Vuonna 2006 paimiolainen Niku Patronen, 19, nousi Tukholmaan vievään laivaan, eikä koskaan palannut kotiin. Vaikka Jaana-äiti on vuosien varrella saanut useita vihjeitä pojastaan, Nikun kohtalo ei ole selvinnyt.
Tämä juttu on alun perin julkaistu toukokuussa 2020. MTV julkaisee vuodenvaihteen tienoilla uudelleen vuoden suosituimpia artikkeleita.
Jaana Jauhiainen viettää äitienpäivää poikkeusolojen keskellä perheen kodissa Paimion Tarvasjoella, kun puhelin soi. Ruudulla näkyy, että soitto tulee Portugalista. Jaanan sydämessä läikähtää toivo. Voisiko se sittenkin olla Niku?
Äidin rintaa puristaa aina jouluna, äitienpäivänä ja perheen syntymäpäivinä. On kipristänyt jo 14 vuotta. Jos Jaana näkee auton, jossa on Ruotsin rekisterikilpi, Niku nousee äidin ajatuksiin.
Vaikka ruotsinlaivalla kadonnut Niku julistettiin kuolleeksi kahdeksan vuotta sitten, äiti ei koskaan hautaa poikaa mielestään.
– Ensimmäinen ajatukseni on aina se, että entäs jos se onkin Niku. Jos se kuitenkin tulisi takaisin. Ihan absurdia, mutta niin se vaan on.
Tuo toiveikas olo vaihtuu nopeasti kipeäksi todellisuudeksi.
”Elä hävitä ittees”
– Elä hävitä ittees, Jaana sanoo halatessaan poikaansa kesäkuussa vuonna 2006.
Se oli vaan sellainen sanonta, mitä Jaana on tottunut käyttämään. Ei sen kummempaa. Silloin Jaana ei kuitenkaan tiennyt, että nuo olisivat viimeiset sanat, jotka hän tulee vaihtamaan poikansa kanssa.
Niku oli äidin sanoin villi, mutta hyväsydäminen poika. Hän oli aina menossa ja yleensä eri suuntaan minne käsky kävi. Vaikka opettaja oli joutunut välillä hakemaan pojan sängyn pohjalta koulunpenkille, ammattikoulu oli juuri saateltu loppuun kunnialla. Kesätyöt olivat takataskussa ja koko elämä edessä.
Lue myös: 2006 kadonneen Heikki Olavi Karpovin epäillään joutuneen henkirikoksen uhriksi – “Kalaton-lammessa olevasta vainajasta on ihmisillä olemassa tietoja”
Nikun ei alun perin ollut tarkoitus lähteä ollenkaan laivalle. Kun yksi porukasta jäi huonon rahatilanteen vuoksi pois reissusta, Niku otti hänen paikkansa.
Matkakumppanit ovat kertoneet Jaanalle, että kaverukset viettivät normaalin laivaillan. He tekivät ostoksia taxfreessä ja pistäytyivät ravintoloissa. Ilta huipentui laivan klubille, jossa Niku oli viettänyt aikaa ja tanssinut kahden nuoren naisen kanssa. Viimeisen kerran kaverit näkivät Nikun, kun hän odotti naisia vessan edessä.
Tuolloin hän oli luvannut tulla porukan perässä hyttiin, kunhan on ensin saanut naisten sähköpostiosoitteet.
Niku ei kuitenkaan koskaan päässyt hyttiin asti.
Jäljelle jäi ainoastaan reppu
Jaana on töissä, kun puhelin soi. Toisessa päässä on Jaanan mies suruviestin kanssa.
– Kaverit toivat Nikun repun ja sanoivat, että häntä ei löydy mistään.
Repusta löytyi 70 euroa rahaa, tupakkakartonki, kaljalaatikko ja vaihtovaatteet. Ei kännykkää, eikä mitään muutakaan vihjettä, joka auttaisi Nikun etsimisessä.
Tulevina päivinä Jaana soittaa Nikun kännykkään uudestaan ja uudestaan. Vastassa on joka kerta sama viesti.
"Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä".
– Muistan, kuinka istuin koko kesän tuossa pihan tuolissa ja yritin soittaa hänelle. Ajattelin aluksi, että kyllä se vielä tulee kotiin. Sitten päivät vain kuluivat.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen...
