Kommentti: Tolkuton salassapito tuo vuotokulttuurin ja tihkutiedot

Ohitetaan hetkeksi valtakunnan turvallisuuden mahdollinen vaarantuminen ja katsotaan kuvaa nykyajan salassapidosta laajemmin.

Se ei ole mitenkään kaunis kuva. Ongelmia on useita. Nykyinen julkisuuslaki – jota pitäisi pikemminkin kutsua salassapitolaiksi – säädettiin vuosituhannen vaihteessa äärimmäisellä kiireellä silloisen eduskunnan viime päivinä.

Kiireessä ei yleensä tule mitään hyvää, mutta tuli julkisuuslaki.

Laki on väljä ja tulkinnanvarainen, mitkä tekevät siitä huonon. Se antaa yksittäiselle virkamiehelle aivan liian paljon soveltamisen varaa. Useimmiten lakia sovelletaan laajentavasti.

Yksi tuoreimmista ylilyönneistä on tältä syksyltä, kun Helsingin rikospoliisi totesi henkirikosjutussa salassa pidettäväksi terveystiedoksi sen, että tekijä ja uhri olivat parin promillen humalassa. Helsingin käräjäoikeuden kunniaksi on todettava, että se oli salassapidosta eri mieltä.

Tämä osoittaa kuitenkin osaltaan sen äärimmäisyyden miten erityisesti poliisissa lakia sovelletaan.

Poliisi salaa ministerin puukotuksen

Julkisuuslain ohella ongelmia on muuallakin. Nykyisen esitutkintalain mukaan poliisi ei saa esimerkiksi kertoa rikoksen tekijän tai uhrin nimeä muutoin kuin jos se on ”välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi, rikoksesta epäillyn tavoittamiseksi, uuden rikoksen estämiseksi tai rikoksesta aiheutuvan vahingon estämiseksi”.

Mitä tämä tarkoittaa? Esimerkiksi sitä, että jos ministeri puukotetaan Senaatintorilla niin poliisi ei voi kertoa kuka uhri on. Tai jos ministeri ampuu vaimonsa, niin poliisi ei voi kertoa tekijää.

Vuoteen 2014 saakka oli toisin. Silloin tuosta yllä mainitusta lakipykälästä katosi viimeinen osa, jonka mukaan nimen saattoi kertoa ”myös painavasta muusta syystä”. Poliisi ei siis voi lain mukaan kertoa, jos pörssiyhtiön johtaja tekee laittomuuksia tai ministeriön kansliapäällikkö ottaa lahjuksia.

Kuulostaako reikäpäiseltä? Sitä tämä nykyisin on.

Kun Jari Sillanpää kärysi amfetamiinista auton ratissa, niin poliisin kanssa piti puhua ”miehestä joka oli jäänyt kiinni Lönnrotinkadulla”, vaikka Sillanpää oli myöntänyt tapahtuneen julkisuudessa.

Kummallisempia poliisin tulkintoja laista on se, ettei se voi julkaista esimerkiksi vaaralliseksi todetun etsintäkuulutetun rikollisen nimeä ja kuvaa vaan vain jommankumman niistä. Taustalla on tiukka tulkinta esitutkintalaista, jossa todetaan: ”Henkilön nimen tai kuvan saa antaa julkisuuteen vain, jos se on välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi, rikoksesta epäillyn tavoittamiseksi, uuden rikoksen estämiseksi tai rikoksesta aiheutuvan vahingon estämiseksi.”

Tämän pykälän ”tai” -sanan tulkinta menee naurettavuuden puolelle, mutta tätä se on.

Poliisit ja virkamiehet pelkäävät viimeiseen saakka virheitä ja siksi ovat ylivarovaisia.

Perusteetonta salausta

Syksyllä poliisihallitus julisti salaiseksi lausunnolle lähteneen diplomaattien rikostapauksia käsittelevän ohjeen, jota pyysin julkisuuslain nojalla. Lain perusteella lausunnolle lähtenyt ohje – jos siinä ei ole mitään salaista – on yksiselitteisesti julkinen.

