Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa kerää avustustyöntekijöiden sekä vapaaehtoistaistelijoiden lisäksi maahan myös synkkää turismia. Ruotsalainen Jens matkusti Ukrainaan sotaturistina voidakseen kokea konfliktin kauhut.
Torstaina 24. helmikuuta vuonna 2022 Euroopassa herättiin uuteen todellisuuteen, josta tuli osa historiaa peruuttamattomalla tavalla Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan. Samalla, kun sotaa pakenevat pyrkivät pois Ukrainasta, alkoi maahan myös virrata ihmisiä: muun muassa vapaaehtoistaistelijoita sekä avustustyöntekijöitä. Myöhemmin myös niitä, jotka haluavat kohdata ja kokea sodan tunnun.
Ruotsalainen Jens on yksi heistä. Hän on niin sanottu "synkkä turisti", joka matkusti tänä talvena Ukrainaan juuri sen takia, että maassa on nyt sota.
Synkkä turismi tarkoittaa matkailua kohteisiin, joihin liitetään jotain negatiivista tai pelottavaa. Tällaisia kohteita ovat muun muassa paikat, joilla on pelottava menneisyys, kuten esimerkiksi katastrofikohteet, yksittäisten henkilöiden kuolinpaikat tai, kuten tässä tapauksessa, sotakohteet. Paikkoja, joilla on synkkä historia.
Turun yliopiston folkloristiikan tutkija sekä yliopisto-opettaja Tuomas Hovi on perehtynyt urallaan synkkään turismiin, joka on yksi marginaaliin kuuluvista turismin alalajeista.
– Mitenkään massaturismista ei ole kysymys. Monissa tapauksissa voi olla myös vaikeaa erottaa synkkää turismia ihan normaalista kulttuuriturismista. Monet synkän turismin kohteet ovat myös ihan yleisiä kohteita, kuten esimerkiksi Auschwitzin keskitysleirimuseo.
– Välttämättä jokainen, joka siellä vierailee, ei ole synkkä turisti, vaikka se on synkän turismin kohde hyvin pitkälti.
Hovin mukaan synkän turismin määrittely riippuu siitä, mitkä ovat turistin henkilökohtaiset syyt vierailla kohteessa. Mikäli syy on se, että paikalla on tapahtunut jotain kamalaa, ja sen haluaa mennä kokemaan tai näkemään omin silmin, on kyseessä selkeämmin turismin synkkä muoto. Esimerkiksi aktiiviselle sota-alueelle hakeutuminen on Hovin arvion mukaan varsin pienimuotoista turismia, vaikka tarkkaa tietoa ei ole siitä, paljon sellaista todellisuudessa tapahtuu.
Syitä synkkään turismiin on monia. Joillakin saattaa olla äärimmäinen mielenkiinto kammottavia tapahtumia kohtaan, ja toiset voivat tuntea jopa vahingoniloa tai nautintoa vieraillessaan paikassa, jossa on tapahtunut jotakin yleisesti kamalana pidettyä. Joku taas matkustaa synkän turismin kohteeseen voidakseen ymmärtää sen kauheita tapahtumia paremmin, ja joillakin henkilökohtainen tekijä, esimerkiksi läheisen kuolema, voi olla syy vierailla paikalla.
– Lisäksi tällaiset kauheat ja pelottavat asiat kiinnostavat ihmisiä yleisesti, Hovi sanoo.
Miltä sota tuntuu
Vuoden 2022 loppupuolella Jens vastaa hyväntuulisena ja rentona videopuheluun samalla, kun tekee valmisteluja tulevalle matkalleen Ukrainaan kotonaan Ruotsissa. Asian arkaluontoisuuden tähden hän ei esiinny jutussa omalla nimellään.
Jens kertoo seuranneensa sotaa sen alusta lähtien ja osaksi hänen aamujaan on rutinoitunut tapa lukea uusimmat tiedot ja uutiset sodan etenemisestä. Ukrainaan hän on halunnut matkustaa jo pitkään sen kiinnostavan historian ja kulttuuriperinnön takia. Hänellä on myös toinen syy matkustaa sinne juuri nyt.
