Kirja-arvio: Jalkapallo kuuluu Saksassa faneille – näin laji eroaa maassa muusta maailmasta

Jalkapallon miesten EM-kisat alkavat Saksassa 14. kesäkuuta. 

Qatarin 2022 MM-kisoissa Saksan miesten maajoukkuejalkapallo juuttui alkulohkoonsa. Die Mannschaft (nykyään vain epävirallinen kutsumanimi) on ollut epävireessä viime vuodet. 

Kaltaistani Saksan maajoukkuefutiksen "vihaajaa" tämä tietysti miellyttää, mutta saksalaisen jalkapallokulttuurin ystävänä voin vain suositella kahta suomalaista tuoretta kirjaa saksalaisesta jalkapallosta. 

Myöhäisherännyt innostui jalkapallosta

Aachenissa RWTH-yliopistossa työskentelevä filosofi Markus Pantsar kirjoittaa myöhäisheränneen innolla ja tarkkaavaisuudella saksalaisesta jalkapallosta ja maan historiasta. Kaudella 2022–2023 hän näki ja koki yli 30 ottelua eri puolilla maata. 

"Söin makkaran ja join oluen, molemmat erinomaisia", Pantsar kiteyttää näennäisen banaalisti, mutta olennaista ja toivottavasti pysyvää stadioneilla olemisesta. 

Futisäiti fanittaa

Krefeldissä Saksassa perheineen asuva Johanna Nordling on jalkapallotoimittajana kolunnut nykyisen kotimaansa jalkapallokolkat, ja käy fanina kausikortillaan Borussia Dortmundin päädyssä, Keltaisella seinällä. Nordling pelasi itse junnuna, on futisäiti, futisfanin puoliso, ja Uefan B-lisenssitason valmentaja.

Nämä monet näkökulmat ja kokemukset yhdistettynä laajaan tietopohjaan tekevät hänen kirjastaan lajissaan mestaritasoa.    

Pantsarin ja Nordlingin kirjojen sivuilla maistuu saksalaisen jalkapallokulttuurin vahva paikallinen läsnäolo ja identiteetti, fanien sitoutuminen satoi tai paistoi, heidät tietoisuutensa faniuden painoarvosta seuroilleen ja otteluiden tunnelmalle. 

Seurat fanien omistuksessa

Saksassa ei tarvitse päivitellä Englannin tai Espanjan tavoin lipun hintoja. Ongelma on saada lippuja matseihin, sillä stadionit ovat usein täynnä. Niissä on myös seisomakatsomoja, joissa saa ryystää olutta muovituopista, kuten muissakin katsomonosissa.

Miten tämä on mahdollista? 

Huippufutiksen läpikaupallistumisesta huolimatta Saksassa suurin osa seuroista on fanien omistuksessa. Periaate pitää jalkapallo kulttuureineen kaikkien saatavilla on pitänyt pintansa. Lajia elävöittävät paikalliset erilaisuudet ja yhteinen eetos. Monet fanit ovat yhteiskunnallisesti aktiivisia, tai ainakin kiinnostuneita pyöreän pallon ulkopuolisestakin maailmasta. 

– Koko maan jalkapallokulttuuri rakennettiin alusta alkaen demokratian periaatteiden varaan, demokraattisesti toimivien yhdistysten perustalle. Siitä johtuen kannattajakulttuuri on oppinut osoittamaan mieltään, marssimaan, vaatimaan äänensä kuulemista, Nordling kirjoittaa. 

Pelaajien palkat eivät vedä vertoja Valioliigalle, mutta silti miehet ja naiset menestyvät eurooppalaisessa futiksessa. Sille on mentaalinen perusta: saksalaisessa jalkapallossa lähdetään voittamaan, vaikka hampaat irvessä. 

Teknisesti jäljessä

Yltiöromanttisiksi kumpikaan ei heittäydy. 

Saksa ei ole teknisesti tai käytännöiltään joustavin maa, Pantsar kirjoittaa. Junat eivät kulje aikatauluissa, joten vieraspelimatkoihin kannattaa varata aikaa. Borussia Mönchengladbachin fanit vastustivat lippujen digitalisoimista. Paperinen on parempi. Myös Var-järjestelmä saa periaatevastustusta.  

