Neil deGrasse Tyson. Tähtitiedettä kiireisille. Aula & Co, 2018. 176 s. (Suom: J. Pekka Mäkelä)
Kaupunkien valosaaste on kirottua. Se sotkee eläinten ja kasvien elon rytmiä, ja peittää maailmankaikkeuden mykistävän ihastelun.
Vuosikymmeniä sitten hieman ruuhkaisemmassakin asuinyhteisössä hetken taivaalle katsomisen jälkeen pimeys alkoi tuikkia, ja galaksimme Linnunrata hohti henkeä salpaavassa kauneudessaan. Tuikkii ja hohtaa yhä, meistä riippumatta, mutta kaupunkilaissilmille piilossa.
Ja tuolla loputtoman kaukana on meidänkin esihistoria, maailmankaikkeuden synnyssä.
Kehomme atomit alkuräjähdyksestä
”Jokainen kehomme atomi on jäljitettävissä alkuräjähdykseen ja jättiläistähtien sisällä sijainneisiin ydinmiiluihin, jotka ovat räjähtäneet yli viisi miljardia vuotta sitten.” Siinä perspektiiviä kiireiselle nykyihmiselle astrofyysikko deGrasse Tysonin muistuttamana.
Kiireinen ihminen saattaa ensin hätkähtää ajatusta, että ulkoavaruuteen katsoessamme katsomme kauas kauas historiaan. Silmiimme osuva valo on ehtinyt matkata miljardejakin vuosia. Valo tuo viestiä siitä mitä aiemmin oli. Ja tähtitieteilijöille tuo valo eri ominaisuuksissaan on tutkimuksen kannalta keskeinen kohde.
Tähtitiede on viime vuosikymmeninä ottanut suuria edistysaskeleita.
On tehty perustutkimusta ja vahinkohavaintoja, jotka outouksineen ovat vaatineet selvittämistä.
Teleskooppeja on moneen lähtöön, tietokoneet yhdistävät laskentavoimallaan tutkijoiden keräämää dataa, kosmokemian avulla ratkotaan muun muassa planeettoihin liittyviä kysymyksiä.
Kuka ratkaisisi pimeän aineen mysteerin
Mutta kirjaimellisesti valtavia mysteerejä on yhä ratkaisematta. Niistä ehkä eniten päänvaivaa aiheuttaa pimeä aine. DeGrassen mukaan tiedämme mitä se ei ole, mutta emme tiedä mitä se on. Ja olemmeko yksin kodissamme maailmankaikkeudessa, ja onko olemassa useita maailmankaikkeuksia?
Tähtitieteestä on tullut viime aikoina suuremmankin yleisön kiinnostuksen kohde, ja siitä kiitos DeGrassen kaltaisille kansantajuistajille. He vääntävät mainiosti ja myös huumorin keinoin rautalangaksi vaikeita asioita.
En voi väittää sisäistäneeni kaikkea tässä kirjassa olevaa, mutta luulenpa että taas opin ymmärtämään hieman lisää.
”Tieto ei lisää tuskaa vaan ymmärrystä, elämän ja maailman rakastamista”, kuten tähtitieteilijä ja itsekin alan tunnettu popularisoija Esko Valtaoja kirjan esipuheessa määrittelee.
Kirja ei ole koko universumin ja alan tutkimuksen historian ja teorioiden tyhjentävä selvitysyritys. Kirjan luvut ovat ilmestyneet aiemmin Natural History -julkaisussa.
Pienen ja suuren skaala huimaa
DeGrasse aloittaa luvulla kosmoksen historiasta. Se antaa puitteet ja perustan myöhemmille luvuille.
Jo ennen kun sekunti alkuräjähdyksestä oli kulunut – nykytiedon mukaan noin 14 miljardia vuota sitten – valtavat voimat etenivät ja loivat rakennuspalikoita sille mistä maailmankaikkeus muodostuu, äärettömän suuresta ja pikkiriikkisen pienestä. Skaala on huimaava.
Hän pohtii niin fysiikan lakeja, valoa eri ominaisuuksissaan, pimeää ainetta ja energiaa, alkuaineita, galakseja kuin pallon muotoa ja eksoplaneettoja, ja sitä miten toisaalla universumissa olevat sivilisaatiot – jos sellaisia on – ehkä saisivat tietoa Maasta ja omasta sivilisaatiostamme.
Teknologiset läpilyönnit ovat mullistaneet alaa.
Radioteleskoopeilla päästiin tutkimaan silmälle näkymätöntä valoa. Havaittiin räjähtäneen tähden supernovan jäänteet, infrapunan alueella näkyvä ja radiotaajuuksilla havaittavat pulsarit, ”maailmankaikkeuden luotettavimmat aikaraudat”. Kosmisen mikroaaltotaustasäteilyn löytäminen oli avain kosmologian muuttumiseksi ”nykyaikaiseksi tieteeksi”.
Tarvitsemme kosmista näkökulmaa
DeGrasse korostaa kosmista näkökulmaa.
”Olemme elämäksi muuttunutta tähtipölyä”, hän kuvaa runollisesti. Tuo runollisuus on totta. Se asettaa planeetta Maamme maailmankaikkeuden mittasuhteeseen, ja muistuttaa siitä, kuinka herkkä ja (ainakin nykytiedolla) ainutlaatuinen kaikki elollinen täällä Telluksellamme on.
Ei rikota tieten tahtoen pientä ja kaunista kotiamme.