– Olen aina halunnut matkustaa maahan, joka on sodassa, sillä en ole koskaan kokenut sellaista enkä todennäköisesti pysty edes kuvittelemaan, millaista se on. Haluan nähdä sen itse sen sijaan, että lukisin siitä vain uutisista. Millaista se on oikeasti tavallisille ihmisille.
– Haluan myös näyttää ukrainalaisille, että me välitämme ja näemme, mitä siellä tapahtuu. Me tuemme heitä.
Jens ei kertomansa mukaan tunne ketään, joka tietäisi, miltä sota tuntuu. Myös uutiset sodasta ovat alkaneet tuntua yksipuolisilta.
Samaan hengenvetoon Jens korostaa toistamiseen olevansa Ukrainan puolella sodassa. Hän ei kuitenkaan koe, että tämä sota olisi erilainen kuin muut historian sodat ympäri maailman.
– Se on typerää, kuten suurin osa sodista. Vallassa olevat uhraavat ihmisiä oman hyötynsä tähden. Niin se usein menee. Mielestäni tämä ei eroa juurikaan muista sodista. Se on väärin, mutta sellaista ihmisyys on.
Ukrainan turvallisuustilanne on arvioiden mukaan äärimmäisen vaarallinen.
Suomen ulkoministeriön Ukrainan matkustustiedote kehottaa poistumaan maasta välittömästi, mikäli mahdollista. Sama kehotus löytyy myös muun muassa Ruotsin suurlähetystön sivuilta, ja Ukrainan turvallisuustilanteen arvioidaan olevan äärimmäisen vaarallinen. Kehotukset ja matkustustiedotteet ovat kuitenkin suosituksia, ja sodasta huolimatta Ukrainaankin saa matkustaa turistina, mikäli niin haluaa.
Hovi kertoo, että synkässä turismissa puhutaan usein synkkyyden asteikosta. On kevyempiä kohteita ja synkempiä kohteita. Kaikista synkimpiin kohteisiin lukeutuvat juuri aktiiviset sotatoimialueet tai paikat, missä on tuoreeltaan tapahtunut jokin katastrofi. Eli paikat, joissa tilanne on vielä käynnissä.
– Siellä vierailuun on harvemmin mitään muuta syytä kuin se kohteessa tapahtuva inhimillinen tragedia.
Kokemus hinnalla millä hyvänsä
Jens on matkustanut suhteellisen paljon ympäri maailman ja ollut matkoillaan myös vaarallisina pidetyissä paikoissa. Kriisialueella hän ei ole koskaan aikaisemmin ollut.
Hänen mukaansa perusteellinen pohjatyö on tärkeintä: on tiedettävä, mitä paikkoja välttää ja mitä ei missään tapauksessa kannata tai saa tehdä.
– Tässä tapauksessa paikka, jota kannattaa välttää, on etulinja. Olen myös kuullut, että junia pommitetaan, joten en aio matkustaa niillä. Eikä minkään voimalaitosten läheisyyteen kannata mennä.
Ennen matkaa Jens suunnittelee ottavansa mukaan sellaisia asioita, mitä voisi paikallisille antaa: esimerkiksi vanhoja matkapuhelimia sekä rahaa. Hän ei tunne ennakkoon ketään paikallista, mutta on ollut yhteydessä muun muassa ukrainalaisiin hostelleihin. Tiedusteluihin tilanteesta paikan päällä on vastattu yksinkertaisesti: elämä on mitä on, pidä huolta itsestäsi kun tulet ja ota mukaan lämpimiä vaatteita.
