Se voi humahtaa yhdestä uhmakkaasta ei-sanasta tai läikkyneestä maitolasista: puhdas raivo, jonka vallassa voisi satuttaa. Äitien väkivaltaiset ajatukset lapsiaan kohtaan ovat tabu, jota äidit itsekin kauhuissaan häpeävät. Tunteet eivät kuitenkaan satuta, ja apua on tarjolla.
Äitiyteen liitetään ajatuksen tasolla pullantuoksuista täyttymystä. Harvemmin puhutaan siihen liittyvistä vihan tunteista, vaikka juuri äidiksi tullessaan moni nainen havahtuu ehkä ensimmäistä kertaa elämässään väkivaltaisiin ajatuksiin.
– Kokemukseni mukaan äitien väkivaltaiset ajatukset ovat äkkipikaisia ja impulssin omaisia – yhtä lailla kuin teotkin monesti ovat. Niihin ei liity harkintaa tai mielikuvilla mässäilyä, psykologi ja ehkäisevän väkivaltatyön johtava asiantuntija Maria Lindroos Maria Akatemiasta kertoo.
Maria Akatemia tarjoaa ehkäisevän väkivaltatyön palveluita naisille, jotka ovat käyttäneet tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa. Monet heistä ovat äitejä.
– Usein meille tullaan juuri siksi, että on pelästytty tai kauhistuttu, miten omaa lasta kohtaan voi ajatella jotain niin ikävää tai peräti väkivaltaista. Että itsessä on sellainen puoli, joka voi ajatella näin, Lindroos selittää.
Lue myös: Uupunut Kaisa huusi ja piti mykkäkoulua taaperolleen – "Päällä oli niin järkyttävä raivo, ettei tuntunut turvalliselta olla hänen lähellään"
Vastaavia tunteita ei ehkä aikaisemmin ole ollut tai ne on ollut helppo työntää syrjään, mutta omaan lapseen kohdistuessaan ne säikäyttävät toden teolla.
– Ihmislaji, niin kuin muutkin eläimet, on ohjelmoitu suojelemaan uutta elämää. Samaan aikaan siihen liittyy iso vastuu ja identiteettimuutos. Lapset valtaavat ison osan elämästä ja parisuhde ja arki ylipäätään muuttuvat toisenlaiseksi, Lindroos sanoo.
Nainen kohtaa äidiksi tullessaan paitsi lapsensa jatkuvan tarvitsevuuden, voimakkaat tahtotilat, vaativuuden ja tunnepuuskat, myös omat pelkonsa, epävarmuutensa ja riittämättömyytensä. Sisäisiin odotuksiin ja mielikuvaan siitä, millainen äidin pitäisi olla, on vaikea yhdistää ihmisyyden eri puolet.
– Äitiys nähdään tosi kapea-alaisena ja yksipuolisesti hoivaavana. Jos ja kun on vielä kontrollin tarvetta ja vaativuutta itseä kohtaan ja tiedostetut ja tiedostamattomat tunnelukot omasta lapsuudesta lähtevät aktivoitumaan, sisäinen "painekattila" täyttyy.
– Jos kattilan pohjaan on palanut varhaisia asioita sukupolvien ketjusta ja sinne alkaa kasautua paljon muutakin vaativaa, se viimeinen pisara voi olla jotain hyvin vähäistä. Maitolasin kaatuminen voi todellakin yhtäkkiä kuohauttaa sen painekattilan yli, Lindroos sanoo.
"Ajatukset eivät ole väkivaltaa"
Väkivaltaiset ajatukset omaa lasta kohtaan herättävät äideissä pelästymistä, syyllistymistä, vaikenemista, häpeää, pettymystä, surua ja itseinhoa.
Lindroos muistuttaa, että ajatukset eivät ole tekoja.
– Ajatukset eivät satuta ketään. Ne eivät ole väkivaltaa. On tärkeää hyväksyä, että väkivaltaisia ajatuksia tulee ja menee, Lindroos sanoo.
