Eddie Vedder ja Mark Lanegan, älkää te lähtekö vielä pitkiin aikoihin yhtään minnekään.
Kurt Cobainin itsemurha vuonna 1994 oli tavallaan käännekohta. Grunge-musiikkityylin suurin suosio oli jo takanapäin ja Cobainin hätkähdyttävä kuolema alleviivasi tuota tunnetta.
Kun Cobain ampui itsensä, olin 12-vuotias. Grunge oli kolahtanut lujaa muutamaa vuotta aiemmin. Esiteinin putkinäköinen suhtautuminen musiikkiin oli avartunut ja maailmassa oli muutakin kuin Metallica.
Nirvana iski ensin. Smells Like Teen Spiritiltä ei voinut välttyä missään. Music TV:n vaihtoehtorockiin syventynyt Alternative Nation -ohjelma sekä sen jälkeen sunnuntai-iltaisin esitetty Headbanger's Ball olivat ne ohjelmat, joita tuli tuijotettua antaumuksella.
Nirvanan jälkeen kolahti Pearl Jam -yhtye, josta lopulta tuli itselle se suurin ja tärkein grungenimi. Even Flow -kappaleen musiikkivideo, jossa laulaja Eddie Vedder kiipeilee yhtyeen esiintymisen aikana teatterisalin rakenteissa, oli ehkä siisteintä ja cooleinta ikinä.
Pearl Jamin kolme ensimmäistä studioalbumia, erityisesti vuonna 1993 julkaistu Vs., vakuuttivat, mutta samoihin aikoihin vakuutti myös Scott Weilandin johtaman Stone Temple Pilotsin Plush-hitti.
Samoihin aikoihin Music TV:n tehorotaatioon yltänyt Layne Staleyn omintakeisen, vähän määkivän lauluäänen siivittämän Alice In Chainsin suurin hitti Would? teki Plushin tavoin suuren vaikutuksen.
Myös yhden tumman, kiharapäisen laulajan naama tuli tutuksi. Kappaleen nimi oli Outshined, yhtyeen nimi Soundgarden ja laulajan nimi Chris Cornell.
Nummelalaisen esiteinin maailma mullistui. Sitten yhden kerran edellämainitun Alternative Nation -ohjelman aikana huomio kiinnittyi lauluun ja musiikkivideoon nimeltä Hunger Strike. Kappaleen esitti projektiyhtye nimeltä Temple Of The Dog, jossa laulusolisteina toimivat sekä Chris Cornell että Eddie Vedder, ja voi pyhä flanellipaita sentään, miten hienolta tuo biisi kuulosti. Ja kuulostaa edelleen.
Eddie Vedderin johtama Pearl Jam nousi itselle tärkeimmäksi grunge-kokoonpanoksi. Chris Cornellin johtama Soundgarden taas sementoitui omissa korvissa yhtyeeksi, joka oli aina teknisesti taitava ja tylykin, mutta siitä puuttui se lämpö ja vereslihaisuus, joka teki Pearl Jamista omakohtaisesti niin tärkeän.
Soundgardenin ensimmäisen aktiivisen vaiheen kaksi viimeistä levyä, Superunknown (1994) ja Down on the Upside (1997), olivat itselle ne tärkeimmät.
Yhtyeen suurin hitti Black Hole Sun lähinnä ärsytti ja ärsyttää edelleen, mutta muista hiteistä ja albumien riviraidoista Spoonman, Let Me Drown, My Wave, Pretty Noose, Burden in My Hand ja Ty Cobb sekä teinipojan sydänsurusoundtrackina lukuisia kertoja soinut Fell on Black Days päätyivät usein tehosoittoon.
Tänään, 18. toukokuuta vuonna 2017 tullut uutinen Chris Cornellin äkillisestä kuolemasta lamaannutti ja laittoi miettimään. Kurt Cobain on poissa. Layne Staley on poissa. Scott Weiland on poissa. Ja nyt on poissa myös Cornell.
Pearl Jamin Eddie Vedderin lisäksi 1990-luvun alun grunge-aallon tunnetuimpien yhtyeiden nokkamiehistä elävien kirjoissa on Vedderin lisäksi enää Screaming Treesin Mark Lanegan.
On jotenkin pysäyttävää huomata, että järisyttävällä tavalla omassa vaikuttaneista rankemman musiikin yhtyeiden keulahahmoista on elossa enää muutamia.
Metallican James Hetfield, Eddie Vedder ja Faith No Moren Mike Patton, vaikka elämän kiertokulku on vääjäämätön, älkää te nyt ainakaan ihan heti lähtekö vielä pois täältä elävien kirjoista.
Chris Cornell, lepää rauhassa. Kerro terveisiä Kurtille, Laynelle ja Scottille.