Kaksi itäsaksalaista jääkiekkoilijaa katosi Kajaanin hyiseen pakkasyöhön kesken ottelumatkan vuonna 1963. MTV Urheilu lähti seuraamaan kaksikon jälkiä ja kaivoi unohduksista Suomen oloissa harvinaisen kylmän sodan seikkailun.
Pakkanen paukkui -17 asteessa maaliskuun 10. päivänä. Illaksi oli luvattu lauhtuvaa, mutta seuraavina päivinä lämpötila oli jälleen painumassa jopa lähelle -30 astetta.
SC Dynamo Berliinin jääkiekkojoukkue parilla SC Weisswasserin pelaajalla vahvistettuna oli viettänyt pohjoisessa Suomessa neljä päivää. He olivat osallistuneet Kajaanissa Työväen urheiluliiton talviurheilujuhlille, johon oli saapunut myös venäläinen Himik.
Dynamo oli lyönyt TUL:n suomalaisjoukkueen 7–4, mutta kokenut 1–9-tappion Neuvostoliiton sarjassa samalla kaudella viidenneksi sijoittuneelle Himikille.
Itäsaksalaiset jäivät Suomeen vielä muutaman päivän ajaksi. Edessä olivat ystävyysottelut paikallisia joukkueita vastaan Kajaanissa ja Mäntässä. Sunnuntai-iltana DDR:n delegaation nokkamiehet varakonsuli Egon Ranftin johdolla osallistuivat vielä TUL:n pääsihteerin Pekka Martinin järjestämälle päätösillalliselle ennen lähtöä paikkakunnalta.
Urheilijat jäivät illallisen ajaksi keskenään hotellille. Ulkomaanmatkalle oli otettu mukaan vain poliittisesti luotettaviksi katsottuja pelaajia, mutta turnauksen aikana esiin tulleet tapahtumat olivat herättäneet epäilyksiä. Dynamon kiekkoilijoita oli kesken ottelun lähestynyt kaksi saksaa puhuvaa katsojaa.
Turnauksen päätöspäivänä samat henkilöt ilmestyivät joukkueen hotellin yhteydessä sijainneeseen ravintolaan. He väittivät olevansa Kajaanissa työmatkalla länsisaksalaisen Mannesmann-yhtiön sähköasentajina. Pelaajia oli jyrkästi kielletty keskustelemasta ulkopuolisten kanssa, mutta johdon ollessa muualla osa heistä jäi ruokailun jälkeen viettämään iltaa seurusteluravintolaan.
Samana sunnuntai-iltana kaksi Dynamon pelaajaa, 23-vuotias Peter Maus ja 21-vuotias Michael Mauer, katosivat hotellihuoneistaan.
Ravintolassa outoja kohtaamisia
Kajaanin talviurheilupäiville saapui DDR:stä myös joukko pikaluistelijoita ja mäkihyppääjiä. Itä-Saksassa elettiin uutta kylmän sodan vaihetta. Berliinin itäisen ja läntisten vyöhykkeiden väliin oli ensin ilmestynyt piikkilanka-aita vuonna 1961 ja nyt käynnissä oli betonisen muurin pystytys.
Itäsaksalaisia oli kielletty menemästä Länsi-Berliinin puolelle jo aiemmin, mutta uhkana oli jääminen täysin eristyksiin rautaesiripun taakse.
Nuoret miehet Peter Maus ja Michael Mauer kokivat tilanteen ahdistavaksi. Heistä ainakin Maus oli käynyt ottelumatkoilla muun muassa Ruotsissa jo teini-ikäisestä lähtien, mutta koskaan aiemmin he eivät olleet antaneet mitään merkkejä suunnitelmistaan loikata länteen.
Itäsaksalaiset urheilijat oli sidottu DDR:n järjestelmään. Mausin ja Mauerin kohdalla se tarkoitti paikkaa Kansan poliisissa, Deutsche Volkspolizeissa, jonka tehtävänä oli turvata sisäinen rauha sosialistisessa yhteiskunnassa. Virka oli lähinnä nimellinen ja mahdollisti keskittymisen urheiluun liki ammattilaisen tavoin.
Kajaanin tapahtumat olivat kuitenkin tarjonneet pelaajille mahdollisuuden pakoon. Kesken ottelun joukkueen läheisyyteen pyrkineet kaksi länsisaksalaista olivat tunkeneet jopa vaihtopenkille istumaan. He lupasivat auttaa halukkaat pakomatkalle länteen.