Lue myös: Saija vastaa työkseen perheväkivaltaa kokevien kriisipuhelimeen – tällaisia soitot ovat: "Joskus on pakko lopettaa puhelu ja sanoa, että soita nyt heti poliisille"
Väkivaltaisten ajatusten toteuttaminen sen sijaan on kiistatta väärin. Lapsen ruumiillinen kurittaminen eli kuritusväkivalta kriminalisoitiin Suomessa vuonna 1984. Poliisiammattikorkeakoulussa vuonna 2012 tehdyn raportin perusteella lähes kaikki vanhemmat olivat kiellosta tietoisia ja suhtautuivat esimerkiksi lapsen lyömiseen varsin kielteisesti.
Silti käytännöt muuttuvat hitaammin. Samaisen raportin perusteella kuusi prosenttia 0–12-vuotiaiden äideistä kertoi läimäisseensä, lyöneensä, potkaisseensa, purreensa tai yrittäneensä lyödä lasta esineellä vähintään kerran edellisen vuoden aikana.
– Uskon, että ajatukset ovat yleisempiä kuin toteutunut väkivalta. Sukupolvien ketjut eivät muutu noin vain lakimuutoksella, vaan uudenlaisten käytäntöjen sisäistämiseen tarvitaan paljon psyykkistä työtä, Lindroos sanoo.
Sukupolvien väkivaltaketjujen muuttumiseen käytännössä tarvitaan paljon psyykkistä työtä. Kuvituskuva.
Nykyisten pienten lasten äidit elivät lapsuutensa ajassa, jossa luunappi, tukistaminen tai koivuniemen herra oli vielä vähintäänkin hiljaisesti hyväksytty osa useiden perheiden kasvatuskulttuuria.
Lapsuuden kasvuolosuhteet vaikuttavat väistämättä omiin ajatus- ja käytösmalleihin. Väkivalta ilmiönä onkin ollut jollakin tavalla läsnä useimpien Maria Akatemiasta apua hakevien naisten lapsuudessa. Tämä ei välttämättä tarkoita fyysistä väkivaltaa, vaan laajemmin ajatellen toimintaa, joka on jollakin tavalla aiheuttanut hylkäämisen kokemuksen.
– Se voi johtua vanhempien päihteidenkäytöstä, mielenterveysongelmista tai vaikka työnarkomaniasta. Vanhempi on ollut henkisesti tai fyysisesti paljon poissa ja keskittynyt kovin paljon muuhun kuin lapseen, Lindroos selittää.
– Onneksi nykyään ymmärretään, että ihmistä voi vahingoittaa monin eri tavoin. Ei vain fyysisesti, vaan myös psyykkisesti.
Huoneeseen itkemään komennettu tukahduttaa tunteet, kunnes räjähtää
Omien tunteiden hallinta – räjähtely, ärtymys ja huutaminen – on yksi eniten vanhempia huolettavista asioista. Näin kertoo Mannerheimin lastensuojeluliiton keväällä 2019 toteuttama kysely, johon vastasi 641 vanhempaa.
Suuri rooli tässä on suomalaisella tunnekulttuurilla. Historiallisesti tarkasteltuna tunteita ei välttämättä ole sallittu, vaan ne on totuttu painamaan alas, miellyttämään ja suoriutumaan.
Arjessa ärsyttäviä asioita tulee vastaan vähän väliä, ja lopulta viha voi purkautua hallitsemattomana.
– Kaikki tunteet ovat inhimillisiä. Mutta jos ei itse ole saanut tunteiden kanssa ohjausta ja tukea vaan on jäänyt niiden kanssa yksin, niihin voi yhdistyä erilaisuuden, vääränlaisuuden ja jopa pahuuden kokemus, Lindroos sanoo.
Esimerkiksi itkevä lapsi on saatettu komentaa yksin huoneeseensa rauhoittumaan.
– Silloin tunteistaan ei ehkä myöhemminkään uskalla kertoa kenellekään, vaan tuntee kantavansa salaisuutta, ja siitä tulee helposti identiteetti. Kun on jo lapsena suljettu omaan huoneeseen pärjäämään ja sitten äitinä pitäisi pärjätä ja huolehtia muista, omat tunteet jäävät syrjään.