Tästä vuonna 1998 otetusta kuvasta on muodostunut Jaanalle erityisen tärkeä. Kuvassa on Jaanan lisäksi hänen miehensä Reijo (oik. ylhäällä), Nikun sisko Riina (vas. alhaalla) ja Tatu. Nikun sylissä istuu Einari-veli. Kuva: Jaanan kotialbumi.
Jaana muistaa sen hetken, kun hän meni toisen kerran poliisilaitokselle. Nikun katoamisesta oli kulunut silloin jo kaksi viikkoa, ja hän meni katsomaan laivan valvontakameranauhoja.
Tallenteilla näkyy, kuinka ihmiset poistuvat laivasta Tukholman satamaan. Jaana ei kuitenkaan tunnista omaa poikaansa ihmismeren joukosta.
– Se on varmaan hypännyt. Ei sitä koskaan löydetä. Kalat sen syö, Jaana muistaa poliisin tokaisseen surun murtamalle äidille.
Lue myös: Kun matkustaja päätyy mereen, pysähtyy risteilijällä kaikki muu – joskus traaginen tapahtuma ilmenee vasta videolta: "Se on lyhyt aika selvitä hengissä"
Jaana ei voi vieläkään ymmärtää poliisin lausahdusta. Hän olisi toivonut, että sekä Nikua että hänen seurassaan nähtyjä naisia olisi etsitty hanakammin. Jaanan mukaan poliisit laittoivat katoamisen heti "ö-mappiin".
– Poliisit eivät tehneet mitään. Ei yhtään mitään. Sanoivat vaan, että ”se on hypännyt ja moikka”. Olisin odottanut edes millin verran empatiaa.
Kun Jaana palasi laitokselta, hän päätti, että katoamisesta on kerrottava Nikun kolmelle sisarukselle.
– Tiesin, että nyt pitää kertoa pienemmille, että Niku ei tule enää. Se oli niin ylitsepääsemätöntä, että en pystynytkään sitä tekemään. Mun mies sen teki. Sitten me vaan yritettiin jatkaa elämää.
Viimeinen naula arkkuun
Veroilmoituksia, kirjeitä ja mainoksia. Nikun nimellä tuli jatkuvasti postia, jotka muistuttivat liikaa perheen menetyksestä. Viiden vuoden jälkeen Jaana päätti, että hän hakee poikansa kuolleeksi julistamista.
– En sitten kuitenkaan pystynyt. Ajattelin, että se olisin sitten minä, joka hakkaa sen viimeisen naulan arkkuun.
Vuoden päästä Jaana päätti järjestää asian ja pitää hautajaiset ilman ruumista. Kyyneleet nousevat äidin silmiin, kun hän muistelee tuota raskasta päätöstä ja päivää.
– Mikään ei ole niin hankalaa kuin valita omalle lapselle runonpätkää kuolinilmoitukseen. Mikään kun ei ole tarpeeksi kaunis.
Hän muistaa edelleen, miten tunteet vyöryivät päälle hautajaisaamuna.
– Koristeltiin siskon kanssa siinä kakkuja ja sitten alkoi puristamaan rintaa. Sanoin siskolle, että nyt pitää mennä sohvalle, että en pysty tässä pystyssä olemaan. Se oli kaikki niin kamalan raskasta.
Puristus ei hellittänyt sinä päivänä ollenkaan.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen...
"Muistojen paratiisi on ainut, mistä meitä ei voi karkoittaa", ranskalaisen Jean Paulin runo on kirjattu Jaanalle lähetettyyn korttiin. Yhteydenotot lisääntyivät, kun äiti kertoi perheensä tarinan Kadonneet-ohjelmassa vuonna 2008.
Kirkonpenkissä istui pitkä rivi surullisia nuoria ja omaisia. Kun Nikun isoveljen tekemä kuvakollaasi heijastettiin seinälle Yö-yhtyeen Hän tanssi kanssa enkeleiden -kappaleen tahtiin, viimeisetkin vieraat murtuivat.
– Vaikka se oli rankkaa, niin kyllä se helpottikin. Aina sanotaan, että surutyö voi alkaa hautajaisista. Mulla oli jo monta vuotta sitä välitilaa. En voinut jäädä siihen välitilaan roikkumaan enää yhtään.
