"Jokainen suomalainen mies haluaisi olla Marokon kauhu": Legendaarinen sotilas voitti marokkolaiset ja venäläiset – tuomittiin suomalaisen murhayrityksestä ja kamppaili loppuelämänsä alkoholin kanssa

Ryyppäjäisistä suoraan kouluun

Aarne Juutilainen ei voi kuvitella itselleen mitään muuta kuin sotilaan ja upseerin uran. Onneksi Juutilainen pääsee vuonna 1926 eli 22-vuotiaana kadettikouluun, jossa hän pärjää hyvin.

Hän näyttää lahjakkuutensa erityisesti pesäpalloilijana, hiihtäjänä, ratsastajana ja miekkailijana.

Ammattiupseerin uran ja Juutilaisen välissä on vain yksi merkittävä asia: miehen railakas, auktoriteettivastainen ja hieman mallasjuomiin päin kallistuva luonne.

Vuosi koulussa sujuu hyvin ja Juutilainen pääsee joululomalle ennen uutta lukuvuotta. Tammikuussa Juutilainen palaa koulunpenkille, mutta henkilökunta huomaa hänen tulleen jatkamaan opintojansa suoraan juhlista. Tästä seuraa koulusta erottaminen vuodeksi.

Vuoden päästä hän saa uuden mahdollisuuden, mutta hänelle näytetään taas ovea, koska välivuosi ei sujunut moitteettomasti.

Unelma ammattiupseerin urasta saa jäädä. Juutilainen suuntaa merille, vaikka työt eivät hänelle erityisemmin maistu. Eräänä iltana hän huomaa aikakauslehden, jossa on romanttiseen sävyyn kirjoitettu juttu Ranskan muukalaislegioonasta.

Artikkeli ei ollut mikään mestarituote, pikemminkin kiireisen lehtimiehen nopeasti kokoon kyhäämä sepustus, jossa tiedoissa olevat aukot täytettiin taruilla. Mielikuvituksen se silti sai liikkeelle.

Viiden vuoden sopimus

Miltä kuulostaisi sotiminen tuntemattomassa ympäristössä, paahtavan auringon alla Afrikassa? Juutilaisen korviin tämä ilmeisesti kuulosti hyvältä.

Hän pakkasi tavaransa ja suuntasi Pariisiin, jossa hän allekirjoitti viiden vuoden sopimuksen Ranskan muukalaislegioonan kanssa.

Muukalaislegioonan koulutus Algeriassa ei suju ongelmitta. Eräänä iltana rankan marssin jälkeen ja hermot kireänä Juutilainen ajautuu sanaharkkaan italialaisen kanssa ja tappeluhan siitä syntyy. Molemmat miehet määrätään eristysselliin, ja sielläkin Juutilainen meinaa ajautua tappeluihin.

Hankaluuksista huolimatta Juutilaisesta alkaa kehittyä sotilas. Rankat, päiviä kestävät harjoitukset kuumuudessa ja öiset taistelut lutikoita vastaan kasvattavat miestä.

Ampumaharjoitusten, pistinkoulutusten, voimistelujen, juoksujen, kallionseinillä kiipeilyjen ja muiden harjoittelujen jälkeen miehet ovat viimein valmiita tositoimiin. Sotaa vielä tuntemattomien miesten tulikaste tapahtuu levottomassa Marokossa.

Syntynyt sotilaaksi

Ranska ottaa Marokon haltuunsa vuonna 1912, mutta kaikki marokkolaiset eivät olleet tästä kovin innoissaan. Sissit taistelevat maansa puolesta ranskalaisia vastaan ja isänmaalliseksi kuvattu Juutilainen taas taistelee heitä vastaan.

Ensimmäisessä taistelun jälkeen Juutilainen tajuaa, että hän on syntynyt sotilaaksi. Hän sietää pelon, toisten tappamisen, tovereiden haavoittumiset ja pystyy hoitamaan tehtävänsä.

Taisteluiden lisäksi Juutilainen suorittaa vähemmän adrenaliinia kiihdyttäviä tehtäviä, kuten leirien rakentamisesta, vartioimista ja marsseja. Ja odottamista, paljon odottamista.

Myös tappeluita hermojen kiriestyessä, esimerkiksi eräänä päivänä itävaltalaisen sotilaan kanssa.