Jos lapsi jätetään yksin itkemään, tunteet oppii tukahduttamaan ja ne voivat purkautua hallitsemattomina. Kuvituskuva.
Lindroos lisää, että itkemisestä moittimalla tai rankaisemalla tukahdutetaan kaikki tunteet, joita lapsi itkemällä yrittää ilmaista. Sisaruussuhteissa erittäin tavallinen kateus tai mustasukkaisuus on tästä hyvä esimerkki. Maria Akatemiassa tämä näkyy niin, että monet naiset hakevat apua siinä kohtaa äitiyttä, kun perheeseen syntyy taaperoikäisen seuraksi toinen lapsi.
– Kun vanhempi lapsi rupeaa reagoimaan vauvaan ja äidillä on vauvaa kohtaan kova suojelunhalu, ristiriita tyypillisesti kasvaa hankalaksi. Äidin voi olla tosi vaikeaa ottaa vastaan lapsen mustasukkaisuutta ja kateutta, saati tukea siinä, jos se sama kokemus on itseltä epäinhimillistetty ja tehty jotenkin tosi pahaksi.
Tuuletusta tarvitsee jo ennen kuin pinna kiristyy
Nyt ruuhkavuosia elävien äitien voi olla helpottavaa ymmärtää myös omia vanhempiaan, vaikka heidän tekojaan ei voisi tai tarvitse hyväksyä.
– He ovat saattaneet olla omassa lapsuudessaan samantapaisessa tilanteessa ja altistuneet vastaavalle kasvatukselle. Väkivaltailmiötä voi ymmärtää sukupolvien jatkumona, jolle voi tehdä jotain. Sen ei tarvitse määrittää tulevaisuutta, vaan se on pysäytettävissä ja katkaistavissa, Lindroos sanoo.
– Jokainen toimii joka tapauksessa omalla tavallaan. Kukaan ei ole oma vanhempansa.
Lue myös: Sodan trauma näkyy yhä suomalaisissa – vaikutukset ulottuvat myös nuorempiin sukupolviin
Omat ajatuksetkin on hyvä ymmärtää vain ajatuksiksi.
– Jos tunteitaan häpeää ja tuomitsee ne, silloin tavallaan kieltää tai kapeuttaa myös oman ihmisyytensä. Syntyy syyllisyyskuva: "Minä olen kauhea ja paha ja huono ja vääränlainen, kun ajattelen näin". Se on väkivaltaa itseä kohtaan.
Sen sijaan, että ajatuksiaan pitäisi kuormittavina, ne voi toivottaa tervetulleiksi. Esimerkiksi suuttumuksen, vihan ja aggression tunteet voi nähdä tarpeellisina signaaleina, jotka pystyy valjastamaan jämäkkyydeksi ja omien rajojen ilmaisemiseksi.
– On tosi tärkeää, että lapsiperhearjessa on aikaa myös itselle ja aikuiskontakteille. Mieltä kannattaa tuulettaa säännöllisesti ja ennaltaehkäisevästi, ei vain silloin, kun tuntee pinnan jo kiristyvän. Se tarve on olemassa, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan, Lindroos sanoo.
– Ei kannata toistaa itsensä hylkäämistä ja sulkemista toiseen huoneeseen tunteidensa kanssa, vaan tunnistaa jo ihan pienetkin, kaihertavat ärsytyksen aiheet ja vaikka kertoa tunteista läheisilleen.
Samalla voi surra omaa sisäistä pikkulastaan, joka on jäänyt vaille tukea itkun hetkellä.
– Sellaistahan ei pitäisi tapahtua, mutta meille ihmisille tapahtuu asioita, joita ei pitäisi. Niistä voi työstää korjaavia kokemuksia ja ryhtyä itse itselleen äidiksi tai isäksi, joka antaa tunteelle tilaa ja kuuntelee sitä.
