Kommentti: Kun poliisi salaa tappajan humalatilan, niin yksityisyyttä tulkitaan liian laajasti – julkisuuslaki vaatii korjausta

Joidenkin viranomaisten mopo keulii ja pahasti siinä miten julkisuuslakia – erityisesti sen salassapitopykäliä – tällä hetkellä tulkitaan.

Julkisuuslaki tuli voimaan parikymmentä vuotta sitten. Siinä on pitkä salassapitolista, joka määrää – tai pikemminkin antaa ohjeita siitä – mikä on salaista. Lista alkaa ulkopoliittisista salaisuuksista, etenee sotilassalaisuuksien kautta liikesalaisuuksiin ja muihin. Lopussa on puolenkymmentä kohtaa yksityiselämästä.

Laki säädettiin kiireessä juuri ennen eduskuntavaaleja 1990-luvun lopussa, ja se jäi tulkinnanvaraiseksi. Lakia arvosteltiin jo tuolloin muun muassa siitä, että salassapitolistan perusteella virkamies pystyy niin halutessaan salaamaan minkä asian haluaa. Perusteet löytyvät aina.

Tällaisia ylilyöntejä on esiintynyt ajoittain ja korkein hallinto-oikeus on niitä sitten tuomioillaan parin vuoden päästä korjannut. KHO:n keskeinen viesti päätöksissä on ollut se, että salassapitoa ei saa tulkita laventavasti. Ei siis saa ylisalata.

Taustalla on se, että perustuslaki takaa sananvapauspykälässä myös asiakirjojen julkisuuden ja edellyttää, että salaamiselle on välttämättömiä syitä. Toisena erityisen olennaisena asiana KHO on maininnut julkisuuslain tarkoituksen, joka edellyttää avoimuutta.

Pääsääntöisesti laki on kuitenkin toiminut kohtuullisesti. Yhteiskunnassa on asioita, jotka edellyttävät salassapitoa. Toiset tiedot lyhyemmän aikaa, jotkut pidemmän ajan.

Oikeusasiamiehen harhalaukaus

Oikeusasiamiehen tuoreessa päätöksessä Bandidos-jengin jäsenyys katsottiin salassa pidettäväksi sillä perusteella, että laki määrittelee salaiseksi elintavat, osallistumisen yhdistystoimintaan, vapaa-ajan harrastukset ja niihin verrattavat tiedot.

Laajasti tulkiten jengin jäsenyys voisi olla salassa pidettävää, mutta siinä se ongelma onkin. Oikeusasiamies unohti nuo korkeimman hallinto-oikeuden perustelut ylisalaamisesta. Tässä mentiin juuri sellaiselle alueelle.

Tässä tapauksessa erityispiirteen tuo vielä se, että rikoslain mukaan järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumisesta voidaan tuomita sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Bandidos-jengiläisiä ei tästä ole tuomittu, mutta useissa jutuissa bandiittien tuomioita on kovennettu sillä perusteella, että ne on tehty osana järjestäytynyttä rikollisryhmää.

Oikeusasiamies ei ole ainoa julkisuuslain salassapitopykäliä laveasti tulkitseva taho.

Poliisissa on esiintynyt aivan viime aikoina samaa. Erityinen, joskaan ei ainoa, ongelma on Helsingin poliisilaitos.

Mitä poliisi ylisalaa? Siitä on vaikea tehdä johtopäätöksiä, koska tiedot on mustattu esitutkintapöytäkirjoista.

Helsingin poliisi piti viime keväänä tutkinnanjohtajille koulutuksen julkisuusasioista. Pyysin tuota yli satasivuista koulutusmateriaalia julkisuuslain nojalla, mutta poliisi tulkitsi tiedoston ns. epäasiakirjaksi, joka ei ole julkinen.

Yritin huomauttaa poliisille siitä, että KHO katsoi 2015 ennakkopäätöksessään, ettei olennaisia viranomaisen asiakirjoja voi tulkita tällaisiksi epäasiakirjoiksi. Sillä ei ollut merkitystä.

Tilanne on siis se, että poliisi salaa sen, millä perusteella se salaa asioita.

Se on huomattu, että poliisi salaa humalatilan terveystietona esimerkiksi henkirikosjutuissa. Terveystiedoksi on myös katsottu huumausaineiden käyttö rikosjutussa. Epäillyn julkkisstatus sai aikaan sen, että poliisi salasi kotona tapahtuneen törkeän pahoinpitelyn koko esitutkintapöytäkirjan.

Krp salasi Turun terroripuukotustapauksessa sen, että Turun kauppatorin kulmassa oli Jehovan todistajien lehtisten jakopiste, vaikka kaikki olivat sen vuosikausia nähneet.

Tiedotteissaan poliisi on salannut puukotettujen vammojen vakavuuden terveystietona, vaikka uhria ei niissä ole mitenkään yksilöity. Poliisi myös herkästi salaa omaan toimintaansa liittyvät hankalat tilanteet.