Molemmat miehet mätkivät toisiaan, mutta kumpikaan ei saa toista kaadettua. Verissä huohottaessaan miehet lopulta paiskaavat kättä ja sopivat riitansa. Kumpikaan ei muista, mistä tappelu sai alkunsa.

Kirje Suomeen

Muukalaislegioona tarjoaa lopulta Juutilaiselle jatkokoulutusta ja uraa Ranskan palveluksessa, mutta hän haluaa taistella Suomen puolesta.

Eräänä päivänä Juutilainen päättää kirjoittaa kirjeen kenraalimajuri Hugo Östermanille, jossa hän tiedustelee mahdollisuutta suorittaa kadettikoulunsa loppuun ja päästä reserviupseeriksi.

Vastauksessa Juutilaiselle kerrotaan, että hän voi jättää asianmukaiset hakupaperit saavuttuaan Suomeen. Mutta ensin Juutilainen haluaa suorittaa palveluksensa loppuun.

Juhannuksen tienoilla 1935 Juutilainen lähtee Sortavalaan, jättää anomuksen palvelukseen pääsystä ja päätyy lopulta Viipurin rykmenttiin.

Marokon kauhu

Viipurin rykmentissä Juutilainen määrätään toimimaan joukkueen komentajana. Hän kouluttaa sotilaita saaden maineen vaativana sekä kovaäänisenä miehenä. Huhut alkavat kiertämään miehestä, joka taisteli Afrikassa muukalaislegioonan palveluksessa.

Hänen nimensä on Marokon kauhu.

Marokon kauhu ei siedä mammanpoikamaisuutta eikä nyyhkytystä, vaan vaatii reippautta, hyväryhtisyyttä ja tarmokkuutta sekä aliupseereilta että muilta miehiltä. Vapaa-aika voitaisiin viettää ilman simputusta, mutta armeija on armeija.

Eräänä päivänä Marokon kauhulle ilmoitetaan, että luvassa olisi tanssiaiset. Juhliin ei saa tuoda huonosta sosiaalisesta luokasta lähtöisin olevaa seuralaista. Kauhulle tämä on ongelma, koska hän ei tunne ketään paikallisia.

Juhlia upseerikerholla

Tansseihin Juutilaisen seuralaisena saapuu kauppaneuvos Schybergsonin tytär Viipurista. Juhlat sujuvat hyvin ja tyttö tanssii muidenkin miesten kanssa.

Eräänä päivänä sotilaat menevät paikalliseen parturikampaamoon, jossa kauppaneuvoksen tytär onkin leikkaamassa hiuksia. Kauhun tempauksesta ei kuitenkaan nouse hälyä, vaan sille jopa nauretaan porukalla.

Raskaan sotaharjoituksen jälkeen Kauhu nukahtaa upseerikerholle, jolloin muut päättävät tehdä hänelle kepposen. He nostavat miehen pöydälle, käärivät valkoiseen liinaan ja koristelevat koko komeuden havuilla.

Hetken päästä vaikutusvaltainen kenraali Österman, jolle Juutilainen lähetti kirjeen ollessaan Afrikassa, saapuu kerholle. Vaikutusvaltainen siinä mielessä, että hän esimerkiksi päätti reserviupseereiden urien jatkumisesta tai katkeamisesta.

Österman huomaa paketoidun Juutilaisen eikä pidä näkemästään. Ura armeijassa on ohi.

Suomi suurvaltojen pelinappulana

Jotain työtä on tehtävä leipää saadakseen. Marokon kauhu työskentelee rakennusmestarin kirjurina Sortavalassa, mutta tämä työ ei ole hänelle mieleen. 

Keväällä 1939 hän tekee ratkaisunsa ja ilmoittaa äidilleen palaavansa Ranskaan. Äiti ei kuitenkaan pidä ajatuksesta ja hän ehdottaa pojan jäämään vielä kesän ajaksi Suomeen, koska Suomen kesäthän ovat tunnetusti mukavaa aikaa. Ja ehkä tapahtuisi jotain sellaista, joka saisi pojan jäämään.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä Adolf Hitlerin johtama Saksa hyökkää Puolaan ja pian Josif Stalinin Neuvostoliitto valtaa Puolan itäiset osat – kuten maiden Molotov–Ribbentrop-hyökkäämättömyys-sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa on sovittu.