Lue myös: Kun vauva tulee taloon, koira voi tuntua ylimääräiseltä riesalta – eläintenkouluttaja neuvoo: "Sieltä pitää jonkun päästä pois"
Oma huoli on merkki avun tarpeesta
Moni äiti ajattelee, että "kun olen kerran tähän ryhtynyt, niin minun täytyy tästä yksin selvitä". Lindroos huomauttaa, että lasten kasvatuksen ei kuitenkaan ole tarkoitus olla yksilölaji.
– Avun hakeminen kuormittavassa tilanteessa on tärkeää väkivallan ennaltaehkäisyä.
Paras merkki avun tarvitsemisesta on, että on itse huolissaan omista ajatuksistaan, tunteistaan tai toiminnastaan.
Maria Akatemiaan voi ottaa yhteyttä chatissa, puhelimitse tai sähköpostitse, myös nimettömänä. Väkivaltatyön ammattilaisen yksilökäynnille pääsee arvioinnin kautta Helsingissä, Tampereella tai videoyhteydellä. Ohjatuissa vertaistukiryhmissä asioihin pureudutaan vielä syvemmin.
Lindroos kertoo, että mukana on naisia kaikenlaisista taustoista, myös ihmissuhdealojen työntekijöitä ja korkeasti koulutettuja.
Moni ei ehkä uskalla pyytää apua esimerkiksi neuvolasta, sillä väkivaltaisista ajatuksista kertomisen pelätään johtavan lastensuojeluilmoitukseen.
– Monen ensimmäinen mielikuva on, että lastensuojelu liittyy lasten huostaanottoon. Yritämme omalta osaltamme auttaa ymmärtämään, että lastensuojelu on tarkoitettu tuen saamiseksi, ja tukipalveluita on monenlaisia.
Lastensuojeluilmoitus tehdään luonnollisesti aina, jos lapseen on kohdistettu väkivaltaa.
Äidin rooli voidaan nähdä epäinhimillisen yksipuolisena, mikä lisää äitien paineita.
"Terve, oma häpeä riittää"
Lindroosin mielestä äitien vaikeista tunteista pitäisi puhua enemmän ja avoimemmin. Nuoressa polvessa sitä hänen mielestään jo tehdäänkin.
– Tuomitseminen ei auta, kun pyritään katkaisemaan sukupolvien väkivallan jatkumoa. Meillä on ollut ihan tarpeeksi häpäisevää kulttuuria, ja se on yksi väkivallan muoto, Lindroos sanoo.
– Terve, oma häpeä on tarpeen, mutta se riittää. Lyötyä ei tarvitse eikä saa lyödä.
Syyllisyys ja häpeä voivat toimia myös muutosvoimina.
– Maria Akatemiassa ei olisi yhtään asiakasta, jos he eivät kokisi syyllisyyttä tekemästään väkivallasta tai väkivaltaisista ajatuksista, koska silloin heillä ei olisi syytä muutokseen. Meihin otetaan yhteyttä vain, jos muutosta halutaan ja sille tunnetaan tarvetta. Asiakkaidemme asenteet kuritusväkivaltaa kohtaan ovat hyvinkin kielteisiä.
Lue myös: Meri itki peloissaan syliä, mutta äiti ei tullut – tuhoava äitiys on edelleen tabu: "Lapset ovat uskollisia vanhemmilleen"
Lindroos korostaa edelleen, että tunteet eivät ole oikeita tai vääriä, hyviä tai pahoja. Teot ratkaisevat: toimiiko tunteidensa varassa impulsiivisesti ja väkivalloin vai ei.
– Jos huomaa, että hetkinen, nyt olen ihan raivona, niin siihen tunteeseen on hyvä saada jollakin tavalla välimatkaa. Ei torjua sitä, mutta pitää se ikään kuin käsivarren mitan päässä.
Joskus voi helpottaa, että menee toiseen huoneeseen ja huutaa tyynyyn.
– Jos on itse hädissään oman tunteensa kanssa, apua kannattaa hakea sekä arjen kuormitukseen että tunne-elämään, Lindroos lisää.