"Pakko on jatkaa eteenpäin"
Nyt hautajaisista on jo kahdeksan vuotta, ja Nikun kohtalo on edelleen mysteeri. Jaana kertoo, että nykyään on helpompi ajatella, että Niku on päättänyt itse hypätä laivasta.
– Se vaihtoehto, että joku olisi tehnyt jotain pahaa, niin se on niin paljon pahempi. Sitä en halua ajatella.
Jaana on yrittänyt etsiä syitä hyppäämiselle. Voisiko se olla pieleen mennyt parisuhde tai uhkarohkeus? Äiti ei kuitenkaan ole saanut varmaa vastausta.
– Hän on ollut aika sellainen yllytyshullu ja juuri sellainen tyypillinen poika, joka ajattelee, että on kuolematon. Ehkä siinä on käynyt niin.
Lue myös: MTV seurasi surullisesti päättynyttä suuretsintää Oulussa – uran mieleenpainuvin tehtävä tuo konkarietsijä-Esalle voimia: "Kolmen päivän jälkeen löydettiin pappa"
Toivo asian selviämisestä kuitenkin elää, ja erityisesti se nostaa päätään juhlapyhinä. On kuitenkin ollut pakko jatkaa eteenpäin.
– Mulla on kuitenkin edelleen puoliso, kolme lasta ja koira. En voinut niitä kaikkia romukoppaan heittää.
Vaikka joskus suru tuntui siltä, että jalat eivät enää kanna, oli puskettava eteenpäin. Perheen lisäksi lohtua äidille toi töissä käyminen ja Riina-tyttären tanssiharrastus.
– Mikään ei tehnyt mua niin onnelliseksi kuin se, että sain tytölle niitä tarvikkeita hankkia. Ostin kaiken, mihin meillä oli vähänkin rahaa, enkä kadu sitä yhtään. Se porukka, mikä siellä oli, se auttoi minua ihan pirusti.
Lue myös: Taiteilija Meiju Niskala, 41, menetti äitinsä sekä erosi miehestään samana päivänä, sitten hävisi puhekyky – kokemuksista syntyi esikoisromaani ja veistoksia
Jaana uskoo, että Nikun menetys on syventänyt entisestään hänen suhdettaan muihin perheenjäseniin ja sukulaisiin. Joskus rakkaus kuitenkin äityy peloksi.
– Sellainen trauma tästä on jäänyt, että pelkään yli kaiken perheeni ja siskon perheen menettämistä. En niinkään pelkää itseni puolesta, vaan muiden.
Suru murenee sana sanalta
Jaana puhuu avoimesti perheensä tarinasta. Jotkut ovat ihmetelleet, miksi hän haluaa repiä auki vanhat haavat vielä vuosien jälkeen. Vastaus on yksinkertainen: se auttaa.
– Joka kerta kun se otetaan tähän pöydälle, niin se musta pallo rinnasta lähtee murenemaan. Joka kerta se on vähän pienempi. Sen takia puhuminen on hyvä juttu.
Moni on ihmetellyt Jaanalle sitä, kuinka oman lapsen menettämisestä voi selvitä. Jaana painaa kädet kasvoja vasten ja pudistaa päätä.
– Siitä selviää, kun on pakko. Kamalaahan se on ja sattuu, mutta harva vetää niin veteläksi, että ei pysty enää mihinkään.
Tulevana syksynä Niku täyttäisi jo 34 vuotta. Kun Jaana näkee Nikun ystävien menevän naimisiin, saavan lapsia ja ostavan omistusasuntoja, hän miettii kadonnutta poikaansa.
– Mä olisin halunnut olla Nikunkin häissä ja lapsen kastajaisissa, mutta ei sitä tule. Kyllä se sattui silloin, kun tajusi, että ne muut kasvaa tuolla ja hankkii perhettä. Ja mitä mun Niku tekee? Hän seilaa tuolla merellä edelleen.
MTV Uutiset Liven koskettavassa haastattelussa Jaana-äiti kertoo poikansa katoamisesta ja sitä seuranneesta pohjattomasta surusta. Katso toimittaja Terhi Romon juttu artikkelin alusta.