Isäni päätyi taistelemaan SS-joukkojen kovaan etulinjaan – sotilas Lahtisen vaiettu menneisyys

Suhde natsi-Saksaan on yksi Suomen lähihistorian kiinnostavimpia ja myös kiistellyimpiä aiheita. Ajautuiko vai pyrkikö Suomi Hitlerin Saksan kelkkaan, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesällä 1941?

Tätä samaa kysymystä olemme miettineet myös veljeni kanssa oman isämme suhteen: Hän oli SS-miehenä Ukrainassa, mutta siihen tiedot loppuivat. Entä sitten? 

Historioitsijat väittelevät yhä, oliko Suomelle edes olemassa muita vaihtoehtoja kuin yhteistyö natsi-Saksan kanssa. Toisaalta tiedetään, että Suomi halusi hyvityksen talvisodan menetyksistä.

Joka tapauksessa Suomi osallistui operaatio Barbarossaan Saksan rinnalla. Ja varmemmaksi vakuudeksi Suomi asetti – Saksan vaatimuksesta toki – omia sotilaitaan Saksan asevoimien käyttöön, osaksi Waffen-SS-joukkoja. 

Yksi heistä oli isämme Eilo Lahtinen.

"Äiti - mikä tämä on?"

Muistan noin kymmenvuotiaana ihmetelleeni olohuoneen kirjahyllyn alakaapissa ollutta tikaria, jossa oli outoa kirjoitusta. Äitini vastasi sen olevan isän sotamuistoja. Paljon myöhemmin ymmärsin kirjoituksen olevan saksaa: Meine Ehre Heisst Treue - Uskollisuus on kunniani.

Tikarissa oli SS-tunnus.

Aikuisena huomasin myös, että isäni oli tehnyt merkintöjä ja alleviivauksia kesämökillämme olleeseen Mauno Jokipiin Panttipataljoona-kirjaan. Joidenkin sivujen kulmia on taiteltu. Nämä merkkaukset ovat isäni kommentteja haudan takaa.

Levoton teini etsii suuntaa

Syksy 1939 oli Helsingin suomalaisen yhteiskoulun SYK:n lukiolaiselle Eilo Edvin Ilppo Lahtiselle varmasti yhtä levotonta ja epävarmaa aikaa kuin muillekin.

Toinen maailmansota oli syttynyt kesällä. Isäni sai lokakuun lopulla 18.10.1939 päivätyn kiertokirjeen Helsingin Suojeluskuntapiiristä, jossa käskettiin saapumaan sunnuntaina 22. päivä kello 12.30 Annankadulla olleen kansakoulun pihamaalle "lämpimästi pukeutuneena". Vahvoja jalkineita suositeltiin. SYK:n historiikin mukaan koulussa oli hyvin isänmaallinen henki, ja liki kaikki pojat ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi. 

Isäni kirjoitti säilyttämänsä kiertokirjeen reunaan myöhemmin kaksi sanaa: Ensimmäinen askel.

Isäni oli talvisodan alkaessa 18-vuotias teini. Hän palveli aluksi merivoimissa ilmeisesti rannikkotykistössä linnakkeella, ja sitten kevättalvella osasto Valkamassa eli Kollaan ankarissa taisteluissa. Siellä on täytynyt tapahtua isäni tulikaste.

Kesällä 1940 hän oli edelleen teini, joka yritti palata koulunpenkille. Kevättodistuksen keskiarvo oli 7,7, ja kielitaidoista saksa oli huonoin, 5, englannin, ranskan ja ruotsin jälkeen. Täysi-ikäisyyteen eli asevelvollisuus- ja äänestysikään 21 vuoteen oli vielä aikaa, mutta taistelukokemusta oli jo kertynyt.

Seuraavana keväänä isäni oli juuri täyttänyt 20 vuotta. 

Suomi ahtaalla

Tuona vuonna toinen maailmansota oli ollut käynnissä jo vajaat kaksi vuotta. Valtavat armeijat olivat käyneet suuria taisteluja, mutta kaikki oli vielä auki. Suomi oli puristuksissa välirauhan tilassa taisteltuaan talvisodan. Isäni saattoi hyvinkin aavistaa, mitä oli tulossa.

