Pekka Teerikorpi: Kosmologian alkulähteillä Tähtisumuja Einsteinin avaruudessa. Ursa. 2019. 254 s.
Meillä on käynyt onni.
Ilman tätäkin onnea, tai tietoa siitä, elämä jatkuu entisellään tai arjen tuomien muutosten kera. Mutta maailmankaikkeuden tutkimisen ja sen arvoitusten ratkaisemisen kannalta meillä kävi hyvä tsägä.
”Olemme Linnunradan alueella, josta avautuu melko puhdas ikkuna syvään maailmaan. Muiden galaksien välissä oleva avaruus päästää hyvin läpi valoa. Voimme tutkia erittäin etäisiä kohteita ja mitata niiden kirkkauksia ja spektrejä.”
Tätä ikkunaverhoa avaa kaltaiselleni maallikolle tuoreessa kirjassaan kosmologi Pekka Teerikorpi, konkari maailmankaikkeuden ja sen tekijöiden pohtimisessa.
Laajeneeko maailmankaikkeus, ja mitä ovat pimeä aine ja energia? Laajenee, on yleinen käsitys tällä hetkellä, muttei suinkaan kiistämättömän varmaa. Ja nuo pimeät tekijät ovat yhä hämärän peitossa.
Einstein ei tiennyt galakseista
Meille galaksit ja kvasaarit ovat osa maailmankaikkeutta. Suhteellisuusteorian Albert Einstein ei niistä tiennyt. Hän näki Linnunratamme, mutta kauemmaksi syvälle kosmokseen eivät tuolloin mittalaitteet kyenneet ulottumaan.
Maailmankaikkeuden pienimmät tekijät protonit, neutronit, neutriinot ja kvarkitkin opittiin vasta viime vuosisadalla.
1910-luvulla ihmeteltiin, mitä ovat taivaalla näkyvät sumut, usvaa vai tähtikasaumia.
Seuraavalla vuosikymmenellä yhdysvaltalainen tutkija Edwin Hubble muutti havainnoillaan käsityksiä.
Osa niistä on kaasua ja sumua Linnunradallamme. Mutta Hubble toi uuden etäisyyden. Linnunratamme ei ole ainoa galaksi, ja Andromeda on sen ulkopuolella. Ja sen ”takana” on arkijärkeilyssä mittaamaton kosmos. (Äärellinen vai ääretön, minkä muotoinen tai millainen rakenne, kuinka suuri on maailmankaikkeus – muun muassa näitä pohditaan ja ratkotaan paraikaa.)
”Oli löydetty superetäisyyksien maailma”
”Oli löydetty superetäisyyksien maailma, jossa on ennen tuntemattomia luonnon rakenteita, jopa satojen miljardien tähtien galakseja.” Tällaisen Hubblen avaama panoraama saattaa hetkeksi mykistää silkalla mittakaavallaan ja teknologialla avustetun näkymän kauneudella.
Tiede ei ole totuus, mutta on monta tapaa ilmaista tieteen pyrkimys totuuteen tai maailman esittämiseen totuudellisena. Teerikorpi viittaa venäläisen kollegansa Jakov Zeldovitshin määritelmään tieteestä totuuden likiarvona.
Kosmologiassa jos missä tämä lähestymistapa on hyvä ja sopiva, sillä maailmankaikkeus on hankala tutkittava. Se ei mahdu laboratorioon, tuonne kovin kauas ei voi matkustaa mittalaitteet laukussa, eivätkä Maassa olevat laitteet paljasta kaikkea, ainakaan vielä.
Periaate, teoria ja havainto
Työkaluiksi tarvitaan periaate, teoria ja havainto. Kaksi näistä kolmesta ei riitä. Kaikki kolme palikkaa on oltava, jotta selitysmalleissa olisi vakavasti otettavuuden voimaa.
Tätä Teerikorpi pohtii erityisesti suhteellisen kansantajuisen kirjansa loppupuolella, kun hän kirjoittaa maailmankaikkeuden nykytutkimuksen perustoista, kuten Hubblen laista, punasiirtymästä ja kosmisesta taustasäteilystä, ja niiden haastamisesta.
En väitä ymmärtäneeni saatikka sisäistäneeni kaikkea kirjassa olevaa. Se ei ole kirjan, vaan ainakin tämän arvion tehneen ”vika”, maallikko kun olen.
Mutta jonkinlaista avaruuden tieto- ja ymmärryshiukkasia on toivoakseni tarttunut. Kuten sanottu, nykykosmologia on nuori tieteenala. Teerikorpi kertoo anekdootein ja ajan maailmantapahtumiin sekä teknologian kehitykseen liittäen alan tutkimuksen edistymistä.
Tutkijoissa värikkäitä persoonia
Tutkijoissa on ollut ja on monenlaista kohtaloa ja persoonaa, jotka ovat jättäneet nimensä teoriaan tai tehneet tärkeitä havaintoja. Ne tekevät kirjasta kovin inhimillisen.
Joku on vammautunut ensimmäisessä maailmansodassa, moni lähti Hitlerin juutalaisvainoja pakoon, eräs nousi merkittäväksi tutkijaksi observatorion muulikuskista. Teerikorpi itse toimi opintojensa ohella Helsingin yliopiston observatorion vahtimestarina. Kaikkia hahmoja on kiehtonut maailmankaikkeuden salaisuudet.
Teerikorpi, monen muun alan tutkijan tavoin, liikkuu luontevasti myös klassisen kulttuurin parissa, pohtien muun muassa Danten kosmologiaa, tai sitä, esiintyykö William Shakespearen Macbethissa ehkä supernova.
Kollegiaalisuus - kilpailun ohella - ja tutkimuskohteen intohimo ei tyssännyt edes kylmään sotaan.
Suomessa tehdään kovaa tutkimusta
Itäblokista ei lähdetty tuosta noin vain konferensseihin länteen, mutta lännestä tultiin itään, kuten Tallinnaan 1977. Se oli Moskovasta katsoen syrjässä. ”Yhteen suuntaan läpäisevä kalvo”, kuten eräs itänaapurin fyysikko tuolloin sarkastisesti kuvaili matkustamisen vaikeutta.
Suomalainen avaruusteknologia on viime aikoina ollut kohtuullisen hyvin esillä tiedotusvälineissä. Se toivottavasti lisää kiinnostusta niin Aurinkokuntaamme kuin sen ulkopuoliseen kaikkeuteen.
Tuorlan observatoriossa Kaarinassa tehdään kosmologista tutkimusta, joka voi tuoda suurtakin uutta, joskaan se ei ehkä avaudu kaltaiselleni alalla oppimattomalle mutta maailmankaikkeuden peruskysymyksistä kiinnostuneelle. Mene ja tiedä.
Tämä kirja kuitenkin raivaa edes hieman risukkoa näkymäni edestä. Maailmankaikkeus on henkeäsalpaava, vaikkemme siitä ole (vielä) täysin perillä.
Eikä hyvin hyvin kaukaa ajallisesti, yli kymmenen miljardin vuoden takaa, siis jo melkoisen etäisyyden, taivaltanut valo, ole ehkä vielä edes saapunut havaintomme piiriin. Wau.