Kolumni: Kotiäitiys on perseestä – miksi töihin palaaminen lapseni ollessa puolivuotias oli elämäni paras päätös

Olin aina kuvitellut itseni pullantuoksuiseksi, täydelliseksi kotiäidiksi. Nuuhkuttelisin vauvaa, laulaisin tuutulauluja, nauttisin rauhallisesta elämästä kotona – täydellistä vastapainoa totutulle kiireiselle työarjelle. Ensimmäiset puoli vuotta vauvan kanssa olivat omalla kohdallani kuitenkin todella synkkää aikaa. Elämänmuutos oli niin raju, että sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Kotona oleminen oli puuduttavan tylsää ja ahdistavaa

Vauva syntyi. Yhtäkkiä aktiivinen elämäni, arkipäivän sosiaalinen kanssakäyminen työpaikalla, rauhalliset lounashetket ja huoleton elämä vaihtui valtavaan 24/7 -vastuutaakkaan ja jumalattoman pitkiin ja tylsiin päiviin kotona. Järjestelmällisenä ihmisenä en voinut enää suunnitella päivän sisältöä etukäteen, koska oli edettävä vauvantahtisesti. Minua ei enää ollut, minun tarpeillani ei ollut väliä. Päivät matelivat, minuutit matelivat ja illalla, kun viimein saattoi painaa silmät kiinni, joutui jo kohta taas heräämään maitopulloja lämmittämään ja sähläämään imetysapulaitteen kanssa.

Ensimmäiset kuukaudet mietin vain sitä, kuinka huono ja epäonnistunut äiti olin, koska mokasin kaikilta superäideiltä vaaditut tiedot ja taidot. Imetys ei onnistunut kuin osittain ja hävetti joka kerta kaivaa pullot esille julkisella paikalla. Kuulemma vauvan erilaiset itkut olisi pitänyt erottaa toisistaan, mutta mielestäni oma nyyttini vain itki ja that's it. Mikä hiton nälkäitku? Miksi minä en osaa ja kaikki muut osaavat olla niin luonnollisesti äitejä? Valtavat paineet syvensivät masennusoireita.

En myöskään kyennyt ensimmäisten kuukausien aikaan huolehtimaan kodista itseäni tyydyttävällä tavalla. Kerran kauhealla kesähelteellä sain itseäni niskasta kiinni, asettelin vauvan kantoreppuun ja imuroin koko kämpän hiestä märkänä. Olin aivan loppu, mutta sain hetkellisesti tuntemuksen superäitiydestä. Sitten ymmärsin, ettei minun tarvitse olla mikään superäiti. Onneksi uskalsin lopulta olla juuri sellainen äiti kuin minä olen.

Kukaan ei oikeasti nauti niskapaskoista

Olisin varmasti seonnut lopullisesti, ellen olisi päivittäin hakeutunut aikuisten, yleensä muiden äitien, seuraan pienen ihmistaimeni kanssa. Monet päiväkerhoissa tapaamani äidit jaksoivat hetken esittää hymyileviä superihmisiä vaaleanpunaisessa vauvakuplassa, mutta nekin kulissit murtuivat kyllä ajan kanssa – varsinkin, kun itse uskalsin sanoa ääneen, että välillä (aika usein) vauva-arki vituttaa. Eihän kukaan nyt herranjumala voi rehellisesti sanoa nauttivansa valvotuista öistä, niskapaskoista keskellä ostoskeskusta, vatsavaivaisen vauvan itkuista, saati sitten oman vapaa-ajan yhtäkkisestä ja totaalisesta katoamisesta. Minun mielestäni ei ollut kivaa istua sohvalla koko päivää ja tuijottaa Netflixiä. Uskokaa tai älkää, sekin alkaa aika äkkiä kyllästyttää.

Totta kai lapsesta saa ja pitää olla onnellinen, mutta itse tuoreena äitinä kaipasin eniten juuri niitä vertaistukikokemuksia – niitä ihmisiä, joiden kanssa pystyi rehellisesti puhumaan asioista niin kuin ne ovat. On äärettömän raskasta esittää tutuille ja tuntemattomille, että kaikki on hyvin. Ei sitä tarvitse hävetä, että äitiys tuntuu joskus erittäin raskaalta. Tai että hetkellisesti kaduttaa koko vauvanhankinta.