Joukkue jäi johdon illallisen ajaksi kapteeninsa, kahdet MM-kisat pelanneen 34-vuotiaan Hans ”Hanne” Frenzelin ja valmentaja Wolfgang Nickelin silmän alle. Tanssiravintolassa Peter Mausin nähtiin käyvän kielloista huolimatta lyhyen keskustelun länsisaksalaisten kanssa.
21-vuotias Mauer käväisi puolestaan pariin otteeseen tanssilattialla ja vietti pitkiä aikoja puhuen olympiatasolla DDR:ää edustaneen pikaluistelija Manfred Schülerin kanssa. Hän myös poistui salista kertaalleen, omien sanojensa mukaan tapaamaan aiemmin matkan aikana kohtaamaansa tyttöä.
Kello yhdeltä yöllä, kun kapteeni Frenzel oli maksamassa pelaajien ravintolalaskua, hän menetti näköyhteyden Mausiin ja Maueriin. Kukaan muista joukkueen jäsenistä ei tuntunut tietävän heistä mitään. Frenzel meni välittömästi tutkimaan Mausin ja Mauerin hotellihuoneet ja löysi vain naisten käsilaukun. Kaikki matkatavarat olivat kateissa.
Suojelupoliisi sai ilmoituksen
Tieto kahden pelaajan katoamisesta tavoitti nopeasti DDR:n delegaation johdon. Seuraavana päivänä valmentaja Nickel ja kapteeni Frenzel kiertelivät Kajaanin kaduilla kyselemässä tulkin avustuksella tietoja kadonneista pelaajista. Mitään merkkejä heistä ei löytynyt. Junallakaan he eivät olisi päässeet kaupungista, sillä virkamiesten lakko oli seisauttanut raideliikenteen.
Maaliskuun 11. päivän iltana Peter Mausin ja Michael Mauerin katoamisesta tehtiin ilmoitus Suojelupoliisille. Tapausta käsiteltiin lyhyesti myös seuraavien päivien sanomalehdissä, mutta se jäi lopulta unholaan, kun pelaajien pakomatkasta saatiin lisätietoa.
Kansallisarkistoon luovutetuista Suojelupoliisin arkistoista käy ilmi, että Suomen viranomaiset lopettivat tutkinnan nopeasti. Ulkoministeriön arkistosta löytyi puolestaan vain pelaajien viisumihakemusten arkistokortit.
Ruotsin turvallisuuspoliisin (Säkerhetspolisen eli Säpo) arkistosta sen sijaan paljastui mielenkiintoinen jälki. Peter Maus ja Michael Mauer olivat päätyneet pakomatkallaan Ruotsiin.
Riksarkivetin mukaan Säpon arkistosta löytyneitä asiakirjoja ei kuitenkaan voi luovuttaa tiedustelutoiminnan luottamuksellisuuden takia ja asiakirjoissa mainittujen henkilöiden turvallisuuden varmistamiseksi. Arkistonhoitaja suositteli kuitenkin ystävällisesti pyytämään henkilöistä tietoa Ruotsin ulkomaalaiskomission arkistosta, jonka aineiston salaus on 70 vuoden sijaan 50 vuotta.
Sieltä tuli vastaan täysosuma.
Myös Helsingissä erikoinen välikohtaus
23-vuotias Peter Maus ja 21-vuotias Michael Mauer ylittivät Suomen ja Ruotsin välisen rajan pakoaan seuranneena aamuna 11. maaliskuuta 1963. Pakkanen oli käynyt yöllä -17 asteessa.
Kaksikko oli saanut Kajaanissa tapaamiltaan länsisaksalaisilta autokyydin Tornioon, josta he kävelivät ilman henkilöpapereita Haaparannan puolelle ilmoittaen viranomaisille hakevansa poliittista turvapaikkaa Ruotsista. Heidät otettiin säilöön ja kuulusteltiin seuraavina päivinä.
Maus esittäytyi poliisille valimotyöntekijänä ja Mauer teknisen alan opiskelijana, mutta Dagens Nyheter -lehti tiesi muutamaa päivää myöhemmin, että länteen loikanneet kiekkoilijat olivat ammatiltaan kansanpoliiseja.
He kertoivat suunnitelleensa pakoa jo turnausmatkalle lähtiessään. Suomesta he eivät voineet hakea turvapaikkaa, koska Länsi-Saksalla oli 1960-luvun alussa Helsingissä vain kauppalähetystö, ei suurlähetystöä.