Tiedotusvälineissä, kuten Helsingin Sanomissa, kerrottiin Saksan suuren sotakoneen järjestelmällisestä toiminnasta ja liittoutuneiden alakynnestä. 

Takana oli poliittisen epävarmuuden aika, jonka kestäessä Neuvostoliiton uhittelu Petsamon nikkelilöydöksen omimiseksi oli paljastanut välirauhan voivan olla todella vain väliaikainen.

Kuten Mauno Jokipii toteaa kirjassaan Panttipataljoona, Suomi yritti ensin etsiä tukea hankkeella puolustusliitosta Ruotsin kanssa, mutta turhaan. Saksasta tukea oli saatavilla, ja sen tuen saamiseksi Suomi tarjosi vapaaehtoisia sotilaita pantiksi Saksan asevoimiin. Saksa halusi sijoittaa suomalaiset vapaaehtoiset SS-joukkoihin, joihin haettiin myös muista maista vapaaehtoisia, kuvastamaan natsipropagandassa kansainvälisyyttä.

Keväällä 1941 Suomessa alkoi levitä tieto, että suomalaissotilaita värvätään Saksaan koulutukseen. Julkisuudessa ei siitä kerrottu sanaakaan, mutta voi kuvitella, että helsinkiläisten nuorten miesten urheiluporukoissa kiiri sana. Ehkä mukana oli myös revanssihenkeä. Kun vielä saatiin osoite: insinööritoimisto Ratas ja Temppelikatu 4, täytyi vain päättää.

Isäni  päätti ja haki vapaaehtoisena Saksaan SS-joukkoihin 9. toukokuuta 1941.

Hakemuksessa hän kertoo puoluekannakseen IKL:n, Isänmaallisen kansanliikkeen, kielitaidokseen nyt yllättäen parhaaksi vieraaksi kielekseen saksan (koulutodistusta ei tarvinnut esittää), ja harrastuksikseen monipuolisesti urheilun ja retkeilyn. 

Mitäköhän isäni kertoi hankkeesta kotona? Hakemuksen takana oli äidin allekirjoittama puoltolause:

"Täten suostun alaikäisen poikani opintomatkallelähtöön Saksaan." 

Lue myös: "Kaikki osapuolet olivat tyytymättömiä talvisodan lopputulokseen" – näin jatkosota syttyi 80 vuotta sitten

"Opintomatka" alkaa vauhdilla

Dokumentit kertovat, että isäni Saksan sotapolku alkoi jo 15.5 1941, kun höyrylaiva Adler aloitti keskellä yötä matkansa Turusta kohti Danzigia, nykyistä Puolan Gdanskia. Suomalaisten SS-vapaaehtoisten värväys oli päässyt käyntiin huhtikuussa.

Vasta kun sotilaat olivat jo matkalla, Saksa Jokipiin mukaan vahvisti Suomelle tukensa. Opintomatka oli muuttunut panttipataljoonalaisuudeksi.

Isäni oli toisessa kuljetuserässä, jossa oli 257 miestä. Adler saapui Danzigin satamaan kahden aikaan iltapäivällä ja iltakahdeksalta joukko siirrettiin junaan kohti Stralsundia, rannikolla Berliinistä pohjoiseen. Perillä juna oli runsas vuorokausi myöhemmin.

Jokipiin mukaan toisen erän vielä ollessa Stralsundissa sinne ehti jo kolmaskin erä, ja suomalaiset toistensa nähdessään innostuivat juopottelemaan, kurinpidollisin seurauksin.

Sitten alkoi pitkä matka halki Saksan, Heubergin sotilasalueelle lähelle Sveitsin rajaa, jossa Wiking-nimen saanut divisioona sai kesäkuun alussa liikekannallepanomääräyksen.

Jotain oli pikapuoliin tekeillä. 

