Talvi- ja jatkosodan ajan kotirintaman naisia koskevassa historiankirjoituksessa on vallinnut kapea näkökulma. Nykypäiviin säilyneet sota-ajan kirjeet saattavat mullistaa sota-aikaa koskevan maailmankuvan.
Olin 11-vuotias, kun luin ensimmäisen kerran isoäitini Tuula Ojalan löytämiä jatkosodan aikaisia rintamakirjeitä hänen kotitalonsa pirtissä. Isoäiti kertoi löytäneensä kirjeet, kun taloa purettiin. Kirjeet oli heitetty lumihankeen ja ne oli tarkoitus polttaa.
Rakastin lapsena tarinoiden kirjoittamista. Kirjeissä yhdistyivät tarinallisuus ja kauniit kuvaukset, mutta ennen kaikkea niissä kiehtoi mystisyys. Tuntui kutkuttavalta ja kielletyltä ajatella, että joku oli kirjoittanut ja lukenut samaa, käsissäni olevaa kirjettä yli 60 vuotta sitten.
Tiesin aina, että isoäidin löytämät kirjeet eivät olleet yhdentekeviä. Vähän kuitenkaan tiesin, kun kirjeitä pro gradu -työtä varten analysoidessani minulle selvisi, miten erilaisia ja historiankirjoituksessa varjoon jääneiden naisten ääniä tulisin kirjeistä löytämään.
Lue myös: Ullakolta löytyi salaperäisiä rintamakirjeitä, jotka paljastavat kotirintaman naisten kätketyn maailman ja surun: "Kaksi vuotta vain yhteen mittaan sotaa ja verta"
Kokemuksia, jotka koettiin liian hävettävinä tai kipeinä
Kirjeitä pidettiin pitkään historiallisesti epäluotettavina lähteinä. 2010-luvulla kuitenkin ymmärrettiin, että ne ovat erityisiä hetkeen sidottuja kuvauksia sodan arjesta, tunteista ja selviytymisestä. Kirjeet sisältävät yksityiskohtaisia muistoja ja kokemuksia, jotka ovat saattaneet ajan kuluessa muuttua tai unohtua kokonaan.
Erilaiset yhteiskunnassa kulloisenakin aikana vallinneet tavat, säännöt, moraaliohjeet ja kulttuuri ovat vaikuttaneet siihen, että esimerkiksi sota-ajan kokemukset on myöhemmin saatettu tuntea häpeällisiksi. Samalla ne ovat saattaneet tuntua niin kipeiltä, että niistä ei ole voinut puhua.
Kirjeissä maailma on kietoutunut hetkeen. Paperille on jäänyt ääni siitä päivästä ja tunnista, jossa kirjoittaja on kirjoittaessaan ollut. Vastaavia yksityiskohtia on lähes mahdotonta muistaa sellaisenaan myöhemmin.
Kirjeitä lukiessa on kuitenkin ymmärrettävä, että mitään niissä esitettyjä kokemuksia, tunteita tai yksityiskohtia ei tule ymmärtää yleistävänä tai kaikkiin ihmisiin pätevänä totuutena. Kirjoittajat ovat saattaneet jättää kertomatta asioita, muokata tekstiä ja kertoa asiat itselleen edullisella tavalla. Kun kokemukset kuitenkin suhteuttaa esimerkiksi yleisiin sota-ajan mielialaraportteihin, niistä voi saada uusia näkökulmia.
Kirjeet sisältävät aitoja sota-ajan ihmisen kokemuksia, joita historiankirjoitus ei saa unohtaa.
Kotirintaman naisten historiankirjoituksessa on vallinnut kapea näkökulma
Varsinkin kotirintaman naisten sotahistoriaa on pitkään kirjoitettu haastatteluihin, muistelmiin ja elämänkertoihin perustuen. Aiemmassa tutkimuksessa on selvinnyt, että halukkaimpia muistelijoita ovat olleet rintamalla palvelleet lotat ja sota-aikana avioituneet tai leskeksi jääneet naiset.
Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että 1940-luvun jälkeiselle yhteiskunnalle oli vielä pitkään ominaista se, että avioliitto katsottiin valtiotasolla asti kansan päämääräksi. Sekä miesten että naisten irtosuhteiden harrastaminen oli moraalitonta ja esimerkiksi irtosuhteita harrastavat naiset tuli esimerkiksi passittaa työleireille, sillä sota-aikana vallitsi työvelvollisuus.
Ristiriidan muodosti sota-ajan hetkessä eläminen. Kun huomenna saattoi kuolla, oli elettävä nyt. Moni unohti ajalle ominaisen tiukan moraalin ja antautui tunteiden vietäväksi. Nämä kokemukset saatettiin myöhemmin kokea häpeällisinä, varsinkin, jos sota-ajan oli viettänyt naimattomana.
Kun sota-ajasta ovat myöhemmin olleet halukkaimpia kertomaan lähinnä lotat ja sota-aikana avioituneet tai leskeksi jääneet, historiankirjoitus on perustunut lähes väistämättä heidän kokemuksilleen. Näitä kokemuksia ei missään nimessä tule pitää vääränlaisina, mutta unohduksiin ovat jääneet niiden äänet, jotka tunsivat kokemuksensa vääränlaisiksi tai hävettäviksi.
Vaikeneminen on merkittävä osa suomalaista muistikulttuuria. Myös oma isoisoäitini Tyyne Hallikainen on kirjoittanut muistelmiinsa, että kukaan muu ei voi ymmärtää sitä tuskaa, jonka hän kantaa yksin.
Kirjeissä piilee voima, jota yhteiskuntamme ei saa kadottaa
Isoäitini Tuulan löytämässä kirjeaineistossa puhuvat naimattomien, irtosuhteita harrastavien, valtion politiikkaa ja sodankäynnin motiiveja kyseenalaistavien naisten äänet, joilta sota vei nuoruuden.
He olivat osoittaneet kirjeensä isoäitini enolle Olaville, joka palveli sota-aikana itärintamalla. Osa naisista oli ollut häneen rakastunut tai rakasti häntä. Kirjeiden joukossa oli sekä tuntemattomia että Olaville tuttuja kirjoittajia.
Nauroin ja itkin, kun luin kirjeitä graduani varten. Välillä mieleni valtasi uskomaton synkkyys, toisinaan hämmästyin naisten ajatuksista ja heidän uskomattomasta tarmostaan ja toivostaan.
He uskoivat tulevaisuuteen. Se on voima, jota yhteiskuntamme ei tänäkään päivänä saa kadottaa.
Nykypäivänä kirjeiden sijasta kirjoitetaan WhatsApp-viestejä ja julkaistaan päivityksiä ja kuvia sosiaaliseen mediaan. Esiin jäävät äänet, joita algoritmit suosivat. Vaiettuja ääniä enää suljeta ullakolle seuraavaksi 60 vuodeksi, vaan ne jäävät kirjoittamatta tai katoavat ajan kuluessa kyberavaruuteen.
Kuinka pääsemme jatkossa käsiksi niihin ääniin, jotka koettiin liian ulkopuolisina ja hävettävinä?