Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY. 2021. 556 s.
Fernando Aramburu: Äidinmaa (suom. Sari Selander). WSOY. 2020. 664 s.
Euroopan historia on yksilöiden ja kansakuntien kipukohtien historiaa.
Historiallisille romaaneille ne ovat ensiluokkainen kehys ja näyttämö. Dramaattisia tapahtumia tihentyneessä, ihmiset tahtoen tai tahtomattaan mukaansa temmanneessa ajassa.
Ranskan tai bolshevikkivallankumouksiin voi sijoittaa ja kirjoittaa kiehtovia, unohtumattomia romaaneja. Lähihistorian tihentymät vievät lukijan omakohtaisiin suoriin kokemuksiin, tai tuntemuksiin siitä, että olin niissä jollakin tavalla mukana.
Hieman iäkkäämpien suomalaisten mieliin ovat lähtemättömästi syväuurtuneet tunne, muistot ja ymmärrys Berliinin muurin murtamisesta. Se oli vähintään sukupolvikokemus, mutta se oli eurooppalainen kokemus.
Kirjailija Meri Valkaman Sinun, Margot ja Baskimaalla syntyneen, nykyään Saksassa asuvan Fernando Aramburun Äidinmaa ovat järkälemäisiä historiallisia romaaneja.
Ne etsivät monitasoisesti vastausta kysymyksiin mitä, ja ennen kaikkea miksi. Kirjat eivät pääty viimeiseen virkkeeseen. Ne jäävät voimallisesti ja lukijan hiljentäen elämään mielen ja sydämen huoneissa.
Lukija on samalla kokenut hyvin intiimiä toisten elämästä ilman tirkistelyä, ja ollut osallisena jotain suurempaa. Vääjäämättä omat elämänkokemukset ja valinnat nousevat mieleen.
Varmaa on vain, että me kaikki ihmiset olemme tavalla tai toisella rikkinäisiä. Se on lopulta huojentavaa, kuin armahdus.
Äidinmaa ja Sinun, Margot ovat kuvauksia ihmisistä tempomassa itseään ja lähipiiriään suurempien aatteiden vaatimusten ja odotusten sylissä, mutta yhtä lailla henkilökohtaisissa ja perhesuhteiden repaleisessa ja partakoneenteriä sisältävissä sielujen verkoissa, joissa aatteet ovat kudelmina.
Toisille aate on kuin pelastava ehtoollisviini, toiset joutuvat sitä pakkonielemään kuin katkeran kuivaa öylättiä.
Tämä arvio ei (toivottavasti) sisällä suuria juonipaljastuksia.
Erityisesti Sinun, Margot on pikkuhiljaa kuoriutuva mysteeri identiteetistä ja muistojen paljastuessa väistämättömästä kipeydestä, mutta myös mielen rauhoittumisesta, kun vaiettuihin salaisuuksiin paistaa päivänvalo.
Lyhyesti: Päähenkilö Vilja asui pikkutyttönä vuosia Itä-Berliinissä, kun hänen isänsä oli siellä kirjeenvaihtajana suomalaiselle vasemmistolehdelle.
Aikuisena Vilja ryhtyy selvittämään, kuka oli jo kuolleelle isälle kaipaavia kirjeitä lähettänyt Margot, ja miksi kirjeiden tulo loppui vuonna 1989, Euroopan suurena rauhanomaisten vallankumousten aikana. Kaikille vuosi ei tuonut onnea, sosiaalista tai rakkaudessa.
Mitä oikein tapahtui? Miksi perhe hajosi, miksi äiti on noista vuosista katkeran mykkä. Ja mitä isän tyttö Vilja muistaa ja tuntee lapsuudestaan.
Margot koukuttaa luku toisensa jälkeen, liikkuen 1980-luvun kylmän sodan Berliinissä, ja tämän vuosituhannen Helsingissä ja Berliinissä.
Lukija vain odottaa, että kohta tapahtuu vääjäämätön kuiluun putoaminen. Toisaalta välillä ihokarvat nousevat pystyyn ravistavasta yllätyksestä, esimerkiksi Viljan tunnistettua erään lapsen berliiniläisen päiväkodin vanhasta valokuvasta. Hän, Vilja, itse.
Vilja astuu maitolasin läpi näkyvään menneisyyteensä: asumaan draamapaikalle, samaan taloon, samoihin rappukäytäviin, maisemiin, missä perhe asui DDR:n aikana.
Tätä romaania ei olisi ilman Berliiniä, missä Valkama itsekin asui vuosia, pienenä DDR:n aikaan, ja aikuisena.
Berliini on romaanissa läsnä hienovaraisesti, kadunkulmissa, sateisessa maisemassa ikkunasta, päiväkodin piha-aidassa. Se on persoona.
Aranburun Äidinmaan tarina sijoittuu samoihin vuosiin 1980-luvulta tälle vuosituhannelle. Baskimaa diktaattori Francisco Francon kuoleman jälkeen.
