Martin Hårdstedt: Suomen ruotsalainen historia. Tuhat vuotta kieltä, kulttuuria ja politiikkaa. Suomennos: Timo Soukola. (Gaudeamus 2025). 376 s.
Suomenruotsalaisuus syntyi 1910-luvun alkupuolella, kirjoittaa Uumajan yliopiston historian professori Martin Hårdstedt. Siis käsitteenä.
Hurrivihaajien ei kannata tästä myöhäisestä heräämisestä ja identifikaatiosta ilakoida. Ruotsi ei lähde Suomesta ja suomalaisuudesta kulumalla eikä kieltämällä.
Tuhat vuotta ruotsalaisuutta
Ruotsi ja ruotsalaisuus ovat olleet erottamaton osa Suomea tuhantisen vuotta. Siitä lähtien, kun ruotsinkielisiä alkoi asettua enemmän rannikkoseudulle.
Lainsäädäntömme ja hallintomme on Ruotsin ajan perua. Luterilainen usko tuli lännestä, kielemme ovat heittäneet toisilleen vahvoja vaikutteita. Hapansilakkaa emme täällä juuri syö.
Ruotsin valtakunta imaisi meidät – anakronistisesti sanottuna – läntisen kulttuurin helman alle satoja vuosia sitten. Tackar. Kyllä se voittaa meistä itäisemmän solmuruoskan viuhunnan.
Kieliriita synnytti suomenruotsalaiset-käsitteen
Suomessa asuvan ruotsalaisen Hårdstedtin kirja on kiehtova. Huomasin tietäväni ruotsalaisuudesta Suomessa paljon vähemmän kuin luulin.
Lain ja hallinnon perimä on tiedossa, mutta esimerkiksi suomenruotsalaisuuden käsitteen suhteellinen nuoruus oli uutta, ja liittyy kieliriitoihin 1800- ja 1900-luvuilla. Tuolloin riitelivät suomenkieliset ja ruotsinkieliset toistensa kanssa, ja keskenään.
Kansallisen heräämisen aate rantautui myös Suomeen. Kun ruotsi oli aiemmin ollut väline tarpeen mukaan, nationalismin noustua kielestä rakennettiin identiteetin ydin vähintään kaksikielisessä maassa.
Fennomaanit vaativat suomenkielisen Suomen. Ruotsinkieliset olivat eri mieltä.
Monenlaisia suomenruotsalaisia
Hårdstedt muistuttaa, että ruotsinkieliset eivät olleet suinkaan yhtenäinen joukko, vaikka syviä jakolinjoja kannattaa välttää.
Oli rannikkoseutujen eliitti ja maaseudun väki. Jälkimmäisiä elähdytti kotiseuturuotsalaisuus, toinen päälinja oli kulttuuriruotsalaisuus, Ruotsin perinnön erottamattomuus Suomessa.
Venäjälle riitely oli etu. Se halusi työntää ruotsalaista ja läntistä historiaa loitolle, ja suomi identiteetin kielenä oli muotoutumassa ja se haluttiin pitää pois vallan saleista. Suuriruhtinaskunta oli tarvittaessa nielaistavissa, ajatus Pietarissa kulki.
Nahinointia välillä jäähdyttivät venäläistämisuhka, ensimmäinen maailmansota, ja Venäjän muutos Neuvostoliitoksi. Ahvenanmaan kysymys nostikin taas kielikierroksia.
Tämän päivän taustapeilistä kieliriidat olivat naurettavia, siinä ajassa ja nationalistisessa kansankunnan rakentamishengessä ymmärrettäviä. Mutta silloinkin maltillisen mielestä typeriä.
En ole pitänyt suomenruotsalaisia toisiaan purjeveneen kannella selkään läpsivinä, identiteetistään yksimielisinä ja mustasukkaisina pikeepaitaisina ankkalampilaisina. Suomenruotsalaisia on ystävinä ja työkavereina.
Hårdstedt muistuttaa, kuinka kirjavaa suomenruotsalaisuus on asuinseuduiltaan, sosio-ekonomiselta asemaltaan, arvoiltaan, itsekuvaltaan ja identiteetiltään, koulutukseltaan, kansalaisjärjestöiltään, medialtaan ja käsityksissään suomenruotsalaisuuden asemasta.
Samanlaista litaniaa siis kuin meillä suomalaisilla, siis suomenkielisillä suomenmaalaisilla. Itse kielen ja suomenmaalaisen identiteetin jälkeen yhdistävin tekijä lienee kielipuolue RKP, mutta ei se saa kaikkien suomenruotsalaisten ääniä.
