Kirja-arvio: Afganistanin sota – 20 vuoden epäonnistuminen

Kokonaiskuva Yhdysvaltain 20 vuotta kestäneestä sodasta Afganistanissa on varsin synkkä. Lähes kaikki, mikä pystyi menemään pieleen, myös meni pieleen. Afganistanin sota -kirjaa voikin sanoa oppaaksi kaikille sotaherroille siitä, miten sotaa ei kannata sotia. 

Amerikkalaiset lähtivät Afganistaniin alun perin kostoretkelle 9/11-terroritekojen jälkeen. Vallassa Afganistanissa oli hirmuisen maineen saanut Taleban-liike, joka oli antanut majapaikan Yhdysvaltain ykkösviholliselle Osama bin Ladenille. Amerikkalaisten tarkoitus oli häätää Taleban vallasta ja samalla hoidella Osama bin Laden porukoineen. 

Onnistuminen jäi puolitiehen. Taleban toki menetti valtansa ja Osama bin Laden menetti lopulta henkensä. Hetkellisen heikomman kauden jälkeen Taleban kokosi kuitenkin voimansa ja ryhtyi tekemään sissimäisiä hyökkäyksiä ja itsemurhaiskuja amerikkalaiskohteita vastaan. Ja kuten tiedämme, lopulta Yhdysvaltain joukot poistuivat ja Taleban ryhtyi jälleen hallitsemaan maata. 

Yhdysvalloilla ei ollut mitään selkeää exit-strategiaa. Kirja kertookin, että hyökkääminen on helppoa, samoin hallinnon vaihtaminen mutta halutunlaisen valtion ylläpitäminen aseilla ja rahalla on miehittäjälle varsin vaikeaa. Rahalla saa toki ystäviä mutta ystävyyden laadusta ei voi olla varma. Eikä kaikkia "pahiksia" voi tappaakaan. 

Pitkä sota, vähän tuloksia

Afganistanin sota – Pentagonin salaiset paperit -kirja perustaa tietonsa erilaisiin Yhdysvaltain valtionhallinnon tekemiin selvityksiin ja muistioihin, jotka kirjan kirjoittajan Graig Whitlockin työnantaja Washington Post -sanomalehti sai oikeustoimin julkisiksi. Siitä tulee kirjan jatkonimi "Pentagonin salaiset paperit". Nimi viittaa samalla kuuluisiin Pentagonin papereihin, joissa aikoinaan paljastettiin Yhdysvaltain epäonnistumiset Vietnamissa. 

Yhdysvallat vakuutti vuosikausia viraonomaisten ja poliitikkojen suulla, että Afganistanissa asiat etenevät ja että sota voitetaan. Afganistaniin syydettiin valtavasti apurahaa, poliiseja ja uuden hallinnon armeijaa koulutettiin ja ooppiumpeltoja tuhottiin samalla kun hallintoa rakennettiin. 

Ajatus lienee ollut, että kun afganistanilaiset näkevät, kuinka hyvä hallitus heillä on, he jättävät Talebanin konservatiiviset horinat taakseen ja ryhtyvät rakentamaan demokraattista valtiota. 

Yritystä oli paljon ja siitä kerrottiin myös kotiyleisölle Yhdysvalloissa. Mutta samaan aikaan puolustusministerit ja armeijan upseerit, virkamiehet, suurlähettiläät ja kehitysyhteistyön tekijät olivat sisäisissä muistioissaan pessimistisen rehellisiä: asiat eivät edistyneetkään niin kuin niiden väitettiin edistyvän. 

Suuret kulttuurierot

Usein amerikkalaisten Afganistan-tietämys oli lähes nollassa, mikä vaikeutti yhteistoimintaa paikallisten kanssa. Ongelmia oli myös afganistanilaisilla, sillä esimerkiksi useat koulutettavat poliisit ja hallituksen armeijan sotilaat olivat luku- ja kirjoitustaidottomia. 

Itse paikallisen armeijan luominen oli amerikkalaisille kuitenkin erittäin tärkeää, sillä ajatus kulki niin, että kun uuden keskushallinnon johtama armeija on saatu pystyyn, amerikkalaisten ja liittolaisten poistuminen maasta voisi olla mahdollista. 

Selvityksissä tuli sitten ilmi, että suuri osa sotilaskoulutettavista oli mukana vain palkan takia. Myöhemmin jotkut amerikkalaisten kouluttamat sotilaat saattoivat jopa siirtyä Talebanin riveihin ja ammuskella sieltä entisiä kouluttajiaan.

Poliisivoimissa ja armeijassa oli myös loputon määrä niin sanottuja kuolleita sieluja eli ihmisiä, joita ei edes ollut olemassa mutta jotka kuitenkin saivat palkkaa. Amerikkalaisten maksama palkka päättyi joukkojen paikallisille komentajille. 

Rahaa syydettiin surutta

Rikas Yhdysvallat on aina käyttänyt paljon rahaa saadakseen asiat toimimaan haluamallaan tavalla. Kenraali David Petraeus jopa myönsi, että rahan käyttö on tärkeää sodan päämäärien saavuttamiseksi. Hänen alaisensa sanoi, että "kun Petraeus oli paikalla, väliä oli vain rahan kuluttamisella".