Espanja on demokratia, mutta sosialistista baskivaltiota väkivaltaisesti ajavan Etan terrorismi jakaa kylät ja täyttää ne pelon ilmapiirillä, hajottaa perheet ja tuhoaa ystävyydet, katkeroittaa mielet.
Äidinmaa etenee kuin merensuistoa kohti virtaava pitkä joki, johon liittyy matkan varrella tiedonpalasten ja ymmärryksen sivuhaaroja eri kertojien ja vuosien moniäänisyydessä.
Kun Vilja ratkoo isänsä ja omaa menneisyyttään muistia rakentaen lähes yksin, Äidinmaassa on kaksi perhettä ja kylä lähellä San Sebastiania. Henkilöhahmoja ei ole liikaa, ja ne ehtivät tulla läheisiksi, vaikka sympatiaa kaikkeen ei heru.
Äidinmaan alkuperäinen nimi on Patria, isänmaa. Yksille se merkitsee itsenäistä Baskimaata, toisille Espanjaa, missä baskeilla on oma identiteettinsä, oma tilansa. Ja se on myös arvokonservatiivisen kulttuurin ilmaisu.
Isänmaa on suomennettu Äidinmaaksi; kaksi matriarkkaäidin perhettä heitä suuremman aatteen koskessa.
Toinen äideistä, Bittori, menetti kotipihalleen ammuttuna miehensä Txaton, baski hänkin, jonka syntinä oli olla työnantaja, etalaisten mielestä riistäjä. Hänet ampui ystäväperheen Miren-äidin poika.
Äidinmaa on kertomus ajasta ennen ja jälkeen terrrori-iskun. Se myös kuljettaa lukijaa vääjäämättä kohti murhaa. Vääjäämättömänä siksi, että lukija jo tietää, mitä tulossa on, eikä tekijäkään ole suuri salaisuus. Aranburu kutoo tarinansa olennaiseksi kudelmaksi kysymyksen, miksi niin kävi kuin kävi, ja onko anteeksiannolle mahdollisuus.
Äidinmaan voi lukea historiallisena ja aatteellisena monen kerroksen romaanina: perhe- ja ystävyystragediana, kertomuksena radikalisaatiosta, yrityksistä rikkoa vihan ja katkeruuden muurit, joita entinen läheisyys ja aatteen ehdottomuus ovat paksuntaneet.
Murhaa ei voi perua, perheenjäsentä ei saa takaisin, mutta viha pitää selättää, jotta tulevaisuudessa on taas tilaa hengittää.
Matriarkkaäidit olivat siis olleet läheisiä ystäviä, samoin heidän miehensä korttipeleineen ja sunnuntaisine pyöräretkineen.
Molemmat katkeroituivat, mutta toinen heistä, leski Bittori, alkaa etsiä vastauksia ja miettiä anteeksiantoa. Etan propagandan virtaan hypännyt toinen äiti, Miren, ei voi sietää entistä ystäväänsä, joka miehensä murhan jälkeen muutti San Sebastianiin, mutta ilmestyy vuosien jälkeen takaisin kylään, kuin kummittelemaan. Tämän huomaa koko kylä.
Terrotistin äiti Miren on kova itselleen ja koko perheelleen. Ei poskisuudelmia tai hellyydenosoituksia.
Perheen vanhin poika Joxe Mari istuu vankiloissa. Nuorin poika Gorka on lahjakas kirjoittaja, Hän voittaa paikallisen runokilpailun, ja kuittaa siitä 10 000 pesetaa. Hän yrittää pysytellä erossa Etasta. Järjestöä vihaa aikuisena vammautunut tytär Arantxa, jonka kanssa toisen perheen jäsenet alkavat rakentaa anteeksiannon ja ymmärryksen siltaa.
Miren-äidin reaktio Gorkan saamaan palkintoon tiivistää syvän henkilökohtaisen katkeruuden, joka mielestäni on yksi aateromaanin avainvirkkeistä: ”Oli jo korkea aika, että joku kadehtii joskus meitäkin.”
Ajan joen virta kohti merta haalistaa ideologisen kiihkon. Sosialismikin on välissä romahtanut, Eta on ilmoittanut luopuvansa aseellisesta taistelusta, uusi sukupolvi on uskaltanut olla syöksymättä juoksuhautoihin.
Tarina on kuin mikrohistoriaa, ja samalla se ulottuvuus on laaja brutaaleine poliisiväkivaltoineen, kyynisine pappeineen, pienen kylän ahdistavuuksineen ja sieltä pois lähtemisen vapauden tunteineen. Tai ainakin yrityksinä jos ei vapautua, niin unohtaa liian raskas taakka, paeta pakenematonta, jäädä menneisyyden vangiksi.
Romaanin tehtävä ei ole kertoa, millaisia meidän pitäisi olla. Ne kertovat, millaisia me olemme. Valkama ja Aranburu täyttävät tehtävänsä vavisuttavasti, hiljaiseksi koskettaen.