Lue myös: Nadija menetti siskonsa ja lankonsa Mariupolin pommituksissa – siskontyttö vietiin venäläisten kokoamisleirille
Sodan aikana sähkö- sekä vesikatkokset – toisinaan hyvin pitkätkin – ovat olleet ukrainalaisissa kaupungeissa arkipäivää. Lämpimien vaatteiden ja makuupussin lisäksi Jensin mukaan on lähdössä vedenpuhdistin sekä erilaisia lääkintätarpeita. Lisäksi Jens on ottanut matkaa varten ukrainalaisen vakuutuksen.
Hän on ladannut puhelimeensa sovelluksen, joka varoittaa tulevista ilmaiskuista. Sen tarkkuudesta ei kuitenkaan etukäteen ollut tietoa, mutta Jens kertoo, että sen pitäisi olla melko hyvä havaitsemaan ohjusiskut. Droneilla toteutetut iskut sen sijaan saattavat olla toinen asia.
– Niitä on vaikeampi havaita. Olen kyllä täysin tietoinen siitä, että siellä tulee olemaan pommituksia, joita en voi välttää.
Kysyn, onko se jotain, minkä kokemista hän odottaa.
– On surullista sanoa niin, koska kyllä, se on jotain, mitä haluan kokea. Ymmärtää sen. Se on todella egoistista.
– Tietenkään en halua, että kukaan pommittaisi mitään. Olisi parasta, ettei pommituksia olisi koskaan missään. Mutta mikäli niitä on, minua ei haittaisi olla lähellä niitä. Saadakseni sen kokemuksen, kokea sen tunteen.
Jens vakuuttaa olevansa hyvin tietoinen riskeistä. Siitäkin, että pahimmassa tapauksessa hän ei palaa enää kotiin.
– Me kaikki kuolemme joskus. Nyt, kun istun tässä sohvalla, se ei haittaa minua. Tottakai mieluusti olisin kuolematta (Ukrainassa). Mutta en anna kuolemanpelon estää minua tekemästä jotain, mitä haluan.
– Mutta on helppoa sanoa niin nyt kun istun tässä, enkä etsimässä suojaa pommeilta. Olen varma, että silloin pelkäisin.
Vaikka puhumme kuoleman mahdollisuudesta, Jens vaikuttaa yhä rennolta. Kuin puhuisimme hänen tulevista viikonloppusuunnitelmistaan. Seuraava kysymys saa Jensin kuitenkin mietteliääksi: olisiko hän tarvittaessa valmis luovuttamaan paikkansa pommisuojasta jollekin toiselle mahdollisen ilmaiskun aikana. Sillä loppujen lopuksi, hän on paikalla ylimääräinen.
– En halua olla taakka. Se on viimeinen asia, mitä haluan.
– Mutta se, kun kysyt, että olisinko valmis luovuttamaan paikkani pommisuojasta jollekin toiselle. Haluan sanoa, että tekisin niin, lähtisin pois. Mutta en voi olla oikeasti täysin varma siitä, että tekisin niin. Kuitenkin, jos minulle tulee sellainen olo, että läsnäolostani on enemmän haittaa kuin hyötyä, poistun maasta.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on kestänyt yli vuoden. Sodan alkamisen vuosipäivä oli perjantaina 24. helmikuuta.
Jokaisella on tarina
Vuosi on vaihtunut, talvi on vieläkin kylmä ja pimeä ympäri Euroopan, ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu yhä. Eräänä hiljaisena torstai-iltana toimituksessa soitan jälleen videopuhelun Ruotsiin.
Jens on palannut kotiin Ukrainasta joitakin viikkoja aikaisemmin. Matka kesti lopulta noin kaksi viikkoa, vaikka hänen oli tarkoitus olla maassa pidempään.
Suunniteltua aiempaan kotiin palaamiseen vaikutti muun muassa se, että Jens kertoo kokeneensa matkalla sen, mitä halusikin. Lisäksi rahat loppuivat aiemmin, kuin hän oli suunnitellut.
