HIMin yleisö oli eilen illalla väsähtäneissä välipäivätunnelmissa, mutta niin oli myös Ville Valo.
Jäähyväiskiertueella viime kesästä lähtien ollut suomalaisyhtye HIM soitti uransa viidenneksi viimeisen keikan Helsingin Jäähallissa 5 000 hengen yleisön edessä.
Jos keikkakunto ja asenne on neljällä viimeisellä keikalla samanlainen kuin eilen illalla, HIMiä ei tule tippaakaan ikävä.
Yleisö oli selvästi joulun välipäivien turruttamaa ja vaisua, mutta lavalla hämmentävän ylimielisesti ja tylysti kukkoillut nokkamies Ville Valo ei tehnyt elettäkään nostaakseen Jäähallin kalseaa tunnelmaa.
Kosketinsoittaja Janne Puurtinen, laulaja Ville Valo ja kitaristi Mikko Lindström.
"Kinkku 2, HIM 1", Valo spiikkasi keikan keskivaiheilla. Jos samaa vertausta käyttää illasta kokonaisuutena, kinkku vei HIMiä mennen tullen.
Yhtye kärsi ainakin konsertin alkuvaiheessa ilmeisesti teknisistä ongelmista. Laulaja Valo ei ollut tyytyväinen kuulokuvaan, mikä hänelle lavamonitoreista välittyi ja lopulta hän sai viestinsä perille lavamiksaajalle mikrofoniin tiukkaan sävyyn puhuen.
HIMin soittajat suoriutuivat illasta kelvollisesti, mutta istumapaikoille konsertin yleinen äänimaisema oli paikoin lähes kakofoninen. Suurin ongelma oli Valon ääni.
Ville Valo tulkitsee.
Ville Valo on taitava laulaja ja HIMin viehätys on nojannut nimenomaan Valon heleän äänen ja tarttuvien melodioiden sekä yhtyeen raskaan rupisen soundin kontrastiin.
Jäähallissa Valo oli illan suurin häviäjä. Miehen ääni aaltoili erikoisesti miehen laulaessa mikrofoniin eri etäisyyksiltä niin, että välillä laulu puski muun yhtyeen yli, välillä taas Valon artikuloinnista ei saanut mitään selvää, vaan monien lauseiden loput olivat muminaa ja ne katosivat johonkin hallin kattorakenteisiin.
Valon lavamaneereihin kuuluu myös mikrofonin heittely ja sen napauttelu sormilla. Sormilla, joissa on sormuksia. Sormuksia, joista kuului Jäähallissa selkeä ja keikan mittaan todella häiritseväksi käynyt napsahtelu yleisöön asti.
Ville Valo ja sormukset sormissa.
Debyyttilevynsä vuonna 1997 julkaissut yhtye on tehnyt laajoja kiertueita niin isoissa kuin pienissä keikkapaikoissakin. Tavastialle vihoviimeiseen HIM-keikkaan uutenavuotena huipentuva jäähyväiskiertuekin on kestänyt jo puoli vuotta, joten olisi voinut kuvitella, että miksausongelmat olisi jo ratkaistu ja niiltä osin ei enää tulisi ongelmia tai yllätyksiä.
Jäähalliin saapuneen 5 000 hengen yleisöstä monet näkivät viimeisen HIM-keikkansa. Odotuksissa oli varmasti jotain muuta kuin keikka, joka muistutti pahimmillaan vaisua karaokeiltaa.
Karaokeiltaa, jossa Ville Valo tulkitsi reilun 20 vuoden aikana kirjoittamiaan kappaleita vähän sinnepäin.
Basisti Mikko Paananen ja laulaja Ville Valo.
Keikan aikana tuli voimakkaasti esiin myös HIMin koko uran ajan ihmetyttänyt asia. Yhtyeen kappaleiden melodiat ovat parhaimmillaan hienoja ja kertosäkeet erittäin tarttuvia ja yksinkertaisen hyviä. Yksi tärkeimmistä elementeistä niissä on ollut lauluvoima.
Laulu on hyvin toimiessaan asia, jolla voi peitota viidensadan särökitaran muodostaman äänivallin ihan milloin tahansa. HIMillä se lauluvoima on muodostunut Valon päämelodiasta sekä stemmalauluäänistä. Hienoista ja toimivista sellaisista.
HIMin keikoilla ainoa laulumikrofoni on Ville Valon käsissä ja ne hienot kertosäkeet jäivät eilenkin usein vaisuiksi. Jos bändin jäsenistä yksikin laulaisi taustoja, se nostaisi keikkatilanteissa HIMin eri tasolle. Näin ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa yhtyeen uraa lukuun ottamatta alkuvaiheita, jolloin basisti Mikko Paananen lauloi joitain taustaosuuksia.
Eilen illalla Jäähallissa HIM oli parhaimmillaan keikan vihoviimeisessä kappaleessa When Love and Death Embrace.
Sen aikana Valo sai karaoketunnelman katoamaan, lauluääni ei aaltoillut pahasti ja mies vaikutti jopa hieman liikuttuvan yleisön valaistessa hallia älypuhelimiensa valoilla.
Toivottavasti välipäivätunnelma ei jatku jäähyväiskeikoilla Oulussa, Seinäjoella, Tampereella ja grande finalessa Tavastialla.
Maksava yleisö ansaitsee eilen nähtyä parempaa HIMiä.
4:00
