Helena Petäistö: Gallian kukko kiekuu taas. Otava 2022. 425 s.
Ranska teki selvää Juppiterista.
Ennen ensimmäistä kertaa presidentiksi valitsemistaan, ja joitakin aikoja vielä sen jälkeenkin, Emmanuel Macron näki itsensä mahdottoman tehtävän toteuttajana: kääntää ylösalaisin ranskalaisen yhteiskunnan rakenteet.
Sellaiseen urotyöhön pystyy vain antiikin Rooman ylijumala Juppiter (kirjoitetaan joskus myös Jupiter).
Vaan ei pystynyt edes muutaman tunnin yöunilla pärjäävä tarmokas, monilahjakas ja -oppinut, väkevän itsetuntoinen Eurooppa-mielinen visionääri Macron, joka saikin kuulla Juppiter-irvailua.
Niinpä Juppiteria ei enää näy toimittaja, tietokirjailija, Ranskan-syvätuntija Helena Petäistön kolumnikokoelmassa. Macronista ei kuitenkaan ole ilmat pihalla, vaikka silmäkulma on musta.
Macron valittiin äsken toiselle kaudelleen. Se on itse asiassa saavutus.
Macron sai vastaansa aina kaikesta valittavan mutta muutosta vastustavan kansan, jonka taivuttelemiseksi Macronin ylimieliseksi koettu persoona ei tehnyt eetvarttia.
Macron ensimmäisellä kaudellaan sai ainakin vauhtia talouteen ja työttömyys laski.
Nk. keltaliivien osin väkivaltaisiksikin äityneet protestit kohdistuivat silti Macroniin, vaikka taustalla oli monitasoinen yhteiskunnan jo pitkään jatkunut murros, missä tunne ulkopuoliseksi jäämisestä ja periranskalaisuuden katoamisesta nousi monella sydämestä iholle.
Koronapandemiasta Macronia ei voi syyttää, ja alun perusvalittamisen jälkeen tiukkoja rajoitustoimia kannatettiin laajasti. Suomalaisittain ne todella olivat ankarat, mikä kirjan korona-artikkeleista käy ilmi.
Ukrainan sotaakaan ei voi sälyttää presidentin niskaan. Ja lopulta aika vähän ruoan ja bensan hintojen nousuakaan. Tähän vaikuttaa niin moni globaali (mm. ilmastonmuutos ja koronapandemia) ja paikallisempi (mm. Venäjän hyökkäyssota) voima.
Suurin osa Gallian kukko -kirjan kolumneista on ilmestynyt MTV uutisten nettisivuilla.
Kirjan putkeen lukiessa niissä on paikoin tiettyä asia- ja ilmaisun toistoa, mutta se johtuu teoksen luonteesta. Tekstejä ei ole lähdetty jälkikäteen editoimaan. Petäistö itse suosittelee tekemään Mitterrandit, eli lukemaan kirjaansa 20 minuutin iltapaloina.
Ranskaa seuraaville teos on makoisa, terävä, ja napakan hauska katsaus viime vuosien Ranskaan ja Ranskasta (eli Macronin politiikasta) EU:ssa.
Kolumnit on ryhmitelty kronologisesti viiden eri kattoteeman alle, vuosilta 2018-2022.
Ranskan viimeisimmät presidentinvaalit, maan yleispolitiikka ja henkinen ilmapiiri kroonisine ongelmineen, Ranska Euroopassa, koronaepidemia.
Lopuksi on vielä petäistömäisen vauhdikkaat, anekdootein ryyditetyt luonnehdinnat ranskalaisvaikuttajista, kuten yhä elossa olevista ex-komissaari, brexit-pääneuvottelija Michel Barnierista ja vaikuttajaälykkö Jacques Attalista.
Lisäksi on nekrologeja mm. Jacques Chiracista, muotisuunnittelija Karl Lagerfeldista, eksistentialismin viettelemästä laulaja Juliette Grécosta ja laulaja Charles Aznavourista.
Ja Kirsti Paakkasesta. Liikenainen Paakkasella oli lomatalo upporikkaiden ja kuuluisien Cap Ferrat’ssa Rivieralla. Petäistölle Paakkanen on kuitenkin sankari tinkimättömyydellään, kyvyillään, inhimillisyydellään. Traaginen oman tiensä raivaaja. Toinen kirjan suomalaissankari on entinen pääministeri Paavo Lipponen.
Macron on lähes kaikkialla. Perustuslain suoma laaja presidentinvalta jo suo sen.
Välillä lukurupeamassa on taukoja, kuten kolumnit poliittisten rahapuliveivauksiensa takia oikeuden kanssa tekemisiin joutuneesta ex-presidentti Nicolas Sarkozysta, ja Notre Damen katedraalin tulipalosta. Jälkimmäinen raastoi eurooppalaisten sielua.