Ensimmäinen etappi oli Länsi-Ukrainassa sijaitsevassa Lvivissä, jonne Jens matkusti Puolan kautta bussilla. Kaupunki tuli kansainvälisestikin tunnetuksi jo sodan alkumetreillä, kun suuri osa ukrainalaisista pakeni sotaa Lviviin maan itäosista, jossa Venäjä aloitti laaja-alaisen hyökkäyksen.
Jo ensimmäisenä iltanaan Ukrainassa Jens koki sen, mitä tarkoittaa elämä sotivassa maassa.
– Silloin Ukrainaa pommitettiin paljon, se oli yksi isoista pommituksista. Joten silloin siellä ei ollut sähköä. Ja tiedätkö, kun saapui Puolasta, jossa jokaisessa talossa oli valot, Ukrainaan, jossa oli palava lamppu siellä täällä, mutta ei missään nimessä joka talossa. Mutta se oli minulle hyvin jännittävää, sillä olin halunnut mennä Ukrainaan ja olin todella iloinen siitä, että olin siellä.
Jens vietti muutaman päivän Lvivissä, joka hänen mukaansa oli “kuin mikä tahansa muu kaupunki”. Hän asui hostellissa, jota asuttivat turistien sijaan sotaa paenneet ukrainalaiset.
Sota näkyi Jensin mukaan vahvemmin Kiovassa kuin Lvivissä.
Lvivin jälkeen hän suuntasi Kiovaan. Junalla, toisin kuin linjasi silloin, kun puhuimme asiasta ensimmäistä kertaa.
Kokemus pääkaupungissa osoittautui hyvin erilaiseksi, mitä Jens oli ajatellut.
– Ihmisten tapaaminen oli vaikeaa. Paikalliset olivat ystävällisiä, mutta varautuneita. Etäisiä, ainakin minua kohtaan. Luulen sen johtuneen siitä, etten ollut osa heidän ryhmäänsä. He kaikki ovat syvästi osa tätä ryhmää, joka kokee jotain samaa tällä hetkellä.
Sodasta huolimatta päivittäinen arki rullasi, ihmiset elivät elämäänsä. Kävivät töissä, ulkona, ystävien kanssa oluella. Sota oli Jensin mukaan kuitenkin enemmän aistittavissa Kiovassa kuin Lvivissä, sillä pääkaupunkia ravistelivat muutamat droneiskut ja siellä kuuli pommitusten ääniä. Joitakin rakennuksia sekä patsaita oli myös suojattu hiekkasäkein, ja kaupungissa näkyi sotilaita siellä täällä.
Jokaisella ukrainalaisella oli tarina sodasta. Ja vaikka ne ovat äärimmäisen kipeitä, he halusivat Jensin mukaan kertoa niitä.
– Varsinkin siitä päivästä, kun venäläiset tulivat. Mitä kukin teki sinä päivänä ja mitä he ovat tehneet viimeisen vuoden aikana. Se on iso osa niitä keskusteluja, joita kävin kenen tahansa ukrainalaisen kanssa.
Herson
Kiovassa Jens kävi ohjatulla kaupunkikierroksella, jonka ainut osallistuja hän oli. Kierroksen piti paikallinen ukrainalainen nainen, jonka kanssa tuli puhetta siitä, että Jens haluaisi kokea matkallaan vielä enemmän. Nainen kertoi, että hänellä oli kontakteja Hersonissa, mikäli Jens olisi kiinnostunut.
Hersonin alue sijaitsee Etelä-Ukrainassa Mustanmeren rannikolla. Hersonin kaupunki vapautettiin venäläismiehityksestä marraskuussa 2022 sen ollessa ainut alueellinen pääkaupunki, jonka Venäjä on vallannut sodan aikana.
Länsi-Herson on vapaa, mutta alueen jakavan Dneprjoen itäpuolella tilanne on toinen, ja venäläiset jatkavat Hersonin kaupungin pommituksia sieltä käsin. Kaupunkiin johtava silta on räjäytetty, joten uusi miehitys ei ole todennäköinen, mutta elämä kaupungissa on karua arkea hyvin lähellä etulinjaa.
