppo"

Pari erosi kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen kesällä 2017. Aivan tavallinen pikkuriita katkaisi Marin selkärangan, ja kahden päivän päästä hän kantoi ystävänsä avustuksella tavaransa pois parin yhteisestä kodista.

– Luulen, että se oli tärkeää, että asiat tapahtuivat tosi nopeasti. Jos aikaa olisi kulunut, olisin jäänyt sinne edelleen, enkä varmaan olisi enää elossa.  

Ex-mies jäi parin vanhaan kotitaloon Keväjärvelle Marin muuttaessa 14 kilometrin päähän Ivaloon. Veeran huoltajuus jaettiin puoliksi.  

Jo eroiltana mies alkoi pommittaa viesteillä, joissa syytettiin muun muassa huoraamisesta. Ahdistus kasvoi, kun Mari huomasi miehen olevan aika-ajoin passissa hänen uuden asuntonsa liepeillä.    

Poliisi otti kahdesti yhteyttä ex-mieheen, mutta se ei hillinnyt häntä. Lopulta Mari päätti hakea lähestymiskieltoa. 

"Älkää auttako Maria"

Maanantaiaamuna 29. lokakuuta vuonna 2018 Veeran isä sai kuulla ex-puolisonsa Marin hakeneen lähestymiskieltoa. Mies oli juuri vienyt Veeran esikouluun, kun haastemies soitti hänelle.

Kun Veeran isä kuuli lähestymiskiellosta, hän otti yhteyttä Mariin ja vaati perumaan kiellon. Kuusi viestiä ja kolme lyhyttä puhelua. Mari oli töissä, eikä voinut keskustella. Muutenkin häntä oli neuvottu hoitamaan yhteydet ex-mieheensä viranomaisten kautta.

Lounaan jälkeen mies haki Veeran esikoulusta, toisin kuin oli sovittu. Sen jälkeen hän lähetti isälleen viestin: "Älkää auttako Maria, oli mitä tahansa".

Pinkki reppu oli Veeran itse valitsema. Mari on säästänyt repun muistoksi. Kuva: Surupäiväkirja-blogi. 

Puoli neljän aikaan Mari ajoi siskonsa kanssa päiväkodin pihaan. Hän oli jo aamusta asti iloinnut siitä, että tänään Veera tulisi isältään hänen luokseen.

Esikoulun eteisessä Mari huomasi, että tuttu pinkki reppu ei roikkunut naulassa. Kun hän kuuli, että isä oli hakenut Veeran, ahdistus alkoi painaa rintaa. Mari yritti soittaa Veeran isälle, ensin omaan numeroon ja sitten työnumeroon. Kummatkin puhelimet olivat kiinni. 

– Kun työpuhelinkin oli kiinni, tajusin, että nyt kaikki ei ole hyvin. Myöhemmin puhelimet löytyivät poltettuna surmapaikan tulipesästä.

Veera oli isän prinsessa

Vaikka ahdistus ja pelko Veeran kohtalosta olivat vallanneet koko kehon, Mari muistaa edelleen kristallin kirkkaana hetket ennen kuin poliisi toi suruviestin. 

Soran rahina auton renkaiden alla, ulko-oven tömähdys ja koputus oveen. Mari tiesi sen jo poliisin ilmeestä. Huutoa, itkua ja keskeneräisiä lauseita. Polvet ottivat vastaan, kun Mari lysähti lattialle. 

Veera ei tulisikaan kotiin. Marin pieni tyttö oli kuollut oman isänsä ampumana. 

Veera retkellä äitinsä kanssa syksyllä 2017. Kuva: Surupäiväkirja-blogi. 

Kukaan ei ollut uskoa tapahtunutta. Erostakin oli jo yli vuosi, ja Marin ex-puolisolla oli jo uusi avovaimo ja elämä. Miksi viha ja katkeruus entistä vaimoaan kohtaan kasvoivat niin suureksi, että kahden elämän oli päätyttävä?    

Edelleen Mari kuvailee ex-puolisoaan hyväksi isäksi, eikä häntä koskaan pelottanut jättää Veeraa isänsä kanssa. Se tekee tapahtumasta entistä käsittämättömämmän. 