Tapahtumat etenevät nopeasti. Neuvostoliitto vaatii Viron, Latvian ja Puolan edustajia saapumaan keskusteluihin Moskovaan. Kutsu käy myös Suomelle ja J.K. Paasikivi lähtee valtuuskunnan kanssa neuvottelemaan alueluovutuksista Stalinin kanssa.

Suomen kanta on, ettei luovutuksiin suostuta.

Sota vaikuttaa mahdolliselta, joten kaupunkeja aletaan evakuoimaan, kouluja suljetaan ja reserviläisiä kutsutaan palvelukseen.

Myös Marokon kauhu saa kirjeen, jossa hänen käsketään ilmoittautumaan palvelukseen Viipurin rykmentin kasarmeille Huuhanmäelle.

Neuvostoliitto hyökkää

Jalkaväkirykmentti 34:n II pataljoonan 6. komppanian päällikkö. Tähän tehtävään Marokon kauhu nimitetään. Rykmentin esikunta asettuu Laatokan Karjalaan Suovanjärvelle ja II pataljoonan esikunta Suvilahdelle.

Marokon kauhun odotellessa Paasikiven Moskovan neuvottelujen päättymistä Hyrsylän mutkan edustalla, hän kouluttaa komppaniaansa.

Marraskuun 30. päivä ei enää tarvitse odotella. Neuvostoliitto pommittaa Helsinkiä ja ylittää rajan Juutilaisen komppanian kohdalta. Sodan luonne käy selväksi: ympärillä räjähtelee, rakennukset syttyvät tuleen ja äidit juoksevat lapsiaan kantaen pakoon.

Ensimmäisen sotapäivän aamuna erään suomalaisen sotilaan vieressä räjähtää miina, jonka seurauksena hän kadottaa tajuntansa. Noustessaan ylös, hän lähtee juoksemaan väärään suuntaan eli vihollista kohti.

Marokon kauhu huutaa hänen peräänsä, mutta mies ei kuule mitään. Kauhu tajuaa, että räjähdys on vienyt sotilaan kuulon. Hän juoksee miehen perään, kääntää tämän oikeaan suuntaan ja onnettaren ohjauksella molemmat palaavat takaisin tovereidensa luokse.

Kauhun arvostus nousee miesten keskuudessa.

"Ammun jokaisen, joka ei lähde"

Tämä kirjoitus perustuu pitkälti Jukka Mäkelän ja Seppo Porvalin teoksiin Marokon kauhusta. Molemmat miehet ovat haastatelleet Kauhua.

Toisenlaisen kuvan kuitenkin luo tietokirjan Kollaan taisteluista kirjoittanut Hannu Narsakka, joka tutki aihetta arkistomateriaaleja ja sotilaiden sekä heidän omaistensa haastatteluja hyödyntäen.

Jotkut sotilaat luonnehtivat Marokon kauhua äkkipikaiseksi ja sopimattomaksi tehtäväänsä. Hän uhkailee miehiä aseella ja kenttäoikeudella.

Ensimmäisen taistelun päivänä Kauhu seisoi komentoryhmän kanssa telttansa luona. Hän näkee nuoren sotilaan juoksevan kohti, tempaisee pistoolinsa esiin ja mutisee jotain ”karkurista.”

Alikersantti Hugo Variksen kivääri heilahtaa kaaressa ja osuu Kauhun silmäkulmaan kaataen miehen. Tilanne on pian ohi.

Selviää, että ”karkuri” olikin lähetti, joka oli tuomassa tietoa neuvostoliittolaisten etenemisestä.

Toisaalta Narsakan kirja luo Kauhusta kuvaa myös rohkaisevana ja osaavana johtajana.

Huhupuheiden perusteella eräät sotilaat lähtivät karkuun Marokon kauhun joukkojen edellä sijainneelta paikalta. Sotilaiden ilmestyessä Kauhun ja miesten eteen, Kauhu huusi:

– Tulkaa katsomaan, miten suomalainen sotilas juoksee karkuun, me emme lähde tästä!

Kestääkö Kollaa?

Suvilahdelta joudutaan lopulta perääntymään ja rykmentti asettuu puolustukseen jokilinjalle nimeltä Kollaa. Täällä Marokon kauhun maine kasvaa. 

Hän saa torjuttua neuvostoliittolaisten iskuja, muttei tyydy pelkästään tähän. Vastahyökkäykset kasvattavat hänen mainettaan ja samalla hän tuo mukanaan sotasaaliita, kuten tykkejä, konekiväärejä ja kiväärikranaatinheittimiä.