Jensille tämä vaikutti täydelliseltä. Hän voisi olla lähellä sotatoimia sekä pääsisi keskustelemaan paikallisten kanssa, jotka ovat kokeneet sen, millaista on elää näin lähellä etulinjaa. Jens ja ukrainalaisnainen suuntasivat päiväksi toisen oppaan luo Hersoniin, jossa sota oli aamusta lähtien ainut olemassa oleva todellisuus.
– Venäläiset ovat kammottavia. He pommittavat Hersonia joka päivä, koko päivän. Se oli ensimmäinen asia, jonka kuulimme, kun saavuimme sinne junalla. Pam, pam, pam. Pommit lensivät.
Venäläisten jatkuvat pommitukset ovat raunioittaneet Hersonin kaupungin suurilta osin.
Kaupunki on monilta osin raunioina. Jensin mukaan Hersonissa vaikutti lähinnä olevan iäkkäämpiä asukkaita, eikä nuoria juuri näkynyt.
Paikalliset, joita Jens tapasi kertoivat, millaista elämä oli venäläismiehityksen aikana. Millainen henki oli kaupungissa, jonka asukkaat eivät koskaan halunneet venäläisiä sinne. Hersonilaiset osoittivat mieltään miehitystä vastaan jatkuvasti ja lähtivät henkeään uhaten kaupungin kaduille Ukrainan lippuja heiluttaen. Ja kuinka marraskuussa sinikeltaiset liput viimein vedettiin ylpeänä salkoihin liehumaan ympäri kaupunkia.
Mutta joen yli vetäytyneet venäläiset ovat jatkaneet kaupungin pommituksia. Jens arvioi, että hänen seuruettaan lähin pommi räjähti tuona päivänä noin sadan metrin päässä. Paikalliset ovat kuitenkin niin tottuneita niihin, etteivät kaikki Jensin mukaan välttämättä enää edes käännä päätään. Saatikka hakeudu suojaan.
– Se on heille päivittäistä elämää. Olen varma, että jotkut hakeutuivat suojaan. Mutta sitten sinun olisi oltava suojassa koko päivä, joka päivä. Etkä voisi tehdä töitä tai mitään. Joten ihmiset hyväksyvät tilanteen.
Kun Jens oli Hersonissa, venäläiset pommittivat hänen mukaansa muun muassa Punaisen Ristin ruoka-avustusjonoa. Jensin kertoma on linjassa uutisten kanssa samalta päivältä, jotka koskivat pommituksia Hersonin kaupungissa. Kaksi ihmistä kuoli, 16 loukkaantui. Jens, hänen oppaansa Kiovasta ja hersonilainen opas kävivät tapahtumapaikalla noin puoli tuntia pommituksen jälkeen.
– Maassa oli verta ja paikalla muutamia ihmisiä. Paikalliset ja me kävelimme siinä ympärillä. Se oli siinä.
Tähän paikkaan Hersonissa putosi Jensin mukaan pommi, kun hän oli oppaidensa kanssa noin kilometrin päässä. Aivan paikan lähettyvillä oli Punaisen Ristin ruoka-avustusjono, jota pommitettiin myös samana päivänä.
Kaikki olivat Jensin mukaan rauhallisia. Koko ajan, kaikkialla. Siitä huolimatta, että kuolema ja sen uhka oli läsnä jatkuvasti, painavana ja vääjäämättä. Myös siellä, missä maa oli värjäytynyt punaiseksi pommituksen uhrien verestä vain hetkeä aiemmin.
– Jos kaikki olisivat paniikissa ja huutaisivat, pelottaisi itseäkin. Mutta ei se ollut niin.
Oli kuitenkin yksi tilanne, jonka aikana Jens pelkäsi. Hän ja paikalliset kaksi opasta suuntasivat Dneprjoen rannalle, jonka virtauksen toisella puolella venäläiset olivat. Oppaiden mukaan venäläissotilaita saattaa joskus nähdä, mutta piiloissa väijyy myös tarkka-ampujia.