– Veera oli isän prinsessa. Isä-tytär-suhteessa ei ollut mitään ongelmaa, mikä on järjetöntä, koska hän kuitenkin tappoi oman tyttärensä.   

Motiivina kosto Marille

Mies tappoi Veeran ja itsensä parin entisen kotitalon eteisessä.

Ennen ampumista hän kirjoitti mustalla tussilla pannuhuoneen seinään kostoviestin entiselle puolisolleen. Siinä luki: ”Olisko kannattanu puhua?”

Maria oksettaa, kun hän miettii kirjoitusta. 

– Alan heti voimaan pahoin kun mietin sitä. Viattoman lapsen ampuminen ei ole mikään koston väline. 

Kuoleman jälkeinen kuukausi meni suorittaen. Saunaa yleensä karsastava Mari myös muistaa, kuinka istui saunanlauteilla. Keho oli koko ajan surusta kylmä.  

Mari valitsi Veeran kuolinilmoitukseen säkeistön Johanna Kurkelan kappaleesta Prinsessalle. Kuva: Surupäiväkirja-blogi. 

Hautajaisia edeltävänä iltana Mari oli ensimmäistä kertaa yksin kotona. Hän halusi valmistautua yksin, ja olihan hänen pakko nyt opetella. 

Tuona iltana hän viilasi kuvaesitystä seuraavaa päivää varten aina pitkälle yöhön. Sen piti olla aivan täydellinen. 

Kun Mari vihdoin oli menossa nukkumaan, suru, ikävä ja pelko iskivät voimalla. Valojen sammuttaminen ei onnistunut, kun pakko-oireet ottivat kehon valtaan. Mari tuijotti pakonomaisesti valokatkaisinta ja huomasi samalla pienen valkoisen höyhenen. Hän sai siitä rauhaa ja voimaa.

– Muistin tarinan, jonka mukaan jos höyhen löytyy kummallisesta paikasta enkeli on käynyt siinä vieressä. Siinä hetkessä tuli sellainen levollisuus, että kyllä pärjään huomenna. Ehkä se oli Veera, joka kävi sen minulle kertomassa.  

Poliisin materiaalien läpikäyminen auttoi surutyössä

Esitutkinta valmistui puolisen vuotta tapauksen jälkeen. Sen mukaan tappo oli tehty vakaasti harkiten ja suunnitelmallisesti. Vaikka poliisi tutki tapausta murhana, asia ei edennyt syyttäjälle, sillä tekijä oli kuollut. 

Mari luki esitutkinnan tarkkaan, mutta kuvia hän ei katsonut. Hän halusi säilyttää kauniin muiston Veerasta mielessään. Mari kävi vanhempiensa tukemana myös entisen kotitalonsa eteisessä.

Siinä paikassa, jossa surma oli tapahtunut. Hän kuvitteli päässään, missä Veera oli ollut, kun laukaus oli tullut. Pelkäsikö hänen tyttärensä tai oliko tuskissaan? 

Mari halusi tietää kaikki saatavilla olevat faktat, että oma mieli ei loisi kamalasta tapauksesta entistä kamalampaa. Yksi helpottavimmista tiedoista oli se, että Veera oli kuollut laukaukseen heti. 

– Lisäksi halusin varmistuksen siitä, että Veera ei joutunut pelkäämään, ja se on kuitenkin loppupeleissä se, mitä ei koskaan saada tietää. 

Kuolema pitää hyväksyä

Hautajaisten jälkeen Mari linnoittautui kotiinsa. Päässä pyöri ajatukset siitä, jos asiat olisivat menneetkin toisin. Jos hän olisikin hakenut Veeran tarhasta jo aamulla tai ei olisi koskaan edes eronnut?  

– Jos olisin jäänyt suhteeseen, voisin olla itse nyt kuollut. Eräs lääkäri sanoi, että ainoa tapa, millä olisin voinut estää tapahtuneen olisi ollut se, etten olisi koskaan rakastunut.

Psykologin istunnot ja lääkärissä käynnit auttoivat pikkuhiljaa. Mari ei usko, että olisi hengissä ilman lääkitystä.

