Kirja-arvio: Ylen matka sensuurista sananvapauteen

Sensuuria on monenlaista, vakavaa ja vähemmän vakavaa. Ehkä vähemmän vakavaa on se, että Yleisradion hallitus kielsi vuonna 2010 yhtiön toimitusjohtajaa Mikael Jungneria puhumasta rakkaudesta julkisuudessa. 

Pitkän uran Yleisradiossa tehnyt Martti Soramäki on kirjoittanut tiiliskiven nimeltä "Sensuurista sananvapauteen", joka luotaa kohta satavuotiaan Yleisradion taivalta juuri sananvapauden ja sensuurin näkökulmasta. Yleisradio syntyi vuonna 1926 ja tämä tutkimus on yksi yhtiön tulevan satavuotisjuhlavuoden kunniaksi julkaistuja teoksia. 

Mikään kansanpainos kirja ei kylläkään ole, sillä se keskittyy hyvin paljon erilaisten komiteoiden ja eduskunnan valiokuntien pöytäkirjoihin siitä, mikä Yleisradion omistajien eli käytännössä valtion ja itse yhtiön keskinäinen suhde on ollut.  

Yleisradio valtiollistettiin vasta vuonna 1934 ja yhtiöllä oli siitä lähtien radio- ja myöhemmin tv-monopoli. Radiossa monopoli kesti vuoteen 1985 ja televisiossa vuoteen 1993 – MTV toimi Yleisradion toimiluvalla Yleisradion kanavilla vuosina 1957-1992. 

Ohjelmakiista johti Yleisradion valtiollistamiseen

Yhtiön valtiollistamisen taustalla oli eräänlainen sananvapauskiistely. Valtio nimittäin osti Yleisradion kaikki osakkeet (itse asiassa 99,98 prosenttia osakkeista) ohjelmariitojen jälkeen. Yleisradio ei lähettänyt ohjelmaa alkoholin kieltolain 10-vuotistapahtumasta vaikka itse pääministeri oli halunnut ohjelman esittämistä. Lähettämättä jättämisen katsottiin olevan toimiluvan säännösten vastaista. 

Lisäsyntiä Yleisradio teki, kun se valtioneuvoston kiellosta huolimatta radioi “vapaussodan valkoisen armeijan juhlan” ilman että tarkasti ennalta siellä esiintyvien puhujien puheet.   

Monenlaista sensuuria ja itsesensuuria

Soramäen mukaan Yleisradio yritti ennen sotia olla niin sanotusti hajuton ja mauton eli se pyrki olemaan kaikkien kiistaa aiheuttavien kysymysten ulkopuolella. Eräänlaista itsesensuuria sekin. 

Sota-aikana Yleisradio oli luonnollisesti sotasensuurin alainen ja sotien jälkeen vasemmistokin sai äänensä kuuluville, kun Hella Wuolijoen pääjohtaja-aikana yhtiöön rekrytoitiin vasemmistolaisesti ajattelevia toimittajia. 

Wuolijokea alettiin kuitenkin kammeta pian ulos Yleisradiosta niin sanotun Lex Jahvetin voimin. Laki siirsi Yleisradion hallintoneuvoston valinnat hallitukselta eduskunnalle, jotta kuuluisa tasapuolisuus toteutuisi paremmin Yleisradion ohjelmistossa. Uusi hallintoneuvosto sitten erotti Wuolijoen vuonna 1949. 

Virallinen hallituksen valvonta päättyi 1954

Niin sanottu ministeritason sensuuri päättyi kuitenkin vasta vuonna 1954, kun uuden lain mukaan ohjelmia ei tarvinnut enää tarkastaa ministeriön ohjeiden mukaisesti.

Voimaan jäi kuitenkin elokuvasensuurilaki, joka aluksi koski kaikkia tv-tallenteita mutta sittemmin vuoteen 1966 vain elokuvat tarkastettiin. Elokuvasensuuri koski erityisesti ulkopoliittisesti arkaluonteisia elokuvia. 

Vuoteen 1972 saakka myös musiikkikappaleita sensuroitiin – tosin sen tekivät yhtiön omat johtajat, jotka toimivat niin sanotun hyvän maun mukaisesti.  Niinpä mitään ”rienaavia” levytyksiä ei radioaalloilla kuultu. 

1960-luvulla ohjelmatoimintaa valvottiin pääasiassa poliittisten ohjelmaneuvostojen avulla. 

Sittemmin yhtiön johtokunta hyväksyi ohjelmatoiminnan säännöstön, jonka julkilausuttu idea oli, että Yleisradion ei pidä pyrkiä jonkun tietyn maailmankatsomuksen istuttamiseen yleisöönsä. Puhuttiin tasapuolisuuteeen pyrkimisestä. 

