Kyllikki Saaren murhasta on kulunut 68 vuotta. Murha ei rikoksena vanhene koskaan, mutta Kyllikin tapauksessa se ei myöskään ole unohtumassa aivan lähiaikoina.
Suohauta, rippikuva ja paperille kirjailtu runo, joka päättyy sanoihin kauanko kestää tää eloni tie.
Isojokilaisen Auli Kyllikki Saaren (1935–1953) murha on suomalaisen rikoshistorian selvittämätön klassikko ja tragedia, jonka merkkipaalut on kirjattu lukuisiin juttuihin ja kirjoihin.
Kaanonisoidut tapahtumat kulkevat aikajärjestyksessä näin: Toukokuisena iltana Kyllikki pyöräili hartaustilaisuudesta kotiin ja katosi. Heinäkuussa Saaren polkupyörä löytyi katoamispaikan läheltä suosta. Lokakuussa, viisi kuukautta katoamisen jälkeen, oli vuorossa Kyllikki Saaren suohaudan paljastuminen.
Alaruumis oli paljas ja toinen rinta ulkona liiveistä. Kateissa olivat ja ovat yhä rannekello, lompakko ja virsikirja.
Kyllikin hautajaisiin osallistui noin 25 000 ihmistä eli neljä kertaa sen verran väkeä kuin Isojoella tuolloin asui.
Tarinoissa Kyllikki on siveellinen ja viaton, paremman sanan puutteessa liki pyhimysmäinen suomineito, jonka paha vei.
17-vuotiaalle Kyllikki Saarelle ehti viimeisen vuoden aikana kuitenkin sattua ja tapahtua yhtä sun toista, kuten historiantutkija Teemu Keskisarja uutuuskirjassaan Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia (2021) kertoo.
Olipa hänellä "poikatuttavakin"
Kyllikki Saari pelkäsi etukäteen viimeistä polkupyörämatkaansa. Yöpaikkaa tarjosi ainakin kolme tahoa. Kyllikki kieltäytyi jokaisesta tarjouksesta ja lähti kotia kohti iltakymmenen korvilla.
Kotiin piti polkea, koska vaatteet täytyi vaihtaa. Näin Kyllikki ainakin väitti. Historioitsija Keskisarja ei usko häntä. Kyllikin oli tarkoitus tavata joku, Keskisarja arvelee.
Kyllikki Saaren elämän viimeinen vuosi alkoi keväällä 1952. Hän kiinnostui entistä enemmän hengellisistä asioista.
Kauhajoen yläkoulussa Kyllikki oli vielä ollut näkymätön. Kesäksi 1952 hän lähti hoitamaan lapsia Ketolaan. Kesätöistä palattuaan Kyllikki oli vapautunut. "Poikatuttavakin" oli ollut mukana kuvioissa.
Kyllikillä oli tapana polttaa kaikki saamansa kirjeet. Syytä ei tiedetä.
Samana kesänä Kyllikki kävi rippikoulun. Kesätöiden päättymisen jälkeen hän aloitti Isojoen kirkkoherranviraston kanslia-apulaisena.
Kirkkoherrana oli sotilaspastorinakin toiminut kirkkoherra Kauko Voitto Kanervo, Kyllikin rippipappi.
"Etkö voisi auttaa minua?"
Kolme päivää ennen katoamistaan Kyllikki kirjoitti Kanervolle kirjeen. Vastausta hän ei koskaan saanut. Puhelinsoittoon aika kenties riitti.
Kanervon ja Kyllikin välien luonne pysyi vuosia salaisuutena.
Kylillä kuitenkin puhuttiin, että "jotain sellaista touhua" oli Kyllikin ja hänen rippipapin välillä ollut.
Kolme vuotta Kyllikin katoamisen jälkeen tehdyt kuulustelut muuttivat poliisien kuvaa murhatun viimeisestä vuodesta ja suhteesta kirkkoherraan. "Rehelliset, kunnialliset, järkevät maalaistytöt olivat pingottaneet puolitotuuksia suojellakseen ystävävainaansa pyhimyskehää", Keskisarja kirjoittaa.