Täältä jäi historiaan myös Kauhun vastaus, kun häneltä kysyttiin, kesääkö Kollaa?

– Kyllä kestää, ellei käsketä karkuun juoksemaan!

Joulukuun 12. päivä miehet kokevat yllätyksen levon hetkellä keskellä yötä. Marokon kauhu astuu miesten eteen pistooli kädessä.

– Te lähdette uudestaan hyökkäämään, jos minä nyt käsken. Ammun jokaisen, joka ei lähde.

Sotamies Väinö Tippana on juuri huoltanut kiväärinsä, nousee ylös ja lataa aseensa.

– Minnuu et ammu, kuolet ite ennen.

– Tällaisia sotilaita me tarvitaan, Marokon kauhu sanoi ja poistui paikalta.

Legenda syntyy Kollaalla

Joulukuun 19. päivä rintamalle saapuu Yleisradion toimittaja Tauno Majuri. Hän haluaa haastatella kuuluisaa Marokon kauhua.

– Pojat on tapellu ensimmäisestä tappelupäivästä lähtien, ja minä oon niihi syntisiin täysin tyytyväinen.

– No joku tapahtuma, tuollainen erikoinen seikkailu tai vaikea tehtävä, jonka te olette suorittanu. Kertokaapa siitä, toimittaja tokaisee.

– No ei meillä mittään vaikeeta oo ollu eikä sen kummallisempii, mutta tuossa nyt pikkasen nauratti ku, oliko se nyt 14. päivä kun viis hyökkäysvaunua särettiin ja yks pysähty, niin pojat meni pistimellä rassaamaan kansiluukkua auki, ja ryssän riippuja piti kiinni sitä.

– Ja kun pojat pisti pistimien käret pois kansiluukusta, niin silloin ryssät raotti luukkua ja heitti käsikranaatin. Neljä ne kerkes heittää, mutta sitten kun ne viimesen kerran lonkottivat, niin pojat pisti puolikkaan käsikranaatin sissään. Ei ne ryssät sit ennää heittäneetkään, Juutilainen kertoi toimittajalle. 

– Jaaha.

– Se oli ihan tässä, mitä tästä on, neljä… viissataa metriä. Se näkkyyki heti tuossa mutkan takkaa.

– Jaaha.

Tarkka-ampujalegenda

Kollaan taistelun legendaarisuuteen liittyy se, miten suuren miesylivoiman alla Kollaa kesti: Neuvostoliitolla oli karkeasti noin 16 000 miestä, kun taas jalkaväkirykmentti 34:llä oli aluksi noin 3 000 miestä. Suomalaiset taistelivat arviolta viisinkertaista ylivoimaa vastaan.

Taistelun legendaarisuutta nosti myös toimittaja Erkki Palolampi, joka kirjoitti talvisodasta eri lehtiin. Hänen teoksensa Kollaa kestää on yksi kuuluisumpia talvisodasta kertovia kirjoja.

Kollaalla taisteli myös toinenkin sotilas. Hänen nimensä oli Simo Häyhä. Kauhu tiesi hänen ampumataitonsa ja sanoi hänelle:

– Kun sinä osaat pyssyä käyttää, niin aamuisin tulet teltalle ja minä sanon mihin päin lähdet ryssiä kyttäämään.

Näin Häyhästä tuli itsenäinen tarkka-ampuja, jota myös muistellaan Suomen legendaarisimpana sotilaana.

Parranajon aikana voi liehitellä naisia

Tammikuun alun koittaessa Kauhu haavoittuu taistelussa. Jokin räjähtää hänen telttansa vieressä ja sirpaleet iskeytyvät teltan sisään.

Sortavalan sairaalassa lääkäri antaa Kauhulle luvan viettää päivänsä lapsuudenkodissaan, koska vamma ei ole niin vakava.

Päivät kuluvat tuttuja tavatessa, ja eräänä päivänä hän menee kaverinsa kanssa kahvilaan. Samaisessa kahvilassa istuu nainen, joka herättää Marokon kauhun kiinnostuksen. Kaverin mukaan nainen työskentelee parturina.

Parranajo alkaa kiinnostaa Kauhua kummasti ja seuraavat aamut menevätkin parturissa.

