Eduskunnassa kriminaalipolitiikka nousi voimakkaasti tapetille 1990-luvulla. Tutkijan mukaan kansanedustajien kiinnostus rikosoikeutta kohtaan on pysynyt korkeana siitä lähtien.
– 1990-luku oli murrosvaihe, jolloin monta kymmentä vuotta jatkunut rikosoikeuden lievenemisvaihe päättyi. Trendiksi tuli pikemminkin rikosoikeuden ja rangaistusten kiristäminen, arvioi tutkija Esko Häkkinen Helsingin yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta.
Häkkinen tarkasteli kaikkia eduskunnan aloitteita ja kysymyksiä vuosina 1970–2010 ja teki tarkemman sisältöanalyysin noin 1 600:sta kriminaalipolitiikkaa käsittelevästä kirjallisesta kysymyksestä.
Tutkimustuloksista selvisi, että 1990-luvun lopulla joka kymmenes kaikista kysymyksistä ja aloitteista liittyi kriminaalipolitiikkaan, kun 1980-luvulle asti niiden osuudet olivat olleet vain muutamia prosentteja.
Tilastoissa omana ilmiönään erottuu kansanedustaja Sulo Aittoniemi, sillä entinen ylikomisario teki poikkeuksellisen ahkerasti aloitteita rikosasioista. Esimerkiksi vuonna 1998 hän teki 48 kirjallista kysymystä, kun kaikki muut kansanedustajat tekivät niitä yhteensä 67. Aittoniemi tunnettiin yleensäkin hyvin uutterana kysymysten ja aloitteiden tekijänä.
Vasemmistonkin asenteet kiristyivät
Vasemmisto oli perinteisesti edustanut etupäässä maltillista kriminaalipolitiikkaa, ja SDP oli nostanut esille erityisesti talous- ja omaisuusrikollisuuden kysymyksiä. 1990-luvulla SDP:n huomio kuitenkin suuntautui huume-, väkivalta- ja seksuaalirikoksiin.
– Vaikuttaa yhä siltä, että kriminaalipolitiikka jakaa puolueita vasemmisto–oikeisto-akselilla aiempaa vähemmän. Eduskunnassa myös vasemmistopoliitikkojen kannanotoissa painottuvat vaatimukset rikosoikeuteen tehtävistä kiristyksistä.
Hyvinvointivaltion kehittyessä sodan jälkeen rikosoikeus lieveni vuosikymmeniksi. Häkkisen mielestä keskustelu rikosoikeudesta on nyttemmin muuttunut vähemmän harkitsevaksi, vaikka kriminaalipolitiikka Suomessa on edelleen melko maltillista.
– Ankarampia rangaistuksia esitetään usein rikoksentorjuntamenetelmänä ongelmiin ilman juuri pohdintaa siitä, ehkäisevätkö ne todella rikoksia.
Taustalla vallankäyttö
Rikostorjunta liittyy vallankäyttöön, taustoittaa oikeussosiologian professori Anne Alvesalo-Kuusi Turun yliopistosta.
– Lakien säätäminen on politiikkaa, jossa eri näkökulmat ovat vastakkain. Kamppailua käydään esimerkiksi siitä, mitkä asiat määritellään rikoksiksi, miten eri rikoksiin reagoidaan ja kuinka paljon voimavaroja laitetaan eri rikosten tutkintaan.
Poliittinen päätöksenteko vaikuttaa myös talousrikosten torjuntaan. 1990-luvun lama nosti tapetille talousrikollisuuden ja harmaan talouden torjunnan, mutta suhtautuminen niihin voi olla altis ailahteluille. Kun taloudessa alkoi taas mennä paremmin, poliitikot kiinnittivät huomiota muihin asioihin ja tutkintaresursseja suunnattiin toisaalle.
Ajankohtainen kysymys on hoivayhtiöiden väärinkäytösten mahdollinen rikosvastuu.
– On kiinnostavaa seurata, miten mahdolliset rikostutkinnat etenevät. Tulkitaanko laiminlyönnit rikoksiksi ja jos tulkitaan, minkälaisia seuraamuksia ja mille tahoille niistä määrätään. Yhtiöiden toiminnassa tapahtuvat laiminlyönnit ovat luonteeltaan talous- ja yhteisörikoksia, mutta vastuun kantajaksi määritellään usein yksilö.