Säännöstön mukaan ohjelmat tarkasti yksikön päällikkö tai hänen vastuullaan toiminut toimihenkilö, sittemmin ohjelmille määrättiin vastaavat toimittajat eikä mitään ohjelmaa saanut lähettää ilman heidän nimenomaista lupaansa. 

Räväkkää ohjelmaa 60-luvulla

Yleisradion pääjohtajana 60-luvulla oli Eino S. Repo ja yhtiötä kutsuttiin yleisesti reporadioksi. Sillä tarkoitettiin räväkkää ohjelmistoa, “jolla mitattiin yhteiskunnan sietokyvyn, Yleisradion hallintoelinten ja ohjelmatoiminnan säännöstön rajat”. 

Käytännössä ohjelmissa hämmennettiin vanhentuneita seksuaalikäsityksiä ja käsiteltiin koulua, kirkkoa ja armeijaa aiempaa kriittisempään sävyyn.

Reporadion aikana Yleisradio esitti tv:ssä ja radiossa useita ohjelmia, joiden hyvyyttä tai huonotta käsiteltiin laajasti julkisuudessa. 

Yleisradio muun muassa lopetti erikoistoimituksensa, kun se oli julkaissut liian raflaavia ohjelmia. Yksi näistä oli sittemmin Yleisradion pääjohtajaksi nousseen Reino Paasilinnan “Vakuutusasia on sydämenasia”.

Toimittajilta vaadittiin puolueen jäsenkirja

Reporadion jälkeen vuonna 1970 Erkki Raatikainen aloitti Yleisradion pääjohtajana tehtävänään “normalisoida” ohjelmatoiminta eli palauttaa hyvät välit Yleisradion johdon ja eduskunnan välille. 

Käytännössä Raatikaisen aikana Yleisradio läpipolitisoitui ja moniin toimituksellisiin tehtäviin valittavilta ihmisiltä vaadittiin “oikean puolueen jäsenkirjaa”. 

Samaan aikaan kuitenkin esimerkiksi vaaliohjelmat kehittyivät niin, että myös toimittajat saivat tehdä poliitikoille kysymyksiä. Aiemmin kysymyksistä olivat yleensä huolehtineet poliitikot itse. Täysin toimittajavetoisia vaaliohjelmista tehtiin vuodesta 1975 lähtien. 

Tuolloisten vaalien alla SDP sai tehtyä ohjelmakarttaan muutoksia, koska suosittu Columbo-etsiväsarja olisi tullut samaan aikaan kuin SDP:n vaalitentti. 

Neuvostoliitolta kritiikkiä

Raatikaisen pääjohtaja-aikana 70-luvulla useat ohjelmat aiheuttivat yhteiskunnallista päänsärkyä. Päivi Istalan ohjelmasarja Ristivetoa “räävi reipashenkiseen ja uusvasemmistolaiseen tyyliin ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita”. Ohjelmaneuvosto lakkautti ohjelman asenteellisena. 

Niin sanotusti neuvostovastaista Silkkisukat-elokuvaa Yleisradio ei itsesensuurimaisesti esittänyt vaikka se oli saanut ohjelman osana isompaa elokuvapakettia – käytännössä siis ilmaiseksi. 

Elokuva palautettiin tukholmalaiselle välittäjälle, joka myi sen MTV:lle ja MTV myös esitti elokuvan. MTV sai Yleisradion johdon moitteet ja joutui selittämään virhettään Neuvostoliiton suurlähetystölle. Myös Yleisradio sai nuhteita Neuvostoliitosta.

Suurimmaksi historiakohuksi Yleisradion olemassaolon aikana Soramäki nostaa Sodan ja rauhan miehet -sarjan, jossa kerrottiin tiestä talvi- ja jatkosotaan. 

Ongelmia aiheutti Suomen ja Neuvostoliiton erilainen käsitys historiasta, sillä ohjelmassa asiat kuvattiin siten kuin ne oli Suomessa opittu ymmärtämään: Neuvostoliitto aloitti sodan, jonka taustalla oli Neuvostoliiton ja Saksan tekemä salainen etupiirisopimus. Neuvostototuuden mukaan maa ei ollut hyökkääjä eikä mitään salaista sopimustakaan ollut koskaan allekirjoitettu. 

Sarja jopa lähetettiin etukäteen Neuvostoliittoon, jotta siellä tiedettäisiin, mitä on tulossa. Kun ohjelmaa sitten alettiin esittää, useampi taho Neuvostoliitossa osoitti pettymystään suomalaisiin. 

Yleisradion sensuuri osoitti huippunsa, kun valtion elokuvatarkastamo kielsi Päivä Ivan Denisovitshin elämästä -elokuvan esittämisen ulkopoliittista syistä. Kun elokuva esitettiin Ruotsissa kolme kertaa, Yleisradio kävi sulkemassa Ruotsin tv-ohjelmia releoivan lähettimen Ahvenanmaalla, jotta elokuvaa ei nähtäisi missään kolkassa Suomea. 