Saksan joukot vyöryvät itään suomalaiset mukanaan

Saksan todellisista aikeista Neuvostoliiton suhteen liikkui tiettävästi vain arvauksia. Poliittisesti Saksa oli sovussa Neuvostoliiton kanssa, mutta sota lännessä oli pysähtynyt vasta ennen Britanniaa. Pohjoisessa Tanska ja Norja oli vallattu, ja kaakossa Saksa oli päässyt Balkanille ja Kreikkaan.

Välirauhan keväällä olisi voinut vähänkin vilkkaalla mielikuvistuksella punoa, että Saksa saattaisi suunnata sotakoneistonsa itään. Todellisuudessa Hitlerin uskotaan jo vuodenvaihteessa 1940-41 päättäneen lopullisesti hyökkäyksestä Neuvostoliittoon.

Suomalaisvapaaehtoiset ripoteltiin eri puolille saksalaisyksiköitä, ja isäni määrättiin Wiking-divisioonan Nordland-rykmentin toisen pataljoonan viidenteen komppaniaan, jossa oli 42 muuta suomalaista. 

Divisioona, Jokipiin mukaan liki 20 000 miestä ja yli 4 500 ajoneuvoa, siirrettiin kesäkuun alussa junilla kohti itää, ja purettiin laajalle alueelle Breslaun, eli nykyisen lounaispuolalaisen Wroclawin pohjois- ja koillispuolelle. Kahden viikon odottelun jälkeen divisioona siirrettiin edelleen idemmäksi, Ostrowieciin ja Lubliniin, Neuvostoliiton rajan tuntumaan.

Suomalaisten kuvailujen mukaan tunnelma alkoi vaikuttaa totisemmalta ja sotaisammalta mitä edemmäksi itää mentiin, ja kohteesta ei enää ollut epäselvyyttä.

Sunnuntain vastaisena yönä 22.6. Wiking-divisioona heräsi siihen, että yli lensi 80 pommikonetta itää kohti. Sotilaille kerrottiin aamun päiväkäskyssä Hitlerin sodanjulistuksesta.

Operaatio Barbarossa, tuhoamissota Neuvostoliittoa vastaan, oli alkanut.

Lemberg oli kammottava verilöyly

Ansioluettelon mukaan isäni tehtävä oli konekiväärimies. Se  tarkoittaa kovaa etulinjaa ja vihollisen suoraa ampumista - kuoleman aiheuttamista ja näkemistä.

Ansioluettelon ja palveluskorttien mukaan hänen ensimmäinen taistelukosketuksensa oli Lembergissä Neuvostoliiton puolella, eli nykyisessä Ukrainan Lvivissä. Taistelutietojen suhteen joudun nojaamaan Jokipiin kirjaan, kun korteissa on vain paikannimet, eikä mitään tietoa siitä, mitä paikoissa tapahtui.  

Jokipii kuvailee, että Lembergin taistelut olivat kammottava verilöyly. Saksalaiset olivat hyökänneet, ja venäläiset olivat vetäytyessään vapauttaneet poliittiset vangit sekä raiskanneet naisia. Kaupungin puolalaiset ja ukrainalaiset aloittivat koston, jossa uhriksi joutui myös juutalaisia. Saksalaiset myöhemmin teloittivat juutalaisia järjestelmällisesti.

Tässä kaaoksessa suurin osa moottoroitua Wiking-divisioonaa käytännössä vain ajoi Lembergin läpi kohti Tarnopolia. Se on seuraava paikannimi kantakorteissa.

Siellä Wiking joutui ensi kertaa kärkijoukoksi ja taisteluun venäläispanssareita vastaan 2.-3.7. Kirjassa olevien taistelukuvausten perusteella on vaikea saada kokonaiskäsitystä, mutta Wiking suomalaisineen näyttää vuoroin edenneen nopeasti, ja vuoroin jääden jumiin joko taistelukosketusten tai sateen muhjuttaman maaperän hidastamana.

Sirpale tulitikkurasiassa

Kantakorttien paikannimeen Proskurov liittyy ankaria taisteluita. Niiden jälkeen saksalaisyksiköt olivat paikallaan odottaen kaatosateen pehmentämien teiden kuivumista. Berditzev-nimisestä paikasta ei ole kirjauksia, mutta Bislatserkov on ilmeisesti Belaja Tserkov, läpikulkupaikka ennen Taratsaa, jossa yksiköt joutuivat suurtaisteluun. 