Ruotsi myönsi kiekkoilijoille tilapäiset viisumit, jotka oikeuttivat oleskelun maassa kahden päivän ajan Haaparannan poliisiasemalta pääsyn jälkeen. Pelaajat ilmoittautuivat Saksan liittotasavallan eli Länsi-Saksan suurlähetystöön Tukholmassa jo seuraavana päivänä.
Mausista ja Mauerista tuli loikkareita – kaksi useista miljoonista, jotka pakenivat Itä-Saksasta länteen kylmän sodan aikana. Myöhemmin jutussa esiintyvän Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtori Kimmo Elon arvion mukaan maasta häipyi kaikkiaan noin 600 huipputason urheilijaksi tai valmentajaksi laskettavaa henkilöä.
Samasta Kajaanissa vierailleesta ryhmästä myös pikaluistelija Manfred Schüler yritti pakoa. Hän jätti 12. maaliskuuta Helsingissä lounaalle lähteneen seurueensa ja astui Länsi-Saksan kauppalähetystön tiloihin. Schüler pyysi apua, mutta hänen valmentajansa Erich Löwenberger tavoitti hänet lähetystöstä.
Schüler kieltäytyi lähtemästä valmentajansa matkaan esittäen tälle kirjoittamansa lausunnon, jossa hän kertoi jättävänsä DDR:n kokemansa poliittisen painostuksen takia. Löwenberger löi Schüleriä kasvoihin, minkä jälkeen hänet heitettiin ulos Länsi-Saksan lähetystön tiloista.
Seuraavana päivänä valmentaja palasi paikalle DDR:n valtuuskunnan kanssa vaatien Schülerin luovuttamista. Nyt pikaluistelija suostui lähtemään delegaationsa matkaan ilmeisesti uhkailun tuloksena.
Schülerillä oli kihlattu, Berliinin muoti-instituutin malli, johon oli saatu yhteys. Luistelija päätti hetkessä palata kotimaahansa. DDR:n salaiselle poliisille Stasille kävi ilmi, että Schülerille oli jo myönnetty Länsi-Saksan passi, jonka turvin hänen oli tarkoitus lentää Tukholmaan ja matkustaa sieltä edelleen Saksaan.
Jäljet päättyvät Länsi-Saksaan
Jääkiekkoilijat Maus ja Mauer kertoivat Ruotsin viranomaisille suuntaavansa Länsi-Saksassa Hannoveriin. Heidän liikkeistään seuraavina vuosina on tietoa vain jääkiekon osalta. Vuosina 1966–67 heidät on merkitty FC Bayern Münchenin vahvuuteen jääkiekon tilastotietokanta Elite Prospectsissa.
Münchenistä he jatkoivat vuonna 1969 Augsburgiin, jossa he pelasivat Länsi-Saksan pääsarjaa muutaman vuoden ajan. Mausin jäljet päättyvät jo 1970-luvun loppuun, mutta kaksikko näyttää asettuneen pysyvästi Baijerin osavaltioon.
Mauerin pelaajaura jatkui 1980-luvun alkuun asti Saksan kakkosliigassa Deggendorfissa. Pelaajauransa jälkeen hän valmensi DEL2-liigassa EV Regensburgia ja EHC Straubingia vuoteen 1988 asti.
MTV Urheilu on yrittänyt löytää tietoa Peter Mausista ja Michael Mauerista useita reittejä pitkin. Muun muassa Saksan jääkiekkoliiton sekä SC Dynamo Berliinin perintöä jatkavan Eisbären Berlinin viestintähenkilöt ovat pyrkineet paikantamaan pelaajakaksikkoa – toistaiseksi tuloksettomasti.
Jos he ovat yhä elossa, Peter Maus täyttäisi pian 85 vuotta. Michael Mauer olisi puolestaan 83-vuotias.
Dynamon kapteeni, Saksan jääkiekon kunniagalleriaan kohotettu Hanne Frenzel kuoli 91-vuotiaana Berliinissä vuonna 2020.
Hänen poikansa Dieter ja pojanpoikansa Matthias Frenzel nousivat niin ikään kotimaansa pääsarjan huipulle jääkiekkoilijoina. Dieter Frenzel pelasi viidet A-sarjan ja kahdeksat B-sarjan MM-kisat, joista osan Itä-Saksan maajoukkueen kapteenina.