Romanssille ei kuitenkaan ole aikaa, koska miehet odottavat Kollaalla. Hän palaa rintamalle ja kuulee saaneensa ylennyksen kapteeniksi.

Kauhu saa naisen, Suomi saa natsit 

Vuoden 1940 alussa Neuvostoliitto ei siedä enää sodan pitkittymistä. Se lisää joukkojensa määrää ja saa pian aikaiseksi läpimurron Karjalan Kannaksella.

Yksi ehdoista on koko Karjalan kannaksen luovutus. Tämä on järkytys miehille, jotka ovat pitäneet kynsin ja hampain alueesta kiinni. Talvisota on loppunut. Kollaa luovutetaan vieraille ja rykmentti siirtyy Joensuuhun.

Joensuussa Marokon kauhua odottaa iloinen yllätys: hän tapaa Sortavalassa tapaamansa neitokaisen, , joka työskentelee paikallisessa parturissa. Pian rakastavaiset menevät kihloihin ja Marokon kauhun ajat poikamiehenä päättyvät.

Kauhun mennessä naimisiin kesäkuussa 1940, myös Suomi löytää itselleen uuden kumppanin. Maa solmii Saksan kanssa kauppasopimuksen ja syksyllä Hitler kiiruhtaa puolustamaan uutta ystäväänsä kertomalla Neuvostoliitolle, ettei Suomen miehitys tulisi kyseeseen Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa sovituista aluejaoista huolimatta.

Kesäkuussa 1941 sodan liekit roihahtavat jälleen ja Suomi on jatkosodassa Neuvostoliiton kanssa, mutta tällä kertaa maalla on apunaan Saksa.

Kenttäoikeuteen suomalaisen murhayrityksestä

Jatkosodassa Juutilainen toimii jalkaväkirykmentti 9. II Pataljoonan 2. komppanian päällikkönä. Joensuu jää taakse ja hän taistelee muun muassa Ilomantsissa, Jänisjärvellä, Salokylässä, Otravaaralla, Patovaaralla, Ryttyojalla ja lopulta taas Sortavalassa. Tämä sota ei kuitenkaan suju niin kunniallisesti kuin talvisota.

Erokirje Helviltä ja muut synkät ajatukset painavat kuitenkin Marokon kauhun mieltä. Eräänä päivänä viina maistuu, mutta valitettavasti se loppuu kesken. Onneksi nuori vänrikki sattuu kävelemään sisään.

Vänrikki ei kuitenkaan tottele, kun ylempi upseeri pyytää häntä tuomaan lisää juomaa. Tämän seurauksena Marokon kauhu kaivaa pistoolin käteensä. Hän kysyy uudestaan vänrikin mielipidettä käskyjen tottelemisesta.

Ase laukesi, luoti ei kuitenkaan osunut.

Eri lähteiden mukaan Marokon kauhun puolustus kenttäoikeuden väitteeseen murhanyrityksestä oli varsin ytimekäs:

– Kolmen metrin päästä minä en ammu ohi.

Hänet tuomitaan kuudeksi kuukaudeksi vankilaan käskynalaisen lievästä pahoinpitelystä. Muutaman päivän päästä komentaja kuitenkin siirtää rangaistuksen täytäntöönpanoa enintään vuoden 1945 loppuun asti.

Sodan päätyttyä Kauhu osallistuu vielä Lapin sotaan, joka syntyy Neuvostoliiton rauhanehtojen myötä: maassa olevat saksalaiset tulee saada pois. Suomi kääntyy entistä liittolaistaan vastaan.

Raha ei sikiä pankeissa, työmies

Suomi muuttuu sodan jälkeen paljon. Maahan saapuu valvontakomissio Neuvostoliitosta ja kommunismin kannatus kasvaa. Samalla se muuttaa Kauhun tunteman isänmaan ilmapiiriä.

1960-luvulla nuoriso kääntyy uskontoa ja isänmaallisuutta vastaa ja pian taistolaiset hoilaavatkin kuinka Raha ei sikiä pankeissa työmies / se syntyy sinun työstäsi työmies / sinun ja eukkosi raadannasta / porvari kiskoo miljoonansa / ja minne ne miljoonat sijoitetaan / kas sitä ei duunari tietää saa.