Zitomir on taajama Kiovan länsipuolella. Kuvauksen mukaan Saksan joukot tunkeutuivat venäläisjoukkojen puolustuslinjoihin jättämään aukkoon 15.7., päämääränään Kiova. Noissa taisteluissa isäni haavoittui. Tuolloin sotaa oli käyty vasta vajaat kaksi viikkoa.

Asiakirjoista ei selviä miten haavoittuminen tapahtui, eikä isäni siitä juuri puhunut. Olohuoneen kaapissa oli muistini mukaan kuitenkin tulitikkurasia, jossa oli traktorin kuva, kummallisia merkkejä ja sisällä pieni, mutta kokoonsa nähden raskas metallinkappale.

Oliko tikkurasia venäläinen ja sirpale haavoittumisesta? Jälleen yksi kysymys ilman vastausta.

Haavoittumisen täytyi olla joka tapauksessa lievä, sillä 16.-24. heinäkuuta käytiin Taratsan-Bokuslavin kaksoistaistelu, ja isäni taistelupaikoista Bokuslav onkin listassa. Sitä ennen mainitaan Natiwaikoffka, joka saattaa olla kirjan Nalivajovka, taistelupaikka sekin. 

Listan viimeinen nimi on Smela, nykyään Smilan kaupunki, runsaat 10 kilometriä Dnepr-joen rannalta. Smela oli ja on Ukrainan tärkeimpiä rautatielinjojen risteyksiä. Elokuun alussa käytiin Smelan valtaustaistelu, kun tavoitteena oli asemien perustaminen Dneprille. 

Näiden paikkojen kohdalla Panttipataljoona-kirjassa on sivutaitteita. Vaikuttaa siltä, että tapahtumat olivat keskeisiä, kun isäni muisteli vuonna 1968 julkaistua kirjaa lukiessaan tuolloin 25 vuoden takaisia asioita. 

Isäni antaa lehtihaastattelun – "SS-poikamme kotikäynnillä" 

Penkoessani arkistoja löysin yllättävän tiedon. Isäni oli tammikuussa 1942 antanut muutaman kommentin Suojeluskuntajärjestön Hakkapeliitta-lehdelle. Aito puheenvuoro! 

Kansallisarkistosta lehti löytyikin. Lehtijutun ostikko oli: "Terveisiä Ukrainasta! SS-poikamme kotikäynnillä".

Toimittaja Matti Mela jututti "sairaaloista kotimaahan lomalle" päässeitä neljää SS-miestä ja kysyi, mikä oli ollut mieleenjäävintä "puolentoista kuukauden olosta" Ukrainassa. Isäni antoi yhden tilannekuvan.

"Oikeastaan elokuun alkupäivät. Dneprin erään pienen lisäjoen varrella kävi melkoinen rähinä. Ryssä oli käynyt vastaiskuun yrittäen panssariaseellaan ei vähempää kuin läpimurtoa. Noina aikoina minua kuljetettiin sairasautolla taaksepäin. Tuskani olivat kovat.

Olimme jättäneet joen yli vievän sillan, joka hetken kuluttua hävisi ilmaan pioneerien toimesta. Sairasautomme sylinteri halkesi. Niin jouduin 25 haavoittuneen ja sairaan keralla maantielle. Emme olleet kaikkein parhaimmassa tappelukunnossa, jos joku vihollispartio äkkiä olisi ilmestynyt siihen, ja ryhtynyt meihin nähden ryssäläisiin toimenpiteisiin.

Ryssä tosin lyötiin takaisin, mutta nuo vuorokaudet, jotka tuskineni ja vailla ravintoa jouduin kuluttamaan maantiellä sairaalaan evakuointimatkani alkupuolella, eivät helpolla unohdu."

Toisin kuin Suomen armeijassa, rintaman lähellä oli sidontapaikka, mutta Saksan armeijalla oli tapana yrittää siirtää haavoittuneet rintamalta mahdollisimman kauas ja nopeasti.