On miljardöörien rahoilla ylläpidettäviä niin kutsuttuja muoviseuroja, RB Leipzig ja Hoffenheim niistä tunnetuimmat. Ne eivät ole muiden seurojen fanien suosiossa. Ja tietysti Bayern Müncheniä inhotaan. Usein stadioneilla kajahtaa Die Toten Hosenin laulu "En koskaan siirtyisi Bayern Müncheniin!".

Huliganismi kitketty, rasismi jäljellä

Huliganismi piinasi myös Saksan stadioneita. Tappelupukarit on nyt saatu pois katsomoista, ainakin näkyvästi. Huligaanit tappelevat toisaalla "peltomatseissa", asiantuntija kertoo Nordlingille. Rasismia silti on, seurojen rasisminvastaisesta toiminnasta huolimatta. 

– Nykyään huligaaniskene rekrytoi uusia jäseniä sekä jalkapallon parista että kamppailulajeista, joissa se yrittää ammattimaistua, äärioikeistolaisuutta urheilussa tutkiva Robert Claus sanoo. Hänen mukaansa huligaanit hakevat liittolaisia moottoripyöräjengeistä ja uusnatseista.

Sitten ovat Italian vasemmistohenkisistä mielenosoituksista inspiroituneet ultrat. He ovat tiiviitä, hierarkkisia kannattajaryhmiä, joille väkivalta ei ole itsetarkoitus, mutta se ei ole vierasta. Ultriin kuuluu myös hyvissä ammateissa toimivia ihmisiä, ja ne ovat poliittisesti moninaista porukkaa.

Ultrien erottamattomana vastapuolena on poliisi. Nordlingin monipuolisessa huligaani- ja ultraskenekäsittelyssä virkavaltakaan ei saa puhtaita papereita, eikä tätä seikkaa enää kielletä.

Jalkapallosta monipuolisesti

Molemmissa kirjoissa käydään niin St. Paulin Millerntorilla fanimentaliteetteineen, pohditaan Bayernin valta-asemaa, ja luodataan Ruhrin alueen seuroja ja taloudellis-sosiaalista taustaa, eikä tietysti voida välttää kaivoskaupunki Schalken tarinaa kannattajahautausmaineen tässä ympäristössä. 

Derkkufutis tulee esille, samoin naisten jalkapallo. Saksan jalkapalloliitto kielsi naisilta futiksen 1955, ja vaikka konservatiiviset asenteet ovat höltyneet (eivät siis kadonneet), se on yhä jalkavaimon asemassa maailmanmenestyksestä huolimatta. Länsi-Saksan naiset voittivat EM-kultaa 1989. Liitto palkitsi mestarit kahviastiastolla. 

Pantsar käy Belgian puolella rajaa Eupenissa. Pikkukaupungin Kas-seura on saksankielinen, ja se on qatarilaisomistuksessa, minkä seurauksena se on viime vuosina tuttu näky pääsarjassa. 

Nordling kirjoittaa myös maajoukkuefutiksesta, sen nousuista ja laskuista syine ja seurauksineen. 

Saksassa pelanneita tai pelaavia suomalaisia hän on haastatellut paljon Juhani Peltosesta Lukas Hradeckyyn, Essi Sainiosta Tinja-Riikka Korpelaan. Hradecky voitti tänä vuonna Bundesliigan Leverkusenissa, mutta hän ei ole ensimmäinen suomalaisvoittaja eikä edes maalivahti Saksan jalkapallossa. Korpela ehti ensin Bayern Münchenin paidassa viime vuosikymmenellä. 

Nordling siis hoilaa ja heiluu Dortmundin päädyssä. Pantsar on kotikaupunkinsa Aachenin Alemannia-seuran kannattaja, ja pelaa höntsää työkavereidensa kanssa. 

Tämän arvion kirjoittajalle kovaa vauhtia pääsarjasta 2. Bundesliigaan putoava FC Köln on tärkein saksalaisseura. 1970-luvun lopulla futisjoukkueemme kanssa kiersimme muun muassa Saksassa, ja Kölnissä näin sekä tuomiokirkon että FC Kölnin pukkisymbolin. Ei siihen muuta tarvittu. 

Molemmat kirjat ovat intohimoa, elämää ja pohdittua asiaa. Matkaa Saksassa ja saksalaisuudessa. Perusteellisesti yhteensä 800 sivua futista. Tokkopa kesän kisoihin voi Saksan osalta paremmin valmistautua.