Väliin mahtuu myös ranskan kielen oppitunti merdestä eli paskasta. Sana vivahteineen ja verbijohdannaisineen on välttämätön oppia, jos aikoo viettää maassa lomaa pidempään.
Koronaosiosta suomalaisille päättäjille tekisi hyvää lukea, mikä merkitys kansakunnan identiteetille, henkisille voimavaroille ja taloudelle on kulttuurilla. Siihen Macron ja hallitus laittoivat rahaa.
Ranskan perinteinen vallan jako oikeistoon ja sosialisteihin on hajonnut. Macron itse siitä paraatiesimerkki.
Yhtäällä on äärioikeisto (Marine Le Pen ja vielä rasistisempi juutalaistaustansa hävittänyt Éric Zemmour), ja toisaalla äärivasemmisto (tuon poliittisen laidan trumpisti Jean-Luc Mélenchon).
Ääripäät olivat sekä äänekkäitä että ääniä kerääviä presidentinvaaleissa. Ja putinisteja, kunnes Ukrainan sota pakotti piilottamaan pöytäliinan alle Kremlin liehittelyn.
Kolmikosta käytettiinkin Alexandre Dumas’n musketööreistä (Les Trois Mousquetaires) väännettyä pilkkanimitystä Les Trois Moscoutaires. Moskova on ranskaksi Moscou.
Vaaleihin sosialisteilla ei ollut tarjolla varteen otettavaa ehdokasta, oikeisto ja keskustaoikeistokin oli hämillään. Naisehdokas Valérie Pécressestä ei ollut, roomalaista jumaltarustoa käyttääksemme, Junoksi.
Marine Le Penin harmiksi hän sai haastajan, jota konkaripoliitikko Daniel Cohn-Bendit kutsui Rotanpääksi, viitaten Zemmourin luihuun ulkonäköön. Ja loppusuoralla vaalien toiselle kierrokselle melkein pääsi Mélenchon, jonka kannatus matasi pitkään kyselyissä.
Macron oli nostattamastaan suoranaisesta vihasta huolimatta kyselyissä ykköspaikalla, vaikka arjen politiikka nakersi jalustaa, keltaliivit jopa huojuttivat sitä. Tätä politiikan ja yhteiskunnan vuoristorataa Petäistön kolumnit jaksottavat kuin kilometritolpat matkaa kohti kukkulan takana olevaa päämäärää.
Tekstit tuovat myös hyvin esiin sen, että samaan päähän voi mahtua samaan aikaan ärhäkkä vaatimus muutoksesta ja muutosten ärhäkkä vastustaminen. Ja se pää on ranskalainen, jolle elämännautinto on keskeistä.
Suomalaisille Ranska on yhä vieras, mutta elintärkeä EU:n tulevaisuuden kannalta.
Macron on aiempia kollegoitaan räväkästi avoimempi EU:n liputtaja – myös kirjaimellisesti. Tilaisuuksissa sinikeltainen tähtilippu on trikolorin vieressä, ei kätkettynä ruokakomeron pohjalle.
Tavoite EU:n itsenäisemmästä roolista maailmannäyttämöllä syvempine yhteisine puolustuksineen kelpasi Suomelle.
Muistissa on nyt jo ikivanhalta tuntuva kohunäkemys aivokuolleesta sotilasliitto Natosta syksyllä 2019.
Tuolloin presidenttinä Yhdysvalloissa touhottanut Donald Trump olisi halunnut vaikka jättää Naton. Osin hän osui oikeaan, harva eurooppalainen jäsenmaa maksoi sille kuuluvaa osuutta yhteisistä menoista.
Macron onneksi halusi herätellä Eurooppaa, kuten myös entinen puolustusministeri Hubert Vedrine, joka jaksoi muistuttaa Venäjän vaarasta. Tämä vuosi vei loputkin todellisuutta pakenevat toiveikkaat näkemykset Moskovan sitomisesta läntiseen yhteistyöhön Ostpolitik-hengessä.
Britannian lähdettyä omille teilleen Saksan ja Ranskan pariveto korostui entisestään. Se pohjautuu muodollisestikin 1963 maiden välillä solmitulle yhteistyötä korostavalle Élysée-sopimukselle.
Onneksi se on olemassa. Macronin ja liittokansleri Angela Merkelin hyvin alkanut suhde kärjistyi risaiseksi, lähtien EU:n rahankäytöstä, globaalista roolista ja suhteesta Putiniin.
Nyt Merkel on poissa, tilalla on ponnettomalta vaikuttava Olaf Scholz. EU-ratista pitää nyt kiinni vahvemmin Macron. Tarmoa ja näkemyksiä nuorella presidentillä yhä piisaa.
Mihin Suomi EU:n mukana menee, ajat kun ovat poikkeuksellisen vaikeat?