Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik - Tammisaaren joukkokuolema 1918 (Atena 2017)
Tammisaaren vankileirin joukkokuolema on ehkä yksi pahimpia Suomen sisällissodan yksittäisiä tragedioita. Punaisille sodan päättyessä perustettuja vankileirejä oli kymmenenkunta mutta Tammisaaren leiri oli suurin ja kuolleisuudeltaan pahin. Leirillä kuoli noin 3500 punaista nälkään ja tauteihin. Yksin heinäkuussa 1918 noin kymmenen prosenttia vankileirin noin 10 000 vangista kuoli.
Lue myös: Tammisaaren kuolemanleiri oli helvetti maan päällä
Kirjassa on varsin brutaaleja kuvauksia nälkään kuolevista ihmisistä, joukkohaudoista ja vartijoiden väkivallasta. Kun ruokahuolto juhannuksen tienoilla romahti lopullisesti, punavangit imuroivat jopa heinät pihalta keitoksi ja kaapivat puiden kuorista ruoan korviketta.
Sture Lindholm pohtii, olivatko nälkäkuolemat tahallaan aiheutettuja ja päätyy siihen olettamukseen, että leirin nälänhätä johtui pääasiassa siitä, että koko Suomi kärsi elintarvikepulasta. Lisäksi, kun leiri täytyi panna pystyyn ennätysvauhdilla eikä viranhaltijoiden pätevyyskään ollut kovin kummoinen, ainekset katastrofiin olivat valmiina.
Ongelmia pahensi se, että vankien lukumäärä oli valtava. Kun Tammisaaressa sijaitseva Dragsvikin alue oli ollut venäläisten kasarmina, venäläiset laskivat sinne mahtuvan noin 4000 henkilöä. Nyt vankilaviranomaiset laskivat, että kasarmialueelle mahtuu 13 000 ihmistä. Niinpä moni vanki nukkui betonilattialla allaan vain omat vaatteet. Ylipäätään sänkyjä ja vuodevaatteita oli liian vähän tälle määrälle vankeja.
Kymmenet ihmiset kuolivat päivittäin nälkään ja tauteihin
Useat eri puolilta Suomea tuodut vangit olivat jo tullessaan huonossa kunnossa ja vähäisen ravinnon takia kuolivat pian nälkään tai tauteihin. Pahimpina päivinä leirillä kuoli 60 ihmistä mutta yleensä kymmeniä.
Kirja on perinpohjainen kuvaus Tammisaaren leiristä. Siinä kerrotaan Dragsvikin kasarmin venäläinen historia, keskitysleirin synty sisällissodan päättyessä sekä itse "nälkähelvetti", kuten Lindholm kuvaa leirin oloja. Kun leirin katastrofaalinen tilanne alkoi loppukesällä 1918 paljastua suomalaisille lähinnä huhuina, lehdet kirjoittivat, että tiedot nälkäkuolemista ovat liioittelua.
Eräänlaisena käännekohtana leirin tapahtumien tiedostamisessa oli leirin uuden ylilääkärin, arvostetun professori Robert Tigerstedtin salainen raportti leirin tilanteesta.
"Kaunistelemattomassa ja suorapuheisessa raportissaan professori Tigerstedt kertoi leirissä kuolleen kesä- ja heinäkuun aikana kokonaiset 1347 henkeä. Kuolleisuus oli kasvanut viikko viikolta, ja heinäkuun lopulla se oli ollut seitsemän kertaa suurempi kuin kesäkuun toisella viikolla", Lindholm kirjoittaa kirjassaan.
Lopputulos oli ylilääkäri Tigerstedtin mukaan "katastrofi, jonka vertaista tuskin oli nähty edes Venäjän keisarikunnan vankiloissa, ja vaikka olisikin, syynä olisi ollut jokin tarttuva kulkutauti, kolera, isorokko tai vastaava".
Tigerstedtin salainen raportti levisi ilmeisesti sosialidemokraatti Väinö Tannerin avustuksella pohjoismaisiin lehtiin ja kansainvälinen skandaali oli valmis. Vaikka Suomessa viranomaiset edelleen yrittivät peittää tapahtunutta, raportilla oli selvä vaikutus nälkäkuolemien vähenemiseen. Lopulta armahdukset tyhjensivät vankileirejä ja ruokahuolto saatiin jotakuinkin kuntoon.
Tammisaarta käytetty poliittisiin tarkoitusperiin
Lindholm käsittelee kirjassaan myös kuinka Tammisaaren leirin tapahtumia on vuosisadan ajan käytetty eri tavoin poliittisiin tarkoitusperiin. "Vuoden 1918 vankileirikuolemat ovat tietyissä piireissä olleet arka, häpeällinen ja suorastaan kielletty aihe. Muistiperintö on ollut voimakkaasti politisoitunutta, mikä näkyy Dragsvikin leirihelvetin tarinoiden käyttötavoissa", Lindholm kirjoittaa.
Aluksi valkoisessa Suomessa leirikuolemista ei juuri puhuttu ja punaisten historia eli suusta suuhun. Talvi- ja jatkosodan jälkeen myös punaisten näkemys tuli esille ja punaisten muistomerkkejä paljastettiin eri puolilla Suomea.
Huvittavana yksityiskohtana Lindholm kertoo, että kun vuonna 1964 julkaistiin Johannes Cederlöfin Tammisaaren historia 1870-1930, kirjassa ei ollut mainintaa leiristä. Kun Cederlöfin poika vuonna 1993 julkaisi niin ikään kirjan Tammisaaren historiasta, kirjaan oli otettu kokonainen luku leirin tapahtumista.
Dragsvikin perintö ei ollut helppo vasemmistollekaan, sillä kommunistit olivat "omineet" vankileirin historian. Sosialidemokraattinen puolue ei osallistunut vuonna 1951 Dragsvikin muistomerkin paljastustilaisuuteen. Tilanne tasaantui vasta, kun työnväenpuolueiden välit lämpenivät hallitusyhteistyön myötä.
Lindholmin teoksen viimeinen luku käsittelee lähdekritiikkiä ja sitä, mikä on mahdollisesti totta ja mikä tarua, kun puhutaan Tammisaaren vankileiristä. Hän tuo esille useita dramaattisia tarinoita, joita on julkaistu kirjoissa mutta joille ei löydy totuuspohjaa. Osa tällaisista tarinoista oli tehty tulevaa vallankumousta ajatellen.
Lindholmin kirja Tammisaaren vankileiristä vaikuttaa hyvin tasapainoiselta ja uskottavalta kuvaukselta leiristä, jossa 3500 suomalaista sai surmansa vain noin puolen vuoden aikana.