Kolmikon oli tarkoitus mennä rantaan ja nostaa keskisormet pystyyn kohti venäläisiä joukkoja. Kun Jens seisoi joen törmällä katsoen hiljaiselle vastarannalle, häneen hiipi pelko ensimmäistä kertaa.
– Olen vastuussa omasta elämästäni ja voin haistattaa vitut venäläisille. Mutta jos he ampuvat mukanani olevat oppaani tämän takia, en voisi elää asian kanssa. Joten, silloin kun seisoimme siinä, tunsin hermostuvani, ja se oli myös ainut kerta, kun toinen heistä sanoi, että nyt meidän on mentävä.
Mielenkiintoinen, inspiroiva, hirvittävä
Suhtautuminen synkkään turismiin vaihtelee, ja se riippuu tutkija Tuomas Hovin mukaan siitä, miten se toteutetaan ja kuinka synkät turistit kohteessa käyttäytyvät. Sota-alueelle matkustamista voidaan pitää monella tapaa ristiriitaisena.
– Sinne matkustaminen pelkästään turistimielessä voi kuulostaa aika epäilyttävältä toiminnalta ja tämmöisessä konkreettisessa katastrofin paikassa turisteista voi olla myös haittaa, jos he esimerkiksi estävät avustustyöntekijöitä.
– Toisaalta sitten, kun konfliktitilanne on ohi, niin matkailun avulla on helppo saada taas rahaa siihen kohteeseen, eli synkästä turismista voi olla selkeästi myös rahallista hyötyä paikallisille asukkaille.
Käytyään Hersonissa Jens päätti palata kotiin Ruotsiin. Hän kertoo saaneensa sen, mitä lähti matkaltaan hakemaan: näki ja koki maan, jossa on sota. Ja oli käynyt niin vaarallisessa paikassa, minne siviilinä pystyi menemään.
Lääkintätarpeensa hän antoi hersonilaiselle oppaalleen. Rahaa hän lahjoitti kertomansa mukaan useimmille tapaamilleen paikallisille, ja tästä syystä matkan budjetti ehtyikin tarkoitettua aiemmin.
Mielenkiintoinen ja inspiroiva. Näillä sanoilla Jens kuvailisi matkaansa Ukrainaan. Sekä hirvittävä, sillä sodan raakuus ei jäänyt lainkaan epäselväksi.
– Kuinka siviilejä pommitetaan täysin armotta ja tarkoituksella. Se, että keskitytään siviileihin ja yritetään vielä tappaa niin paljon kuin mahdollista. Kamalaa, järkyttävää. Sitä ei pysty käsittämään ja se todella satuttaa sisintä.
Jens kertoo inspiroituneensa ukrainalaisten periksiantamattomuudesta ja siitä, kuinka kaikki tuntuvat olevan valmiita puolustamaan kotimaataan hinnalla millä hyvänsä.
– Tässä (Venäjällä) piti olla yksi maailman suurimmista armeijoista, joka on valmistautunut kahdeksan vuotta ja he eivät pystyneet edes valloittamaan rajan lähellä olevia kaupunkeja, koska paikalliset taistelivat niin kovasti vastaan. Vaikutuin tästä äärimmäisen paljon.
Keskustelumme lähenee loppuaan ja Jens katoaa hetkeksi kuvaruudulta. Hän palaa käsissään kaksi esinettä, jotka toi mukanaan Ukrainasta. Kaksi matkamuistoa.
Kaksi pientä asiaa, jotka yhdessä ovat Jensille muistutus siitä, millainen todellisuus sodan keskellä olevassa maassa joka päivä vallitsee.
Toinen on perinteinen ukrainalainen nukke, jonka hän sai eräältä paikalliselta naiselta lahjaksi. Toinen on kranaatinsirpale.