Stasi vainosi loikkareita
DDR:n historiaa tutkinut Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtori Kimmo Elo näkee pelaajien loikkauspäätöksellä yhteyden Berliinin muurin rakentamiseen 1960-luvun alussa. Tuohon aikaan myös kansainvälisessä urheilussa tapahtui kansainvälistymistä, mikä tarjosi Itä-Saksalle paitsi uuden näyteikkunan, myös urheilijoille tilaisuuksia matkustaa ulkomaille.
– Tämä on edelleen aika vähän tutkittu aihe. Toki on tutkittu muun muassa kulttuurillista vuorovaikutusta maiden välillä, mutta kuinka paljon sitä toimintaa on käytetty loikkaamiseen, on tutkittu aika vähän, Elo toteaa.
Tapaukset olivat noloja DDR:lle, joten katoamisista ei ehkä siksi tehty suurtakaan numeroa. Elo ei näe, että kiekkoilijoiden loikkaus olisi aiheuttanut Suomelle suurtakaan ulkopoliittista ongelmaa. Siksi Suojelupoliisissakaan ei nähty aiheelliseksi lyödä tutkintaan merkittäviä panoksia.
– Minun ymmärrykseni on se, että ei Supo seurannut maahan tulevia systemaattisesti muuta kuin silloin, kun oli joku epäilys, että siinä voi olla jotain illegaalia toimintaa.
– DDR:n näkökulmasta Suomi oli, läheisistä suhteistaan Neuvostoliittoon huolimatta, yksi länsimaa muiden joukossa. Täällä oli kuitenkin se etu, että tässä oli Ruotsi lähellä, joka oli toisella tavalla puolueeton maa kuin Suomi. Sitä kautta he pystyivät vielä helpommin pääsemään eteenpäin, Elo sanoo.
Loikkarien elämä Länsi-Saksassa ei välttämättä muuttunut ruusuiseksi. Myös Itä-Saksan turvallisuuspalvelu Stasi seurasi heitä edelleen ja saattoi vainota henkilöitä uudessa kotimaassaan.
Elo nostaa esiin kaksi huomattavasti tunnetumpaa huippu-urheilijan loikkaustapausta. Entinen maajoukkuejalkapalloilija Lutz Eigendorf kuoli pian pakonsa jälkeen vuonna 1983 liikenneonnettomuudessa, jota on epäilty jopa Stasin järjestämäksi salamurhaksi.
Vuonna 1969 huippulahjakas 18-vuotias uimari Axel Mitbauer kauhoi Itämerellä rajan yli länteen jouduttuaan DDR:ssä poliittiseen epäsuosioon. Hänet pelastettiin henkihieverissä merimerkkiin tarrautuneena.
Ennen pakoaan tutkintavankeudessa pidetyn Mitbauerin ura Itä-Saksassa oli ajautunut umpikujaan.
– Hänhän oli jo tuonut esiin tyytymättömyyttään järjestelmään ja ajatellut, että hänen huippuasemansa suojaisi häntä tällaisilta repressiivisiltä toimilta. Näin ei kuitenkaan käynyt, Elo toteaa.
28-vuotiasta pikaluistelijaa Manfred Schüleriä ei Suomessa tapahtuneen välikohtauksen jälkeen nähty enää arvokisoissa.
– Jos urheilijan lojaliteettia epäiltiin, se johti yleensä ensimmäisenä jonkinlaisiin kurinpitotoimiin ja jos kyseinen henkilö ei muuttanut asenteitaan, urheilu-ura yleensä tyssäsi, mitä seurasi sosiaalinen marginalisoituminen. Käytännössä koko elämä nollattiin. Elämä järjestelmän sisällä tehtiin hyvin, hyvin hankalaksi.
Lähteet: Stasin arkisto/DDR im blick; TAHTO/TUL:n toimintakertomus 1963; Riksarkivet/Statens utlänningskommission (1944–1969); Kansallisarkisto/Suojelupoliisin arkisto; Ulkoministeriön arkisto/viisumihakemusten kortisto; Helsingin Sanomat 12.3.1963, 14.3.1963, 15.3.1963 ja 19.3.1963: Elite Prospects/Pelaajatilastot.
Juttua täydennetty klo 13.59: DDR:n varakonsulin etunimi lisätty. Egon Ranft toimi Helsingin kauppaeduston varakonsulina vuosina 1961-65.