Avainkohdat paljasti kirkkoherra itse. Kanervo päätyi Kyllikkiä koskeviin kuulusteluihin saatuaan syytteen ja myöhemmin tuomion 15-vuotiaaseen tyttöön sekaantumisesta.
Kanervo ja Kyllikki olivat olleet kaksin, kun kirkkoherra oli kokenut "keskipäivällä kovaa sukupuolista tarvetta".
Kuulustelupöytäkirjan mukaan Kanervo kysyi Kyllikiltä ”etkö voisi auttaa minua?”. Tähän Kyllikki vastasi "miten sitten?".
Kyllikki asetti paperikorin heidän väliinsä ja ”auttoi oikealla kädellään”, Keskikangas kirjoittaa. Kanervo pyysi anteeksi ja poistui.
Nykylain mukaan teko olisi seksuaalinen hyväksikäyttö, rikosoikeuden professori Matti Tolvanen kertoi Ilta-Sanomille. Kyllikki oli alisteisessa asemassa. Kyse oli papista ja nuoresta tytöstä, joka oli hänellä töissä, Tolvanen perustelee.
Rippipapin teot toi ensimmäisenä julkisuuteen Helsingin Sanomat.
Sarjapettäjä
"Auttaminen" toistui Kanervon mukaan kuudesti eri päivinä. Viimeisin kerta oli huhtikuussa, noin kuukausi ennen Kyllikin katoamista.
Aluksi vähällä päässeestä kirkkoherrasta selvisi myöhemmin kaikenlaista. Kirjassaan Keskisarja kuvailee Kanervoa pommiksi, joka saalisti itseään selvästi nuorempia tyttöjä.
Hän tiedetysti petti vaimoaan useiden naisten kanssa. "Kielletyt hedelmät olivat nuoria ja aina vain nuorempia Kanervon itsensä ikääntyessä. Kanervoa pusersi pakkomielle neitsyistä", Keskisarja kirjoittaa.
Kanervo oli jahdannut naisia potkukelkalla ja tapaillut heitä salaa metsissä. Epämääräiset tapaamiset, jopa väijymiset, kuuluivat Kanervon tapoihin. Jälkikäteen Kanervo oli rustannut anteeksipyyntökirjeitä.
"Tuskin tunsin Kyllikki Saarta"
Kun Kyllikki Saari lähti viimeiselle polkupyörämatkalleen, asui kirkkoherra Kanervo 50 kilometrin päässä Merikarviassa. Sinne hän oli muuttanut juuri ennen Kyllikin katoamista.
Autoa miehellä ei ollut, mikä puhui syyttömyyden puolesta. Matka oli liian pitkä kävellen tai pyörällä tehtäväksi käytettävissä ollut aika huomioiden. Kirkkoherran tosin oli nähty ajaneen autoa, vaikkei ajokortti enää voimassa ollutkaan.
Vuoden 1953 kuulusteluissa Kirkkoherran alibina Kyllikin katoamisyölle toimivat alle 10-vuotiaat lapset. Kuulusteluissa Kanervo ei puhunut halaistua sanaa suhteestaan Kyllikkiin.
Myöhemmin, vuonna 1956, alibin antoi rakastaja, johon Kanerva oli tutustunut naisen ollessa 20-vuotias. Kanervo oli ensitapaamisen aikaan ollut nelikymppinen.
Poliisin silmissä Kanervon alibi mitä ilmeisimmin piti. Historiantutkija Keskisarja ei sitä niele: "Alibin työstäminen työllä ja vaivalla kyllä viittasi siihen, että Kanervo oli itse liikkeellä yöllä 17.–18.5. Joko yksin laina-autolla tai kätyrin kyydissä".
Vuoden 1956 tuomion jälkeen Kanervo erotettiin papin virasta ja hän alkoi kasvattaa kanoja.
Hymy-lehdelle Kanervo totesi vuonna 1962 seuraavasti: "Tuskin tunsin Kyllikki Saarta. Sen paremmin kuin hänen kotikyläänsä Möykkyäkään. Ei vuodessa ehdi perehtyä Isojoen kokoisen seurakunnan jokaiseen soppeen".
Jutun lähteenä on käytetty Teemu Keskisarjan teosta Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia (WSOY, 2021).