Marko Annala: Paasto (Like Kustannus 2018)
Riisa on ikonin suojavaippa. Metallinen suojakuori. Maalauksen peitto. Rikkomatta riisaa ei voi olla varma mitä sen alta paljastuu. Minun on aika riisua riisani ja katsoa.
Yhtenä aamuna Matias Törmä tunnustaa eläneensä vuosia valheessa. Ortodoksisuus on määrittänyt tähän saakka hänen elämäänsä, mutta uskonkriisi ei jätä rauhaan. Pääsiäistä edeltävän suuren paaston aikana Matias alkaa riisua omaa riisaansa. Niiltä paikkeilta lähtee liikkeelle muusikko ja rocklyyrikko Marko Annalan kirja Paasto (Like 2018).
Metalliyhtye Mokoman nokkamiehen kirjassa keskeinen rooli on kristillisyydellä, mikä saattaa hämmästyttää Annalaa vähemmän tuntevat. Vuosituhannen vaihteessa ortodoksiseen kirkkoon liittynyt Annala on kuitenkin perehtynyt aiheeseensa, mikä näkyy tekstistä ja kirjan tematiikasta. Samoja teemoja on tosin voinut löytää myös Mokoman kappaleista, jos sanoituksia on tarkemmin kuunnellut. Kirjan ensilehdet silti yllättävät.
Kirjan aloitus nimittäin sukeltaa heti syvään päähän hurmoshenkisellä kuvauksella päähenkilön mummin näyistä. Kirja on paikoin vahvasti uskontoon kallellaan ja voisi sijoittua täysin toiseen aikaan – vaikka liikutaankin tämän päivän Pirkanmaalla ja Savossa.
Paaston viettämisen mukaan jaettuja lukuja
Vedän repun nyörit niin tiukalle kuin voin, mutta silti painavilla opuksilla ladattu reppu painaa alaselkääni. Vielä suurempi paino jää mielen päälle. Jotain jää sanomatta. Paljonkin. Ainakin se kaikkein tärkein.
Tarinan päähenkilö Matias on kroonisista selkäkivuista kärsivä keski-ikäinen tutkija. Jumalanpalveluksissa käytettävien liinojen taustojen selvittelyn sijaan miehen mielessä pyörivät enemmän isoäidin heikkenevä kunto ja uuden suunnan hakeminen omassa elämässä. Jotenkin uskonkriisistä pitäisi voida kertoa ortodoksisessa yhteisössä – mutta myös yksityiselämässä.
Avovaimo kun on lähtenyt Afrikkaan vapaaehtoisten joukkoon perustamaan paikallisille koulua ja mies on tavannut kummallisten sattumien kautta puolta nuoremman tytönkin. Tyttö tuntuu olevan yhtä hukassa kuin päähenkilökin. Matiaksen etääntyessä kirkon vaikutuspiiristä, samalla hänelle läheisen isoäidin ote maailmasta lipeää hiljalleen.
Uskonnon käsitteleminen ei rajaudu pelkästään Matiakseen, vaan kerronta on polyfonista vanhan kunnon Dostojevskin tapaan. Tyyne-mummon järkkymätön usko toimii vahvana kontrastina Matiaksen epäilykselle. Kriisi on usein alku uudelle, näin myös Paastossa. Valoa harmaan Tampereen ylle ja pimeyteen tuo päähenkilön uusi innoituksen kohde Lukulamppu – antikvaarinen kirjakauppa ajalla jolloin kirjaviisautta ei pidetä enää arvossaan.
Teos jakaantuu ortodoksisen kirkon suuren paaston viettämisen mukaisiin lukuihin, joiden kuluessa päähenkilö asettaa elämänsä uuteen arvojärjestykseen. Kirjan päätös antaa myös viitteitä ortodoksisen kirkon paastoviikon ylösnousemisen juhlasta. Paasto nähdään ortodoksisuudessa hiljentymisen aikana ja rauhoittumista kokee myös lukija syventyessään tarinan verkkaiseen kerrontaan.
Kriisin syitä ei avata
Mietin leipää syödessäni miksi paastoan. Miksi en laita leivälle juustoa? Mikä estää minua nauttimasta goudaa? Minulla on vakaa aikomus kertoa isä Hermanille luopuvani uskosta, eikä minun tarvitsisi enää paastota.
Annala kirjoittaa sujuvasti ja elämänmakuisesti. Kirja välttää myös julistamasta eikä törmäyskurssille jouduta sekulaarin maailman kanssa. Päinvastoin, maallistuneenkin lukijan luulisi löytävän samaistumispintaa kirkosta pyristelevän päähenkilön Jaakobin painista. Kirjassa kuljetaan antonyymien usko (epäusko) ja toivo (epätoivo) välimaastossa.
Matiaksesta tulee mieleen hyvin annalamainen hahmo ulkoisesti ja eleiltään. Annala itse ei ole jättänyt ortodoksista kirkkoa kuten päähenkilönsä, vaikka onkin saanut Matiaksen uskonkriisin kuvailuun vimmaista eloisuutta.
Paikoitellen kirjan hahmoista paistaa kuitenkin hienoinen irrallisuus läpi. Esimerkiksi Matiaksen tapaaman tytön hahmo jää etäiseksi, jonka reaktioille ei löydy selitystä. Myös joitain kysymyksiä jätetään vaille vastausta, kuten päähenkilön kriisin perimmäiset syyt.
Ortodoksinen kirkko ei ole joutunut samanlaiseen ristipaineeseen nyky-yhteiskunnan muutoshalukkuuden kanssa kuin evankelisluterilainen kirkko, joka painiskelee jäsenkatonsa kanssa. Toisin on ortodokseilla, jonka jäsenmäärät ovat viime vuosikymmeninä olleet jopa hienoisessa kasvussa. Annalan kirja puhuttelee varmasti laajempaa yleisöä, minkä voisi nähdä palveluksena ortodoksisuuden esilletuomiseksi.
Fiktion pariin
Marko Annala kirjoitti viime vuonna ytimekkään Värityskirjan (Like 2017), joka oli omaelämäkerrallinen kuvaus hänen koulukiusaamiskokemuksistaan, musiikista ja ihmissuhteista. Tekeepä Annala siinä reissun Valamon luostariinkin Heinävedelle ennakoiden toista kirjaansa. Värityskirja voitti Tiiliskivi -kirjallisuuspalkinnon ja huomioitiin myös Vuoden rock-teko -palkintoehdokkuudella.
Uudella kirjalla Annala jatkaa omaelämäkerrallisia aineksia hyödyntävää kuvausta ihmisten valinnoista. Valintojen takaa välittyy lämpöä ja lähimmäisenrakkautta, jota soisi näkevän enemmänkin ihmisten kanssakäymisessä – muulloinkin kuin parhaillaan elettävänä joulun aikana. Siinä missä ensimmäinen kirja pitäytyi faktassa, uudella kirjallaan Annala kokeilee taitojaan fiktiivisemmän kerronnan puolella.
Kirjan hienoissa violeteissa kansissa on myös oma merkityksensä. Violetti väri kun liittyy vahvasti ortodoksiseen pääsiäiseen ja paastoon, kuvastaa se myös katumuksen ja syntien tunnustamisen väriä, jotka määrittävät myös kirjaa vahvasti.
Ja Paasto -kirjassa vannoutuneimmille Mokoma-faneillekin löytyy silmäniskunsa, kun tekstissä varhaista kevättä kuvaillaan krookuksien kasvamisen kautta: ”Ne tulisivat kuolemaan, kun takatalvi lopulta iskee.”
ANTTI OJALA