Kommentti: Red Hot Chili Peppers – maailman huonoin ja paras yhtye?

Helsingin Hartwall Arenalla kuultiin ja nähtiin tiistai-iltana suurimmat syyt siihen, miksi Red Hot Chili Peppers on areenaluokan yhtye vielä vuonna 2016 ja miksi se on yksi hämmentävimpiä ja ristiriitaisimpia tapauksia omassa kategoriassaan.

Sama on koettu ennenkin. Kun näin RHCP:n ensimmäisen kerran keikalla samaisella areenalla syksyllä 1999, olin äärimmäisen pettynyt. Yhtye oli minulle tärkeä.

Red Hot Chili Peppers oli nimittäin yksi 1990-luvun alkupuolen ja puolivälin tärkeimpiä vieroittajia pois metalli- ja hard rock -musiikin maailmasta.

Se oli myös tärkeä siksi, että basisti Flea, rumpali Chad Smith ja kitaristi John Frusciante osoittivat, että tekninen taituruus soittamisessa voi olla myös erittäin hauska ja rento asia sen sijaan, että se olisi aina ryppyotsaista ja vakavaa.

Tätä taustaa vasten tuo syysilta vuonna 1999 jäi pysyvästi mieleen pettymyksenä. Anthony Kiedis lauloi Californication-levyn (1999) hienot, melankoliset melodiat livetilanteessa lähinnä sinnepäin, ja hädin tuskin sinnekäänpäin.

Niinpä oma lämmin suhde Red Hot Chili Peppersiin haaleni ja samalla tasolla se on ollut siitä vuoden 1999 lokakuisesta illasta lähtien.

RHCP on tehnyt monia hienoja yksittäisiä kappaleita, ja John Fruscianten johdolla yhtyeen melodisuus parani jo mainitusta Californication-levystä lähtien aina Fruscianten bändistä lähtöön asti.

Levymuodossa Anthony Kiedis tuntui opetelleen laulamaan, mutta en uskaltanut ottaa riskiä ja jätin suosiolla väliin RHCP:n Suomen-keikat vuonna 2003.

Tampereelle, Ratinan stadionille vuonna 2012 uskaltauduin, mutta petyin jälleen.

Kiedisin lauluosuudet, ne, jotka eivät ole kiedismäistä puhelaulua ja joissa siis oikeasti voi puhua melodioista, parhaimmillaan jopa hienoista melodioista, taittuivat laulajalta keikkatilanteessa huomattavasti paremmin kuin vuonna 1999, mutta uuden kitaristinsa Josh Klinghofferin kanssa kiertueella ollut yhtye soi flegmaattisena ja innottomana.

Tässä on yksi syy, miksi Red Hot Chili Peppers on ehkä maailman huonoin yhtye: se on täynnä itseään, se tietää osaamisensa, se tietää suosionsa ja näyttää sen. Eniten tämä näkyy nokkamies Kiedisissä.

Toinen syy on se, että RHCP on julkaissut yksitoista albumia, joista monet ovat ylipitkiä ja niiltä löytyy hämmentävän paljon turhaa materiaalia. Sellaisia biisejä, joita yhtye on taltioinut levyilleen siksi, että he voivat tehdä niin. Suuressa osassa tuota materiaalia soittamisen ilo tuntuu olevan kaukana.

Mutta parhaimmillaan taas, silloin RHCP on loistava yhtye.

Tiistai-iltana Helsingissä Scar Tissue soi ilmavasti eikä Kiedis laulanut juurikaan pieleen. Kesäkuussa julkaistun The Getaway -albumin ehkä paras kappale, singlenä julkaistu Dark Necessities soi vanhempien hittien seassa komean pehmeästi groovaavana. Samoin uuden levyn toinen huippuhetki Go Robot.

Californication-albumin parhaimmistoon kuuluva Parallel Universe jyräsi terhakasti ja Coneheads-elokuvan soundtrackilla 1990-luvun alkupuolella julkaistu Soul to Squeeze toimi mainiosti, kuten myös Blood Sugar Sex Magic -levyn (1991) pidättelevästi svengaava Suck My Kiss.

Noiden mainittujen hetkien aikana taas tuntui paikoittain siltä, että Red Hot Chili Peppers on maailman paras yhtye. Niin vaivattomasti nelikon soitto rullasi ja Anthony Kiediskin tuntui olevan laulullisesti täysin paikallaan.

Niinä hetkinä sitä muisti tasan ja tarkkaan ne syyt, miksi RHCP oli etenkin 1990-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa itselle niin iso ja tärkeä tapaus.

Mutta lopuksi faktat pöytään. Onhan se niin, että RHCP ei oikeasti ole kumpaakaan – ei maailman huonoin eikä maailman paras yhtye.

Aivan hyvä ja yksi ristiriitaisimmista se sen sijaan on.