Kommentti: Sisu on ajankohtainen, karmeudellaan viihdyttävä toimintapläjäys – päähenkilö ei puhu mitään, mutta sanoo silti kaiken tarpeellisen

Sisu. Sana, joka resonoi tavalla tai toisella meissä sinilipun alla elävissä. Perkele.

Otetaan mukaan vielä toinen maailmansota, Lappi, välirauha, kansallismaisemaa vetäytymisensä lomassa tuhonneet Suomen entiset liittolaiset, eli natsit. Vastakkainasettelu heikon ja vahvojen välillä, se vanha kunnon Davidin ja Goljatin taistelu.

Sisu-toimintaspektaakkelin alussa nähdään kohtaus, jossa päähenkilö, Aatami (Jorma Tommila) on keskellä erämaata rakentamassaan leirissä. Miehen seurana ovat vain hevonen ja koira. Vaimea jylinä voimistuu, ja yksinäisen kullanhuuhtojan yli lentää parvi lentokoneita. Elokuvan ensimmäinen viittaus sotaan on myös ensimmäinen, tahaton muistutus parhaillaan käynnissä olevasta, todellisesta sodasta Euroopassa. Kylmät väreet.

Elokuvaa kuvatessa uudesta, tulevasta sodasta Euroopassa ei ollut tietoakaan, mutta nyt se on useimmille meistä lähempänä kuin koskaan, sekä karvaalla tavalla osa arkea.

Jo hyvin alkuvaiheessa tulee selväksi, että dialogiltaan Sisu on äärimmäisen koruton elokuva. Ja oikeastaan hyvä niin. Eniten vuorosanoja on natseilla, vähiten yllättäen päähenkilö Aatamilla. Läpi puolitoistatuntisen miettii, että pääseekö katsoja kertaakaan kuulemaan Aatamin ääntä, vai jääkö Tommilan harteille kanavoida roolihahmoaan täysin ilman puhetta.

Hahmona Aatami on käsittämätön torakka, jota ei – varsinkaan vihollistensa natsien mielestä – saada päiviltä sitten millään. Aatamin selviämistarina on yliampuva ja muistuttaa paikoitellen Leonardo DiCaprion tähdittämää vuoden 2015 elokuvaa The Revenant, joskin Sisu-elokuvassa Tommila tekee uskottavamman roolisuorituksen yksinäisenä, sodan katkeroittamana kullanhuuhtojana, jonka harteilla lepää myös elokuvan nimen ydin: näyttää, mitä se sisu tarkoittaa. 

Sisu-elokuvassa on useita piirteitä, jotka tuntuvat varsin tutuilta. Elokuvan ohjaajalta Jalmari Helanderilta on tiedusteltu, mitä mieltä hän on vertauksista ohjaaja Quentin Tarantinon töihin. Helander on kertonut, ettei itse tunnusta sitä, että hänen elokuvansa mukailisi tyyliltään Tarantinoa.

– Lähtisin itse vertaamaan sitä johonkin Ramboon tietyllä tapaa. Koen sitä vähän epäreiluna, että aina verrataan Tarantinoon, jos joku tekee jotain vähän tällaista missä on vanhahtavaa leffatyyliä ja sitä nykyaikaistetaan, mitä Tarantino tekee. Sitten jos joku muu tekee sitä, niin matkii Tarantinoa, vaikka oikeasti matkiikin vanhoja elokuvia, Helander pohti asiaa Viiden jälkeen -ohjelman haastattelussa tammikuun alussa.

Ei ole kuitenkaan mikään ihme, jos katsojalle tämä Tarantino-mielleyhtymä Sisua katsoessa tulee, eikä katsojaa voi siitä syyllistää. Sen lisäksi, että Sisu-elokuvassa on visuaalisesti ja kerronnallisesti samankaltaisia elementtejä, kuin useissa yhdysvaltalaisohjaajan teoksissa, vahva samankaltaisuus tulee esille myös sen silmittömässä väkivallassa, josta on tehty äärimmäisen huvittavaa. Se vaan on fakta, että Tarantino on urallaan onnistunut urallaan luomaan tässä tyylilajissa suoran assosiaation töihinsä.

Sisun huumori väkivallan ulkopuolella on myös yksinkertaista. ”Kukaan ei kuse mun nilkoille” -ajatusta mukailevaa, joka vetoaa varmasti suomalaisiin. Jokainen elokuvassa natsit kohdannut suomalainen päätyy epätodennäköisten lähtökohtienkin jälkeen vastustamaan alistajaansa – natseille karmivin seurauksin. Näin tekevät niin Aatami, kuin natsien kaappaamat suomalaiset naisvangit, joita saadaankin kiittää yhdestä elokuvan parhaista kohtauksista. 

Käsikirjoitus ei ole äärimmäisen monipuolinen, mutta toisaalta sen tarkoitus ja rooli onkin vähäeleinen ja yksinkertaisella tavalla kekseliäs. Lopulta Sisu on elokuva, joka on viihdyttävä, mutta jota ei kuitenkaan jää ajattelemaan sen enempää.

Haastatteluissa tekijät yksi toisensa jälkeen ovat kertoneet toivovansa, että Sisu tarjoaa muiden elokuvien tavoin katsojalleen tilaisuuden paeta hetken todellisuutta, uppoutua muihin maailmoihin ja nauttia siitä. Viihdyttävä pläjäys se ehdottomasti onkin. Elokuva löytää taatusti suomalaisen yleisönsä, ja näillä näkymin – toivottavasti – myös sen ennätysmäisen kansainvälisen yleisön, jota kovasti on etukäteen hehkutettu.

Tässä ajassa Sisu varmasti puhutteleekin varsinkin eurooppalaisia. Sotia on käyty läpi ihmiskunnan historian ja ympäri maailman, mutta Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on vuoden aikana avannut monia vanhoja arpia ja synnyttänyt uusia, syviä haavoja Euroopassa. Erakko-Aatami, josta kuoriutuu joka natsin pahin pelko tämän listiessä pahiksia yksi kerrallaan lopulta yllättävän ylivoimaisesti, on eittämättä toiveikkuutta herättävä näky valkokankaalla tässä maailmanajassa.

Ja vaikka Aatami ei puhu mitään, hän sanoo kaiken tarpeellisen. Tai lähes mitään: hahmon ensimmäiset ja ainoat vuorosanat kuullaan elokuvan aivan viimeisillä sekunneilla. Lopulta nämä sanat, jotka ovat myös elokuvan humoristisin kohta, ovatkin ne, jotka kanavoivat kaikista täydellisimmällä tavalla suomalaisen mielenmaiseman ytimen.

Kirjoittaja on MTV Uutisten toimittaja.

Lue myös: Torille! Suomalainen Sisu-elokuva saa harvinaisen laajat levitysoikeudet Yhdysvaltoihin