Suomen lehdissä vapaaehtoisista kerrottiin ensi kerran vasta elokuussa 1941, ja syksyn mittaankin juttuja ilmestyi harvakseltaan ja valikoidusti – sotasensuuri oli voimassa.

Hakkapeliitan jutussa todettiin, että suomalaissotilaat Saksan varusteissa herättivät Suomessa hämmennystä. Isäni lisäsi vielä:

"Toivoisin, että täällä meitä vähemmän ihmeteltäisiin, ja että vapauduttaisiin siitä käsityksestä, ettemme mitään tehneet."

Erikoista oli, että toimittajan mukaan miehet olivat siis olleet Ukrainassa vain puolitoista kuukautta, eli noin heinäkuun alusta elokuun puoleenväliin. Missä loppuaika oli kulunut? Entä nelikon sairaaloissa olo? Vannoiko isäni sotilasvalan Hitlerille syksyllä 1941 muun pataljoonan mukana? Palasiko isäni vielä rintamalle?

Lisää avoimia kysymyksiä.

Tammikuussa 1942 oli käymässä selväksi, että suomalaisia aliupseereita oli pataljoonassa liikaa. Kotiuttamisoperaatio alkoikin alkukeväästä ja isäni kotiutettiin alikersanttina Suomeen toukokuussa 1942.

 "Suolet roikkuivat silmissä"

Muistelin veljeni kanssa, mitä isäni lopulta kertoi tästä ajasta.

SS-vapaaehtoisuudesta hän sanoi, että oli halunnut seurata jääkärien jälkiä, eikä kansallissosialismi häntä miellyttänyt.

Olen taipuvainen uskomaan tuon: kotona ei ollut mitään ideologiaan viittaavaakaan ja esimerkiksi kirjoista isäni luki mielellään Mauri Sariolaa, muita kotimaisia aikalaisia sekä brittiläisiä ja amerikkalaisia dekkareita. Voi olla, että vapaaehtoishakemuksen IKL-kannatusmerkintä oli samanlaista miellyttämishalua kuin saksan mainostaminen parhaana vieraana kielenä. 

Haavoittumisestaan Kiovan lähellä hän ei niinkään puhunut, mutta mainitsi kyllä juoneensa kaivosta, jonka venäläiset olivat perääntyessään myrkyttäneet. 

Veljeni mukaan isäni oli kuvaillut myrkytyksen olleen niin paha, että hän olisi ampunut itsensä, jos hänellä olisi ollut sillä hetkellä ase. Hän myös kertoi, että hänet oli siirretty, ilmeisesti ambulanssijunalla, rintaman taakse.

Ambulanssijunan yläpetillä olleen haavoittuneen suolet olivat roikkuneet hänen silmiensä edessä. Tämä ilmeisesti liittyy Hakkapeliitta-lehden muistumaan.

Kotona ei myöskään puhuttu Ukrainan salamasodan muista tapahtumista kuten siviiliuhreista. Ylipäätään sotavuosiin liittyvät kysymykset sivuutettiin toteamuksella:

"Silloin oli sota ja veriset vaatteet."

Ammattisotilas erotettiin käskystä

Suunnitteliko isäni ammattisotilaan uraa? 

Perhetausta ei valota asiaa suoraan. Isoisä Edvin oli ollut johtaja ruotsalaisen Ivar Kreugerin tulitikkuimperiumissa, äiti Saima Lindroosien kultaseppäsukua. Isäni oli ainoa lapsi liitosta, joka päättyi eroon 1937, isoisäni ilmeisesti menetettyä varansa, kun Kreugerin imperiumi romahti 1930-luvun lamassa. Isäni koti oli äidillä, Helsingin keskustan Vuorikatu 8:ssa.

Isäni lapsuus vaikuttaa olleen turvattu vakavaraisessa perheessä – valokuvat kertovat muun muassa lomista Terijoella ja isoisän Chrysler-avoautosta.

Mutta koulunkäynti ei lukion todistuksen mukaan näyttänyt maistuneen.

Löysin isäni kuoltua sinisen vihon, jossa hän listaa tärkeimpiä tapahtumia vuoden 1945 jälkeen. Hän aloittaa sanoilla: "Kun erosin käskystä armeijasta".