Muinaisajasta nykyaikaan
Kirja etenee kronologisesti ja tutuin aikajaksotuksin: muinaisaika, Itämaan vuosisadat 1000-luvun alusta Kustaa Vaasaan, Suomi osana Ruotsia 1812 saakka, suuriruhtinaskunnan aika, ja itsenäisyyden aika.
Ruotsinkieliset ovat ja asuvat yhä etupäässä alueilla, joille heitä alkoi saapua viime vuosituhannen alkupuolella.
Suomen kaupungistuminen tuntui ensimmäisenä rannikoilla, missä asui ruotsinkielisiä. 1800-luvulla sisäinen muuttoliike toi ruotsinkielisiä Uudellemaalle.
Hårdstedt analysoi myös Ruotsin ajan keskeistä poliittista tekijää myös ruotsalaisuudelle: Pietarin kaupungin perustamista.
Turvallisuuskysymykset Itämerellä muuttuivat pysyvästi. Kuten kirjan kirjoittaja muistuttaa, Ruotsi ja Suomi ovat nyt lähimpänä toisiaan sitten vuoden 1809. Olemme tulleet kauas vuosisata sitten suhteiden alhosta, Ahvenenmaa-kysymyksestä.
Kaikki ruotsinkieliset eivät ole varakkaita
Mielikuva taloudellisen eliitin suhteellisesta ruotsalaisuudesta ei ole historiallisesti väärä. Mutta kuten jo on tullut esiin, kaikki ruotsinkieliset eivät kuitenkaan olleet varakkaita rannikkokaupunkilaisia.
Sisällissodassa 1918 punaisten puolella soti ja kuoli paljon ruotsinkielisiä.
Ruotsinkielistä työväenliikettä ei usein muisteta osana suomenruotsalaisuutta.
1960- ja 70-luvuilla työtä ja parempaa elämää lähdettiin suurin joukoin etsimään nimenomaan Ruotsista, ja lähtijöitä oli paljon ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta.
Jääkäriliike ei puolestaan ollut lähellekään umpisuomenkielinen. Talvi- ja jatkosodassa upseeristossa oli paljon ruotsinkielisiä.
Vilkas kansalaisjärjestökenttä
Suomi pursuu ruotsinkielisiä yhdistyksiä, järjestöjä, kulttuuria ja kulttuurivaikuttajia, mediaa ja politiikkaa, joita Hårdstedt analysoi. Ne ovat tärkeä osa suomenruotsalaista identiteettiä.
Hän viittaa lyhyesti myös urheiluun, mutta sen merkityksestä kansalaisten liikuttajana ja identiteettitunteiden esiin tuojana olisi voinut käsitellä lisää.
Monilajiseura HIFK on näistä tunnetuin ja käsittääkseni maakunnissa myös vihattu (helsinkiläinen ja ruotsinkielinen), mutta seurojen määrä on suuri, ja kielirajat niissä ovat rikkoutuneet.
Ankkalampi 1980-luvulta lähtien
Jotkut tutkijat haluavat kyseenalaistaa suomenruotsalaisuuden käsitteen, koska se on niin kirjava ja identiteetiltään hajanainen. Suomenruotsalaisten sisällä on käyty ja käydään keskustelua siitä, keitä he ovat ja haluavat olla.
Ankkalampi, Ankdammen. Suomenruotsalaiset osaavat itseironisoida käsitteellä, joka ilmaantui puheeseen 1980-luvulla.
Hårdstedtin mukaan Pohjanmaan ruotsinkieliset ovat enemmän sinut identiteettinsä kanssa. Heillä on vahvat siteet Ruotsiin. Sen populaarikulttuurikin tunnetaan siellä paremmin kuin etelärannikolla, missä kulttuurieliitti potee kulttuuriahdistusta, historioitsijan sanoin.
Ruotsissa Suomea tunnetaan vaihtelevasti. Ei ole poikkeuksellista, että siellä ei edes tiedetä suomenruotsalaisesta vähemmistöstä. Tämä ei liene ainoa syy, miksi suomenruotsalaiset kannattavat Suomea jääkiekossa, jos kevennys sallitaan.
Mitä enemmän tiedämme suomenruotsalaisuudesta, sitä enemmän tiedämme myös ruotsalaisesta historiastamme. Omaksi iloksemme, hyödyksemme ja eduksemme.