Poliisihallituksen mukaan salaista ei ollut, mutta keskeneräisen asian käsittely olisi voinut antaa väärän kuvan keskeneräisestä asiasta julkisuuteen.

Tein tästä päätöksestä valituksen hallinto-oikeuteen, koska perustelu oli täysin käsittämätön. Pian sen jälkeen poliisihallitus teki uuden päätöksen ja lähetti ohjeet. Uutiseksi niistä ei ollut. Tämä kuitenkin kuvaa virkamiesten ajattelutapaa.

Kokonaiskuva muodostuu näistä pienistä asioista. Poliisin ja myös muiden viranomaisten käsitykset julkisuudesta ovat jatkuvasti muuttuneet tiukemmiksi.

Kyse ei ole vain poliisista, vaan kokemusta on muistakin viranomaisista ylioppilastutkintolautakunnasta maahanmuuttovirastoon. Jos toimittajan tietopyyntö ei miellytä, niin sitä vastustetaan pykälistä huolimatta hamaan korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen asti tai pahimmassa tapauksissa toiseen KHO:n päätökseen.

Trendi on selvä. Suomi muuttuu salaisemmaksi. Se ei ole hyvä suunta.

Samaan aikaan viranomaisille myönnetään tai ollaan myöntämässä valtuuksia päästä kiinni yksittäisten kansalaisten tietoihin aiempaa laajemmin – jopa ilman epäilyä rikoksesta.

Julkisen tiedon määrä kapenee, mutta viranomaisilla tätä tietoa on aiempaa laajemmin.

Viranomaisen brändi jyrää julkisuuden

Nykyinen trendi viranomaisissa on myös tiedon rakenteellinen salaaminen. Tämä tarkoittaa sitä, että viranomainen haluaa pitää omalle organisaatiolleen epäedullisen tiedon poissa julkisuudesta.

Yksi ääritapauksista oli se, kun muutama vuosi sitten Helsingin hovioikeus katsoi oman työilmapiiriselvityksensä julkisuuslain ulkopuoliseksi epäasiakirjaksi ja yritti näin salata sitä kuinka tuomarit nimittelivät osapuolia epäasiallisesti. Korkein hallinto-oikeus onneksi lopulta totesi, että yhteiskunnallisesti merkittäviä asiakirjoja ei voi näin luokitella.

Hovioikeuden yritys kertoo omalta osaltaan viranomaisiin syntyneestä brändiajattelusta. Kun kaikki viranomaiset kuitenkin kokevat työskentelevänsä kansalaisten eteen, niin niitä omia positiivisia saavutuksia halutaan omassa tiedottamisessa korkean veroprosentin maassa korostaa, mutta epäonnistumisista tai väärinkäytöksistä vaietaan.

Oma ilmiönsä on myös viranomaisten harjoittama lobbaus omien lakihankkeidensa puolesta.

Tämä kaikki on tuomassa aiemman avoimuuden tilalle salassapidon ja siihen olennaisesti liittyvän vuotokulttuurin. Se ei ole yhteiskunnan kannalta erityisen hyvä asia.

Tässä kehityksessä pidemmän päälle puhutaan merkittävästä muutoksesta. Kun viranomaiset kykenevät salassapidollaan kontrolloimaan entistä suurempaa tietomäärää, niin siitä tihkuu vain osa julkisuuteen ja sekin voi olla sitten sellaista, jonka vuotaja syystä tai toisesta haluaa antaa.

Motiiveja vuotoihin voi olla monia poliittisista päämääristä työssä koettuun epäoikeudenmukaisuuteen tai vääryyden paljastamiseen.

Mitä vähemmän omaa tietoa tiedotusvälineet kykenevät julkisista lähteistä hankkimaan, sitä enemmän ne joutuvat tukeutumaan tihkutietoon.