83 päivän jälkeen tuli ensimmäinen päivä, jolloin hän ei vuodattanut kyyneltäkään. Ensin se tuntui hyvältä, mutta sitten iski syyllisyys. Olenko unohtanut lapseni?

Suru ei katoa, vaan sen kanssa oppii elämään. Se voi padota alleen, jos ei päätä tarttua elämästä kiinni. Mari uskoo, että hän ei olisi päässyt eteenpäin, jos ei olisi opetellut hyväksymään tapahtunutta. 

– Niin kamalaa kuin se onkin, pitää hyväksyä se, miten lapsi on kuollut. Jos tapahtunutta ainoastaan torjuu, ei pysty työstämään surua ja menemään eteenpäin sen kanssa. 

”En voisi kertoa Veeran tarinaa, jos kuolisin”

Tammikuussa 2019, yli vuosi tapahtuman jälkeen, Mari päätti elää. Tällä kertaa hän ei antaisi periksi niin kuin oli tehnyt koko parisuhteen ajan. Veera ei tulisi takaisin, vaikka hän kituisi koko loppuelämän yhdessä huoneessa.

– Vaikka en voi muuttaa tapahtunutta, se mitä jatkossa voisi tapahtua oli käsissäni. Halusin tuoda Veeran tarinan ilmi ja kertoa kaikille, miten hän kuoli, jotta hänen turhasta kuolemasta ei tulisi vielä turhempi. Ja en voisi kertoa Veeran tarinaa, jos kuolisin itse. 

Veeran kuoleman jälkeen Ivalo oli alkanut tuntua liian pieneltä paikalta täynnä kipeitä muistoja. Mari irtisanoi itsensä ja alkoi viettää paljon aikaa Helsingissä.

Kun Mari muutti yhteen uuden avopuolisonsa kanssa, elämä ja tulevaisuus alkoivat viimein näyttää valoisilta.

Syksyllä 2019 Mari tapasi nykyisen avopuolisonsa, jonka kanssa hän muutti Kotkaan. Uusi suhde on ollut voimavara.  

– Nyt näen, millaista on terve parisuhde, kun kukaan ei vainoa tai ole koko ajan mustasukkainen. 

Uudelta paikkakunnalta on löytynyt myös uusi työpaikka. Työ on täysipäiväinen, mutta Mari säätelee työntekoaan voinnin mukaan. 

– Minusta tuntuu, että kaikki pitäisi jo olla hyvin, nyt kun aikaa on kulunut pari vuotta. Lääkärit sen sijaan muistuttavat, että tapahtumasta on vasta pari vuotta.

Tapahtuneesta muistuttamassa ovat myös raha-asiat. Mari lyhentää edelleen parin yhteisen talon lainaa. Sen samaisen, jonka eteisessä hänen tyttärensä kuoli. 

Talo piti myydä aikoinaan tappiolla, jonka vuoksi se jäi Marille taakaksi. Koska myyminen vei aikaa, siitä tuli myös lisäkuluja Marin maksettavaksi. Veeran vakuutuksen kuolinkorvaus ei kattanut edes murto-osaa näistä kuluista. 

Ikuisesti äidin pieni ballerina

Nykyään Mari itkee padotut surut pois arviolta kerran kahdessa viikossa. Silloin hän palaa laatikon luokse, joka on täynnä Veeran tavaroita. 

Toisinaan viha ex-puolisoa kohtaan tulee pintaan, vaikkakin nykyään se on lähinnä sivuroolissa.

– Mieleni on jotenkin onnistunut blokkaamaan Veeran isän pois. Kaikki ajatukseni ja tunteeni ovat Veeraa kohtaan. Ne on niitä hyviä muistoja ja hyviä hetkiä, rakkauden tunnetta ja kaipausta. Mieluummin niitä muistelen kuin vihaa ja katkeruutta, kun se ei muuta mitään. 

Mari ei ole vieläkään katsonut esitutkintapöytäkirjan sisältämiä valokuvia, eikä hän mennyt katsomaan kuollutta tytärtä ennen hautajaisia. 

Hän haluaa muistaa pikkuballerinansa sellaisena kuin viimeisellä kerralla. Viikko ennen kuolemaa, päiväkodin eteisessä hymyilevänä ja vilkuttaen. 

"Nähdään viikon päästä äiti."