Kansan rakastama laulaja Anna Eriksson tekee nyt rankkoja elokuvia ja voi paremmin kuin ennen: "Ihmiset eivät ole kiinnostuneita etsimään totuutta"

Viime vuosina Anna Erikssonon antanut muutaman haastattelun, jossa hän on mätkinyt kulttuurielämää ja omaa iskelmämenneisyyttään riemastuttavalla tavalla. Häntä on kutsuttu raivokkaaksi noidaksi, joka kulkee täysin omaa polkuaan.

Kun viihdelaulajan rooli alkoi kuristaa, Eriksson julkaisi 2012 albumin Mana, omia tummansävyisiä laulujaan. Mana-albumi sai kriitikoilta hyvän vastaanoton ja myi kultalevyyn saakka. Radiosoittoon se kelpasi enää vähän.

Ketään ei saa päästää helpolla

Erikssonin matka kohti jotain muuta vain syveni, kun hän alkoi tehdä elokuvaa. Hän valmisteli 2018 ilmestynyttä esikoisfilmiään viisi vuotta. M on hämmentävä, sanamukaisesti ihon alle tunkeutuva taideteos, jonka päähenkilö on Marilyn Monroe. Tämä Marilyn ei kuollutkaan nuorena.

Nyt on valmistunut W, kuin War. Jos M oli jo raastava ja kaunis, W on merkittävä askel eteenpäin Erikssonin uralla elokuvaohjaajana. W esitettiin elokuussa Sveitsin Locarnon festivaaleilla, jossa ”ymmärretään” laajasti taide-elokuvaa.

W sai kiinnostuneen ja myönteisen vastaanoton. Erikssonia on verrattu Pier Paolo Pasoliniin, David Lynchiin ja Roy Andersoniin.

Helsingin lehdistönäytöksessä Eriksson ystävällisesti esittelee elokuvan. Kiistämättä katsojan on hyvä tietää, mitä roolihenkilöt ilmentävät, se tekee tajunnanvirtaisesta katsomiskokemuksesta hiukan helpomman. Tosin ”helppo” saattaisi olla Erikssonille kirosana. Hän vaatii katsojalta ja myös itseltään paljon – ellei kaiken.

– Kyllä, tämä on mulle tärkeää, mutta en päästä itseänikään helpolla. Tällaisten elokuvien tekeminen on hyvin suggestiivinen prosessi koko työryhmälle. Raaka ja vähän masokistinenkin, hän kuvailee MTV Uutisten haastattelussa.

Kiitoradan iskelmistä raakaan elokuvaan

W on vahvasta symboliikastaan huolimatta rankka poliittinen manifesti. Eriksson itse esittää pääosaa (kuten myös Marilynia M-elokuvassa). Rooli on madame Europa, jolla on kiinalainen mieskone palvelijanaan. Mutta kone ottaa vallan. Kiina raiskaa Eurooppaa, joka myös nauttii ja alistuu. Eurooppa laskee alleen, sananmukaisesti.

Elokuvan trailerissa väitetään, että ”Vallankumous on kuollut”, ”Valta on perversiota” ja ”Eurooppa tekee kuolemaa”. Alaston madame vuotaa verta ja ihmiset ympärillä ovat kylmiä koneita.

Nyt ollaan todella(!) kaukana 1995 MTV:n Kiitorata-iskelmäkisassa toiseksi sijoittuneesta 18-vuotiaasta tytöstä, joka nousi rakettina kansan suloiseksi iskelmätähdeksi.

Eriksson ei enää jyrää menneisyyttään samanlaisella panssarilla kuin jokunen vuosi sitten.

– Mulla on hyviä muistoja Kiitoradasta – ja varsinkin siitä, mitä ohjelmasta seurasi, Eriksson kertoo hymyillen MTV Uutisten haastattelussa.

Saman tien alkoi hurja suosio, hittien ja keikkojen putki. Tätä kesti runsaat 10 vuotta, kunnes alkoi tuntua pahalta – niin fyysisesti kuin varsinkin henkisesti. Tänään hän arvioi laulajan uraansa varovaisen korrektisti.

– Siellä oli sellaisia paikkoja, joissa ajattelin, että ehkä tää tapa tehdä on mulle väärä. Mutta sitten kun sain sisältöä oman musiikin kirjoittamisen kautta, kaikki muuttui pian huomattavasti paljon mielekkäämmäksi.

Ihmistä on helppo ohjailla, pelottavaa

Eriksson ei ole lopettanut laulajanuraansa, hän aikoo jatkossakin tehdä ainakin duokeikkoja. Mutta nyt hän keskittyy toisenlaisten ulottuvuuksien etsimiseen ja luomiseen elokuvissaan.