Toinen ongelma

Palataan julkisuuslakiin vielä, mutta tässä vaiheessa voi tuoda esiin reikäpäisen lainmuutoksen muutaman vuoden takaa.

Esitutkintalakia muutettiin muutama vuosi sitten niin, että poliisi saa antaa julkisuuteen henkilön nimen tai kuvan vain, jos se on välttämätöntä 1) rikoksen selvittämiseksi, 2) rikoksesta epäillyn tavoittamiseksi 3) uuden rikoksen estämiseksi tai 4) rikoksesta aiheutuvan vahingon estämiseksi.

Aiemmin listassa oli vielä ”muu painava syy”, mutta se siis viime uudistuksessa karsittiin.

Mitä tämä tarkoittaa? Otetaan esimerkki. Tällä hetkellä tilanne on se, että jos ministeri ammuttaisiin Senaatintorilla, poliisi salaisi sen, että uhri on ministeri. Tai jos ministeri puukottaisi vaimoaan, silloinkin salattaisiin epäillyn henkilöllisyys.

Lain muutoksella yhteiskunta ampui itseään jalkaan ja ihan julkisesti.

Palataan vielä julkisuuslakiin

Poliisin piiristä kuuluu puheita, että tilanteessa jossa mies tappaa vaimonsa, pitäisi salata tieto vaimosta, koska se kertoo seksuaalisesta suuntautumisesta. Jos henkirikos tehdään golfmailalla, se pitää salata koska se paljastaa harrastuksen.

Jos mummo jää bussin alle Mannerheimintiellä, niin tiedotteesta pitää salata tieto siirrosta sairaalaan terveystietona. Jos mummo kuolee, niin salataan se kuolemansyyn selvittämisenä.

Tie on loputon. 

Monet poliisin tutkinnanjohtajat ovat ohjeista ihmeissään.

Itselleni on epäselvää, mistä tämä into salassapitoon on kummunnut. Ilmeisesti jostain ryhmästä poliisissa. Julkisuuslaki ei ole muuttunut, eikä KHO ole tehnyt mitään linjauksia yksityiselämän suojaan.

Asioita salataan varmuuden vuoksi, kun pelätään virheitä, mutta tällöin syyllistytään kiellettyyn ylisalaamiseen.

Itse näen tässä kehityksessä kaksi keskeistä ongelmaa. Kohtuullisesti toiminutta julkisuuslakia romutetaan näillä tulkinnoilla, mikä johtaa vuotokulttuurin kasvuun. Edesmenneen asianajaja Matti Wuoren sanonnan mukaan vuodot ovat demokratian voiteluainetta. Tätä voi jatkaa siten, että toimiva avoimuus on sen polttoainetta.

Ylenpalttinen salassapito jättää tilaa huhuille ja valeuutisille, joissa esimerkiksi viranomaisten motiivit salata on helppo leimata tarkoituksenhakuisiksi. Tietojen mustaaminen jättää tilaa tietojen vääristelijöille.

Mitä pitäisi tehdä?

Julkisuuslaki on remontoitava. Kiireessä säädetty laki on aikansa elänyt ja on päivitettävä nykyiseen some-aikaan. Kahdenkymmenen vuoden perspektiivillä voi arvioida mikä toimii ja mitä on korjattava.

Yksityiselämän suoja vaatii salassapitoa, mutta se ei voi olla niin laaja, että järjestäytyneen rikollisuuden jengin jäsenyys kuuluu sen piiriin. Rikoksen tekijän humalatila ei myöskään ole terveystieto.

Tässä korjaus on helppo tehdä. Säädetään niin, että yksityiselämän suojaa saavat vain arkaluonteiset yksityiselämän tiedot.

Golfin pelaaminen ei ole arkaluoteinen tieto, mutta jotkin terveystiedot voivat sellaisia olla. Perussairaus sinne kuuluu, mutta ei puukkotappelussa saatu viilto tai pisto.

Tämä ei tarkoita sitä, että viranomaiset ryhtyisivät julkistamaan tietoja vaikkapa kansalaisten harrastuksista. Kyse on siitä, että tavalla tai toisella yhteiskunnallisesti merkittävistä rikostapauksista saadaan riittävät tiedot.

Muitakin korjaustarpeita on. Julkisuuslaki pitäisi ulottaa myös osakeyhtiöihin, joista enemmistön omistavat valtio tai kunnat. Tähän riittää perusteluksi yksi sana: Länsimetro.

Samalla on helppo palauttaa esitutkintalain nimen julkistamisperusteisiin se ”muu painava syy”.

Muutoksia odotellessa virkamiehet voisivat sisäistää KHO:n kannan siitä, että julkisuuslain salassapitokohtia ei saa tulkita laventavasti.

PS. Kaikkein erikoisinta tässä on se, että valtaosa poliisin salaamista tiedoista tulee kuitenkin julki myöhemmin oikeuskäsittelyissä. Julkisuuslaki ei koske tuomioistuimia, vaan siellä toimitaan omilla, väljemmillä pykälillä.