Rauhanaikana ei myöskään tarvita enää sotilaita. Aarne Juutilainen on vain Aarne Juutilainen. Siviilivuodet eivät suju Juutilaiselta kovin hyvin, muun muassa avioeron, alkoholin, työkyvyttömyyden ja sairauksien takia. Sellaisten asioiden, joita ei voiteta ampumalla, huumorilla tai tappelemalla.

Miehellä ei myöskään ole kovin hyvät välit poikaansa, molempien samanlaisista luonteista huolimatta. Tai ehkä juuri sen takia.

Juutilainen viettää elämänsä viimeiset vuodet Kustaankartanon vanhainkodissa Helsingissä. Tuolloin hänen välit poikaansa ovat jo paremmat. Lapsenlapsetkin käyvät välillä vierailemassa.

Suklaata ja konjakkia

Puhelin soi hetken aikaa. Langan toisessa päässä vastaa Juutilaisen lapsenlapsi. Sisällissodasta ja Juutilaisen ensimmäisestä yrityksestä päästä sotaan on kulunut sata vuotta.

– Isäni oli ainoa tiedossa oleva jälkeläinen. 

Ainoat tiedossa olevat sukulaiset kävivät katsomassa ukkia silloin tällöin vanhainkodissa. Hän oli aina varannut lapsille suklaata, Fazerin Sinistä ja tökkäsi etusormella rintaan ihmistä, jolle puhui. Muuta Juutilaisen pojantytär ei hänestä muista.

– Äiti myös aina naureskeli, että konjamiinimehua piti olla lääkärinmääräyksestä mukana. Sen lisäksi piti tuoda aina graavilohta.

Vanhainkodissa poika otti isänsä kanssa tilkkasen konjakkia, koska Juutilainen ei tykännyt juoda yksin. 

Ei ole varmaa tietoa, miksi Aarne erosi vaimostaan Helvistä. Huhupuheiden perusteella Helvi kyllästyi miehen ehtiväisyyteen avioliiton ulkopuolella.

Lapsenlapsilleen Helvi ei tosin välittänyt mitään kaunoja, vaan muisteli Aarnea lämmöllä. Oli kuulemma hyvin hauska seuramies, jolla oli tilannekomiikka kohdillaan.

Lapsenlapsi: Sodan loppuminen mursi Aarnen

Vaikka Aarnen lapsenlapsi ei muista kauheasti ukistaan, hän on viettänyt paljon aikaa jo lapsena pöydän alla kuunnellen sukulaisten tarinoita hänestä ja vanhemmalla iällä tutustunut ukkiinsa kirjojen ja muiden lähteiden avulla.

Hän arvelee, että sodan loppuminen mursi Aarnen täydellisesti.

– Hänen koko identiteettinsä oli olla Marokon kauhu ja upseeri. Sitä roolia ei enää tarvittu.

– Meillä kaikilla on puolemme. Se tunne, mikä minulle on jäänyt, on aina ollut positiivinen. Kaikki ollaan virheitä tehty ja niistä kärsitty. Hyvä mies hän oli.

”Jokainen suomalainen mies haluaisi olla Marokon kauhu”

Vanhainkodissa vieraili sukulaisten lisäksi toimittaja ja Kauhusta kirjan tehnyt Seppo Porvali.

Porvali kuvailee kirjassaan, kuinka Marokon kauhu ei mitaleistaan huolimatta saanut lopulta kuulla, kuinka presidentti Mauno Koivisto kutsui sotien veteraaneja kunniakansalaisiksi.

Hän ei päässyt osallistumaan presidentti Martti Ahtisaaren aloittamaan perinteeseen eli veteraanien Linnan juhlien vierailuun eikä hän kuullut pääministeri Paavo Lipposen kuuluisaa lausetta:

– Jokainen suomalainen mies haluaisi olla Marokon kauhu.

Aarne Juutilainen kuoli 72 vuotiaana 28. lokakuuta 1976. Marokon Kauhun kiistelty legenda sen sijaan elää edelleen.

Lähteet

Aarne Edward Juutilaisen kantakortti.

Mäkelä, Jukka L: Marokon kauhu. WSOY, 1969.

Porvali, Seppo: Minä, Marokon kauhu. Revontuli, 2005.

Narsikka, Hannu: Tulimyrsky Kollaalla - Rautjärven miehet talvisodan polttopisteessä. Painopalvelut Yliveto, 2017.

Palolampi, Erikki: Kollaa kestää. WSOY, 2011.

Yleisradion Elävä arkisto