Kokenuthan hän oli: talvisodan ja SS-vaiheen jälkeen Karjalan kannaksen taisteluita jatkosodassa sekä lopulta mukana vetäytymisessä Viipurista viimeisten joukossa. Rintamalta palattuaan hän kävi kadettikoulun ja pätevöityi ammattiupseeriksi, mutta sitten tulivat Neuvostoliiton tiukat ja poliittiset rauhanehdot. 

Se näkyy ansioluettelossa ilmaisuna, jossa todetaan isäni eronneen puolustusvoimista "omasta aloitteestaan päiväkäskyn mukaisesti".

Hän vaikuttaa olleen selvästi katkera siitä, että armeijaura kariutui poliittisista syistä eli SS-menneisyyden vuoksi. Suomen armeijasta piti ankarien rauhanehtojen vuoksi poistaa SS-taustaiset sotilaat.

Kun itse vartuin ja siirryin muualle opiskelemaan, isäni armeijaura jäi kotiin asiana, joka ikäänkuin vain oli tapahtunut.

Isäni muisteli muutama kuukausi ennen tapaturmaista kuolemaansa 1988 jatkosodan viime vaiheita ja kirjoitti Viipurista ja Karjalan kannakselta vetäytymisestä ammattisotilaan näkökulmasta. Hänen mukaansa Suomen silloisen sodanjohdon olisi täytynyt tietää, että Neuvostoliiton suurhyökkäys oli tulossa, mutta vetäytymissuunnitelmaa ei ollut, ja seuraukset olivat sen mukaisia.

Pistooli tyynyn alla

Nyt katsottuna sodat olivat jättäneet isääni ja perheeseemme paljonkin jälkiä. 

Monien muiden rintamamiesten tapaan isäni myöhempinä vuosinaan joi paljon ja oli silloin pelottavankin synkkämielinen. Traumat olivat yksityisiä mutta tulivat toisinaan pintaan. Veljeni muistaa isän joskus nukkuneen pistooli, belgialainen FN, tyynynsä alla. Mistähän se oli peräisin?

Isänmaallisuus, armeijan aseman ja merkityksen tiedostaminen, tietty järjestelmällisyys ja kurikin olivat kotona itsestäänselvyyksiä. Isän roolin ja työnsä hän kyllä hoiti hyvin.

Mutta sen takana saattoi näin jälkikäteen nähdä traumatisoituneen ehkä jopa osin rikkinäisen mielen. Konekiväärimiehen tehtävän kiivaalla rintamalla on täytynyt olla käsittämättömän raskas ja raaka.

Jatkosota oli pitkä. Kun kaikki oli lopulta ohi, isäni oli edelleen nuori mies, 23-vuotias. Kun ammattisotilaan ura oli käsketty lopettaa, oli keksittävä uusi suunta. Hän meni naimisiin ja hankkiutui töihin, ensin Konerasva-nimiseen yritykseen ja sitten Shell-öljy-yhtiöön myyntipuolelle. 

Itse muistan ihmetelleeni isäni taipumusta pysäköidä auto aina, jos mahdollista niin, että keula on tulosuuntaan, ikäänkuin nopean poistumisen varmistamiseksi.

Sotakokemukset eivät toisaalta estäneet menestystä liike-elämässä 50- ja 60-luvuilla. Isäni oli toimitusjohtajana paperikoneita pääasiassa Saksasta Suomeen tuoneessa yrityksessä, ja välittipä hän yhden saksalaiskoneen myös Neuvostoliittoon, mikä varmaan toi hänen mieleensä monenlaisia ajatuksia.

Panttipataljoona-kirjassa isäni on tehnyt merkinnän 15 kaatuneen divisioonan miehen kohdalle tappioluettelossa. 

Hän on myös alleviivannut muutamia lauseita:

"Eloon jääneet divisioonan miehet jatkoivat sotaansa Suomen armeijassa... heillä oli jo takanaan inhimillisesti järkyttävä ja raskas mutta sotilaallisesti arvokas ja suomalaisille harvinainen kokemus."