Pieni hipaisu vanupuikolla posken sisäpinnalta, vanupuikko putkilossa postissa Texasiin, ja muutaman viikon kuluttua edessäni on dna-testin ansiosta 1300 henkilön lista. Kaikki ovat uusia sukulaisiani sukupolvien takaa. Onko joukossa mahdollisesti isäni, jota en ole koskaan tavannut? Näinkö helppoa se oli, sukuni tarinan selvittäminen? Ei, tämä tarina on hädin tuskin alussa.
Jos juttua katsoo mobiililaitteella, laitteen näyttö kannattaa pitää vaakatasossa jutun leveän taiton vuoksi. Joillakin puhelimilla kuvat eivät näy pystyasennossa.
Olen aina pitänyt lähisukuani verrattain pienenä: yksinhuoltajaäiti ja hänen sisarensa, eli tätini perheineen. Mummoni kuoli 95-vuotiaana vuonna 2010, viimeisenä viisihenkisestä sisarussarjastaan. Heitä edeltävistä sukupolvista olen kuullut vain muutamia kaskuja sieltä täältä.
– Elä sie huua, Räihän Mattikin kääntyy tiellä, kun sie huuat noin kovaa.
– Kyl mie saan omas kotonani huutaa!
– No huua sitten.
Tätä mummoni mummon Amandan ja hänen miehensä välistä dialogia olen kuullut äitini toistamana vuosikaudet.
Mummoni Sointu Auramiehen (ent. Bauer, os. Aro) ylioppilaskuva vuodelta 1935.
Tietoni tyssäävät tiuskivaan Amandaan. Miten pääsisin parhaiten hänen sukuhaaransa jäljille? Saanko minusta otetulla dna-testillä tietoa Amandasta tai siitä, miten isovanhempieni vanhemmat päätyivät Viipuriin? Entä kuinka paljon minulla on sukujuuria ulkomailta?