Kriisityön ammattilaisilla on tarjota monia menetelmiä kouluampumista koskevien tunteiden käsittelyyn. Traumaattinen kokemus voi jättää lapsen mieleen silti pitkäkestoisen jäljen.
Kouluampumisen kaltaisissa tilanteissa kriisityö etenee tavallisesti yleisestä tuesta kohti eriytyvämpää tukea, sanoo psykologian tohtori ja kriisipsykologi Eija Palosaari.
– Alussa on paljon ryhmätilanteita, joissa on esimerkiksi infoa siitä, mitä tulee tapahtumaan ja minkälaisia palveluita järjestetään, minkälaisia reaktioita voi olla, mikä kaikki on normaalia, Palosaari kuvailee STT:lle.
Palosaari kertoo, että Vantaan Viertolan koulussa kriisityötä on tehty tiistain kouluampumisen jälkeen muun muassa luokkatyöskentelynä. Koulussa on ollut myös tapahtumia vanhempien, lasten ja henkilöstön kanssa. Parhaillaan on menossa vaihe, jossa koulutetut kriisityöntekijät tapaavat perheitä, jotka ovat sitä toivoneet.
Ampumisessa kuoli kuudesluokkalainen poika ja haavoittui vakavasti kaksi kuudesluokkalaista tyttöä. Teosta epäilty on uhrien tavoin Viertolan koulun kuudesluokkalainen.
– Keskustelun tarve on hyvin suuri. Ihmiset haluavat tarkennettua tietoa ja miettiä omia reaktioitaan. Vanhemmat haluavat tietää, miten lapsia on hyvä tukea, Palosaari sanoo.
Kriisityön menetelmät ovat kehittyneet ja laajentuneet runsaat 15 vuotta sitten tapahtuneiden Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen, kertoo molemmissa kriisityötä tehnyt Palosaari. Jokelan kuolonuhreja vaatineen kouluampumisen jälkeen hän oli mukana organisoimassa kouluampumisiin liittyvää pioneerityötä Suomessa.
Palosaaren mukaan tuolloin kehitettiin muun muassa aistialtistuksen asteen käsite ja kriisityötä tehtiin pienissä ryhmissä huomioiden se, missä tilanteessa kukin oli ollut. Esimerkiksi fyysisessä vaaratilanteissa olleiden kanssa keskusteltiin erillään niistä oppilaista, jotka olivat tapahtumien aikaan olleet sairaina kotona. Näin pyrittiin minimoimaan sijaistraumatisoitumisen riskiä. Uutta olivat myös myöhemmin aloitetut vertaistukiviikonloput osallisille ja läheisille. Myös yksilöterapiaan ohjattiin tarvittaessa.
Puhuminen, vakauttaminen ja sulattelu apuna
Puhuminen on Palosaaren mukaan edelleen kriisityön tärkeä väline. Tänä päivänä käytössä on kuitenkin enemmän muitakin työkaluja, esimerkiksi erilaisia kehollisia menetelmiä, joita kutsutaan vakauttamiseksi.
Vakauttamismenetelmiä ovat esimerkiksi hengitysharjoitukset ja niin sanotut perhostaputukset, jossa taputellaan omaa rintaa peukalot toisiinsa kietoutuneina. Palosaaren mukaan vakauttamismenetelmiä opetetaan oppilaille, jotta nämä voivat niitä käyttäen rauhoittaa mieltään, jos ampumista koskevat tunteet uhkaavat liian kuormittavalla tavalla kaapata mielen.
– Näin saadaan hermojärjestelmää rauhoittumaan, Palosaari kertoo.
Käytössä on myös sulattelumenetelmiä, joita voidaan käyttää jos tapahtumista puhuminen koetaan vaikeaksi. Kyse on ohjatuista ammatillisista menetelmistä, jotka voivat pohjautua esimerkiksi kehollisuuteen tai piirtämiseen.
Palosaaren mukaan Viertolan kouluampumisen todistaneet kuudesluokkalaiset ovat vielä niin nuoria, etteivät esimerkiksi tunteiden säätelymenetelmät ole sen ikäisillä vielä kovin syvällisiä. Kriisityö voi siksi olla leikinomaisempaa ja aikuisten tukeen pohjautuvampaa.
– Ei välttämättä kovin tarkkaan käydä näitä itse tapahtumia tai reaktioita läpi. Sen tarve vaihtelee. Tärkeää on, että tukea ja aikuisia ihmisiä on saatavilla. Missään nimessä tämän ikäisiä ei saa jättää oman onnensa nojaan.
Muistot voivat nousta pintaan myöhemmin
Tapauksesta eteenpäin pääseminen voi vaihdella lapsilla suurestikin nyt kun Viertolan koulun tapahtumista on kulunut jo useampia päiviä.
Esimerkiksi keskittymisvaikeudet, levottomuus, koulumenestyksen heikkeneminen, univaikeudet, vahva vetäytyminen ja muut käytöksen muutokset voivat Palosaaren mukaan olla merkkejä siitä, että tapaus painaa yhä lapsen mieltä.
– Eriytyminen tarkoittaa myös sitä, että kaikki eivät välttämättä traumatisoidu.
Palosaaren mukaan traumatisoitumalla ihminen voi vaistonvaraisesti suojautua ahdistukselta ja pahoilta elämyksiltä lukitsemalla ne mielensä pohjalle. Tämä voi auttaa arjessa pärjäämisessä.
Palosaaren mukaan todennäköistä on, että jossain vaiheessa, vuosia jälkeenpäinkin, joku satunnainen ärsyke saattaa raapaista lukitun muistikuvan auki ja tuoda sen uudelleen elettäväksi ja työstettäväksi. Laukaisevia tekijöitä voivat olla esimerkiksi erilaiset taitekohdat, kuten lapsen elämässä yläasteelle tai lukioon siirtyminen.
Joskus myös yksittäiset aistimukset, vaikkapa tapahtumaan liittyneet värit tai äänet, voivat nostaa muistot pintaan. Tämä ilmiö on normaalia ja yleensä haalistuu itsekseen. Jos se jatkuu pitkään, sen käsittelyyn on tehokkaita ammatillisia menetelmiä.
– Yksi tavallisia reaktioita on muistamisen ja keskittymisen vaikeudet, joita voi tulla esiin vielä paljon myöhemminkin, niin ettei välttämättä osata edes ajatella, että se liittyisi tähän tapahtumaan.
Kouluampumisen kaltainen traumaattinen kokemus voi jättää lapsen mieleen pitkäkestoisen jäljen. Palosaari kuitenkin korostaa, että näistä toivutaan. Traumatisoituminen on ihmiselle vaistomainen tapa suojella itseään.