Viranomaistotuus ja journalistinen totuus

80-luvulla Yleisradiota johti Sakari Kiuru. Hänen aikanaan Yleisradio joutui kiistoihin Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden uutisoinnista ja tiedotuksesta. 

Pääministeri Kalevi Sorsan mukaan Yleisradion olisi pitänyt toimia eräänlaisena viranomaistotuuden välittäjänä eikä journalistisena toimituksena. Kiurun mukaan Yleisradio välittäisi viranomaistiedotuksia, jos maahan julistettaisiin hätätila. Muutoin toimittiin journalistisin perustein. 

Suomettuminen ja sen mukainen toiminta päättyivät viimeistään Neuvostoliiton hajoamiseen. 90-luvun alkupuolen Yleisradiota johtanut Reino Paasilinna lakkaututti poliittisen ohjelmaneuvostot ja tilalle tuli laimeampi ohjelmalautakunta, joka käsitteli Yleisradion vastaisia kanteluja. 

Muun muassa Ruben Stiller joutui lautakunnan käsittelyyn, kun oli haukkunut TV2:n johtajaa, keskustalaista Tapio Siikalaa kökkötraktoriksi. Pitkän prosessin lopputulemana Stiller sai potkut. 

Toimitusjohtaja Arne Wessbergin aikana 1994-2005 ei kirjan mukaan tapahtunut kuin yksi merkittävämpi sananvaputeen liittyvä tapaus: Manne-tv-ohjelmasarja muutti nimensä Romano-tv:ksi, kun romanit suuttuivat ohjelmasarjasta. Tosin ohjelmasarjaa olivat olleet myös  romanit itse tekemässä. Korkein hallinto-oikeus ei nähnyt ohjelmassa ongelmaa. 

Pääministeri sotkeutuu journalismiin

Toimitusjohtaja Lauri Kivisen (2010-2018) ajan merkittävin sananvapauskeskustelu käytiin niin sanotun Terrafame-kiistan aikana. 

Terrafame-tapauksessa oli nähtävissä piirteitä, jotka voitiin tulkita siten, että Yleisradion uutisten päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli taipunut ulkopuoliseen painostukseen eli pääministeri Juha Sipilän tahtoon. Jääskeläinen sai lopulta potkut.

Viimeiset vuodet Yleisradion kuten muunkin median toimintaa ovat leimanneet koronakriisi ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Koronakriisi toi urheiluohjelmien tilalle päivittäiset koronasuorat ja -tiedotustilaisuudet. 

Lisäksi jumalanpalvelusten määrää lisättiin lähes kaksinkertaiseksi. Kun normivuosina jumalanpalveluksia on 34-37, ensimmäisenä koronavuonna niitä oli 61.

Yleisradio korostaa riippumattomuutta

Nykyisin Yleisradio haluaa tasapuolisuuden sijaan korostaa riippumattomuutta ulkopuolisista tahoista. Sana on lisätty ohjelmatoiminnan eettiseen säännöstöön. 

Lisäksi Yleisradio selvittää journalistista riippumattomuuttaan tilaamalla kahden kolmen vuoden välein ulkopuolisen auditoinnin aiheesta. Viimeisin raportti tehtiin 2020. 

Vaikka sensuuri on vähentynyt, Yleisradio on joutunut sensuurin kohteeksi ulkoapäin. Sanomalehtiä edustavan Medialiiton kantelu Euroopan komisiolle johti siihen, että Yleisradio ei saa tehdä enää pitkiä tekstimuotoisia juttuja ilman että niihin liitetään audiota tai videota. 

Soramäen mukaan Yleisradio on nykyisin aidosti eduskunnan ja sen nimittämän hallintoneuvoston ohjauksessa ja valvonnassa. 

Tämän niin sanotun rakenteellisen riippumattomuuden lisäksi uutis- ja ajankohtaistoiminta on toiminnallisesti riippumaton: ratkaisut tehdään Soramäen mukaan journalistisin perustein eikä poliittisten, taloudellisten tai muun painostuksen vaikutuksesta. 

Hyvä tietenkin, jos näin on. Samalla kun polittiinen tai taloudellinen toiminta tai painostus on vähentynyt, mediaa yleensä ja Yleisradiota erikseen on alkanut hämmentää identiteettipolitiikaksi ymmärretty teema woke-kulttuureineen ja cancel-vaatumuksineen. 

Media on siten tienhaarassa, kun pohdittavaksi tulevat tavallisten ihmisten kokemukset ja näkemykset itsestä ja ympäröivästä maailmasta. Esiin nousevat aivan uudella tavalla yksilön seksuaalinen suuntautuminen, rotu ja uskonto. Kuka silloin sensuroi ja mitä? Pitäisikö vaikka aikansa tuotteita, jotka nyt koetaan rasistisiksi, poistaa nettipalveluista kuten Areenasta?