Rahaa jaettiin kaikilla tasoilla ja osa rahoista varmaankin jäi myös tavallisille afganistanilaisille. Suuret rahat päätyivät kuitenkin erilaisille paikallisille heimoherroille, kansanedustajille ja presidentille. Rahaa saatettiin kaataa padon rakentamiseen antamalla sitä rakennusyhtiön johtajalle, jonka veli puolestaan kävi Taleban-sotilaana räjäyttämässä kyseisen padon. 

Asevoimat halusi rahaa käytettävän Talebanin hallitsemilla sotaisilla alueilla, jolloin erilaiset rakennushankkeet eivät yleensä onnistuneet. Yhdysvaltain avustusviranomaisten mukaan rahat olisi pitänyt käyttää rauhallisissa maakunnissa ja aiheuttaa siten kateusefekti muiden alueiden asukkaille. 

Asevoimilla oli CERP-niminen ohjelma, jonka tarkoitus oli antaa suoraan amerikkalaiskomentajien käyttöön hätäapuun tarkoitettua rahaa. Amerikkalaisten veronmaksajien rahaa oli tässä ohjelmassa lopulta niin paljon, että sitä oli yksinkertaisesti vaikea tuhlata. 

Nimetön Naton edustaja kutsui hanketta "Kankulan kaivoksi, johon kaadettiin loputtomasti rahaa käytettäväksi mihin tahansa ilman tilivelvollisuutta". Kirjassa todetaankin, että suuri osa rahasta päätyi ylihinnoiteltujen alihankkijoiden tai korruptoituneiden afganistanilaisten taskuihin. Lisäongelmia aiheutti se, että amerikkalaisrahoilla rakennetut tiet, koulut ja muut hankkeet rapistuivat nopeasti, kun paikalliset eivät osanneet tai halunneet huoltaa ja ylläpitää rakennelmia. 

Hyvikset ja pahikset 

Kirjan kirjoittajan mukaan Afganistanin erilaiset etniset ja uskonnolliset rajalinjat olivat hämmentäviä tietämättömille ulkomaalaisille. Yhdysvaltain joukkojen olikin paljon hempompi jakaa afganistanilaiset hyviksiin ja pahiksiin. 

Kaikki jotka halusivat auttaa amerikkalaisia Talebanin kukistamisessa, olivat hyviksiä, vaikka olisivat samalla olleet huumekuriireja, salakuljettajia, sotarikollisia tai entisiä kommunisteja. 

Talebanit olivat sitten pahiksia. Amerikkalainen Afganistan-asiantuntija Barnett Rubin sanoi niin sanotussa Lessons learned -haastattelussa, että Talebaniin ei olisi saanut suhtautua samalla tavalla kuin bin Ladenin al-Qaidaan. 

Rubinin mukaan kaikki halusivat, että Taleban vain jotenkin katoaisi, kun tosiasiassa olisi pitänyt tuoda Taleban mukaan rauhanprosessiin. Rubin ei ollut ajatuksineen yksin. 

Talebania pidettiin aikoinaan hyvänä

Taleban syntyi Pakistanissa 1994 ja sai tukea Afganistanin suurimmalta etniseltä ryhmältä pashtuilta siksi, että se oli "palauttanut Afganistaniin jonkinlaisen järjestyksen ja marginalisoinut vihatut sotalordit, jotka olivat repineet maan rikki säilyttääkseen oman valtansa ja omat läänityksensä", kirja valistaa. 

Taleban osoittautui sittemmin varsin konservatiiviseksi, naisvihamieliseksi ja eräänlaiseksi tappokoneistoksi – ihmisiä hallittiin pelolla ja keskiaikaisilla uskontokäsityksillä. Lopullisen polttomerkin järjestö sai kuitenkin hyysäämällä Osama bin Ladenia. 

Amerikkalaisten ongelma oli, että Talebanin kaikottua Kabulista valtion rakentaminen käytännössä tyhjästä oli varsin vaikeaa. Presidentiksi löytyi Hamid Karzai, jolle valta keskitettiin vaikka Afganistanissa perinteisesti valta oli hajautettu. 

Amerikkalaisesta näkökulmasta tällainen vallan keskittäminen helpotti asioiden läpivientiä, joskin maan sisällä vallan keskittämisestä ei pidetty. 

Vasta Donald Trumpin hallinnon aikana talebanien kanssa alettiin keskustella mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Keskusteluja käytiin lähinnä siitä, kuinka amerikkalaiset voisivat poistua Afganistanista järjestäytyneesti. 

Kirja ei käsittele liittouman joukkojen lopullista lähtöä Afganistanissa ja siitä aiheutunutta kaaosta Kabulin lentokentällä. Kaaos oli kuitenkin kuin piste iin päälle muutoinkin epäonnistuneen sodan päätteeksi. 

Suomikin oli mukana Afganistanissa ja ainakin puolustusministeri Antti Kaikkonen on luvannut, että Suomessa tehdään tarkat analyysit osallistumisestamme tuohon toivottomaan sotaan.