W-elokuvan maalauksellisessa, synkänupeassa epämaailmassa kukaan ei ole enää turvassa. Elokuva on valmistunut Ukrainan sodan syttymisen jälkeen, mutta se osuu.

– Ilmapiiri on maailmassa nyt sotaisa ja aggressiivinen. Vastakkainasettelut ovat huolestuttavia, pohtii Eriksson.

– Onhan sitä tutkittukin, että kun ihmiset menevät sosiaaliseen mediaan, he ovat agitoidussa tilassa. Twitterissä kantaa otetaan ärsyyntyneinä. Eihän tällainen ole mitenkään hedelmällinen tila keskustelulle.

Vaikka Eriksson antaa synkeän kuvaan maailmasta, Kiinan ja Euroopan suhteista, hän haluaa silti uskoa demokratiaan ja ihmisoikeuksiin. EU:n sanotaan olevan arvoyhteisö.

– Niinhän meille vakuutellaan. Näihin arvoihin nimenomaan uskon, mutta en silti ole kovinkaan toiveikas. Pandemian myötä minulla kasvoi syvä empatia ihmisiä kohtaan, mutta samalla tietynlainen epäluottamus. Miten helposti me olemme ohjailtavissa. Ihmiset eivät ole kiinnostuneita etsimään totuutta. Se on niin vaivalloista.

– Rauhasta ei saa nyt puhua, se on ihmisten naiivia puhetta, huokaa Eriksson.

– W on minulle se totuus, joka on kahden vuoden aikana avautunut.

Jussi Parviainen liikuttuu

Jussi Parviainen tekee paluun näyttelijäksi Anna Erikssonin ansiosta.  Parviainen ihastui Marilyn-elokuvaan. Hän kysyi roolia itse.

– Kun tapasimme, minä pyysin… Että voisinko tuoda merkityksen sillä, mitä kuvittelen osaavani ja panemalla kaiken peliin, hän nauraa.

Hän esittää Muukalaista, vanhan maailman vallankumousta, joka joskus toteutui. Marseljeesi raikaa!

– Vallankumous on uhrautumista. Elokapina menee tänään tielle istumaan, vaaralliselle vyöhykkeelle. Uhraan itseni, että havaitsisitte sen, mistä on kysymys.

W:n kuvauksissa Parviainen makasi 15 asteen pakkasessa alasti hylätyn huoltoaseman hallissa. Nyt hän liikuttuu arvioidessaan Erikssonin taidetta.

– Ne ovat eettisiä puheenvuoroja ja taiteellisesti näyttäviä. Hän on aivan vertaamaton ohjaaja elokuvaamaailmassa tällä hetkellä. Että joku on noin kovasti sitä, mitä tietää – mitä täytyy tehdä, hän sanoo ääni värähtäen.

Taide kuuluu kaikille – vihaan tätä lausetta!

Anna Erikssonin mielestä taiteen tekijät halutaan latistaa kulutus- ja hyöty-yhteiskunnan alttarille. Mutta ”Taide kuuluu kaikille”, julisti kulttuurifestivaalikin muutama vuosi sitten. Tällä Helsingin juhlaviikkojen iskulauseella on helppo ärsyttää Erikssonia.

– Vihaan sitä lausetta!

Entä jos kuitenkin armeliaasti ajattelisimme, että ”taide kuuluu kaikille”, kun Erikssonin elokuvakin tulee teattereihin 22. syyskuuta. Kaikki eivät vain taatusti pysty sitä vastaanottomaan.

– Kyllä näinkin, mutta kun sitten todistaa sen, miten rimaa lasketaan, että taide kuuluisi kaikille. Olen kuullut taidejohtajien maailmalla ja meillä sanovan, että taiteen tehtävä on kouluttaa kansalaisista parempia.  Ei taatusti ole! Taiteen tehtävä ei ole kouluttaa yhtään mitään!

– Ajatellaan on, että taiteesta pitäisi olla hyötyä yhteiskunnalle. Hyötyä kyllä, mutta ei tuossa tarkoituksessa.

Elokuvaohjaaja Anna Eriksonille taiteen tekeminen on ”toisten todellisuuksien luomista ja lillumista näissä toisissa todellisuuksissa”.

– Nämä alitajuntaiset ja surrealistiset elementit ovat niin tärkeä osa mun ilmaisua, että en usko tekeväni ”normaalielokuvaa”. Sitä tehdään nyt jo aivan liikaa.

Oikaisu kello 15.05: Anna Eriksson sijoittui toiseksi MTV3:n Kiitorata-kilpailussa 1995. Jutussa kerrottiin aiemmin, että hän olisi voittanut kisan.