Töihin palaaminen teki minusta paremman äidin

Shutterstock

En väitä, että kaikki kokevat äitiyden samalla tavalla kuin minä. Väitän kuitenkin, että monen äidin mielenterveydelle tekisi hyvä myöntää tosiasiat sen sijaan, että kärsii ja kärvistelee kotona kaksi vuotta miettimättä edes vaihtoehtoja – vain siksi, että yhteiskunta olettaa sinun olevan kotiäiti. Miksi sinun tehtäväsi äitinä olisi jäädä kotiin, jos et itse sitä halua tai siellä viihdy? Lapsi kyllä aistii, jos sinun on huono olla. Miksei lapsen isä voisi yhtä hyvin jäädä kotiin? Voisiko mummi tai vaari ottaa pienen piltin hoitoon? Tietysti nämä järjestelyt voivat asettaa omanlaisensa haasteet esimerkiksi imetykselle, mutta rintapumpulla ja pienellä asioiden sumplimisella sekin kyllä onnistuu.

Voin rehellisesti sanoa, että minusta tuli parempi äiti sillä hetkellä, kun palasin työelämään. Siinä vaiheessa synnytyksen jälkeinen masennukseni alkoi onneksi olla jo voiton puolella, koska olin hakenut siihen jo hyvin varhaisessa vaiheessa apua. Ja ei, en hylännyt puolivuotiasta lastani, enkä kiikuttanut puolustuskyvytöntä toukkaa kunnalliseen päivähoitoon – tosin sekään ei olisi ollut poissuljettu vaihtoehto. Vaihdoimme lapsen isän kanssa rooleja: kun minä menin töihin, hän jäi useammaksi kuukaudeksi kotiin. Sen jälkeen lapsemme oli osittain mummin hoidossa. Tämä järjestely sopi perheellemme täydellisesti. Isä nautti kotona olemisesta ja minä nautin töistäni ja siitä, että työpäivän aikana ehti tulla jo ikävä lasta. Uskokaa tai älkää, lapsemmekin nautti. Hänen siteensä vahvistui sekä isän että mummin kanssa. Suhde minuun, äitiin, ei kuitenkaan saanut minkäänlaisia säröjä. Päinvastoin, minäkin aloin nauttia äitiydestä aivan uudella tavalla ja uskon, että se tunne välittyi myös lapseen. Nyt, kohta 1,5-vuotias lapsemme on sekä äidin, isin että mummin poika, ja viihtyy meidän kaikkien hoidossa. Hänellä on monta rakastavaa syliä.

Jos kaikki ahdistaa, hae apua

Minulle ei todellakaan sopinut kotiäitiyden ”toukkavaihe” – siis se, kun lapsi on sinussa koko ajan kiinni, vaatii 100 prosenttisen huomion, salamannopean reagoinnin, eikä pysty itse vielä kommunikoimaan tarpeitaan.

Apua ja vertaistukea: Äidit irti synnytysmasennukesta ÄIMÄ ry

Nyt taaperoiässä, kun lapsen kanssa voi touhuta enemmän, saattaisin jopa viihtyä kotona. Allekirjoitan silti otsikkoni: kotiäitiys on perseestä, eikä yksinkertaisesti ole minun juttuni. Se ei kuitenkaan tee minusta, tai sinusta, automaattisesti huonoa äitiä.

Mielestäni neuvoloissa tulisi varoittaa jo hyvissä ajoin, että kaikki unelmat vaaleanpunaisesta vauva-arjesta kannattaa unohtaa. Se on sitten positiivinen yllätys, jos unettomien öiden jälkeen jaksaa olla jonkin sortin äitiyshurmoksessa. Ja jos seinät todella kaatuvat päälle, muista, että et ole yksin. On ihan ok vihata koko hommaa välillä. Jos paha olo alkaa vallata mielen täyspäiväisesti, hae apua ja puhu asioista ääneen.

Kirjoittaja on kolmekymppinen, naimisissa oleva taaperon äiti, jonka mielestä kotiäitiys on perseestä ja jokaisella äidillä on oikeus tehdä omat valintansa. P.S. Sadekelillä ei todellakaan mennä ulos leikkimään.