Kenian yleisurheiluliiton johtaja Isaiah Kiplagat tuli eilen ulos voimakkaan sanoman kanssa. Hän oli sitä mieltä, että dopingista kärähtäneille pitäisi langettaa saman tien elinikäinen kilpailukielto.
Vaikka Kiplagatin lausunto onkin osa hänen IAAF:n vaalikampanjaansa, sitä sietää miettiä hieman tarkemmin. Jos dopingista halutaan kokonaan eroon, miksi ei nollatoleranssi? Ellei sitten ole niin, että dopingista ei haluta eroon.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa on noussut muutenkin esiin erilaiset rangaistukset ja niiden kohtuullisuus yleisen oikeudentajun näkökulmasta; miksi elinkautinen ei ole elinkautinen? Miksi ”armo” ajaa oikeuden edelle? Armo lainausmerkeissä siksi, että jos puhutaan esimerkiksi lapsentappajista ja –raiskaajista, on totaalisen absurdia käyttää termiä armo heidän kohdallaan. Totuus löytyisi saunan takaa, mutta ei nyt mennä sinne, vaan palataan urheiluun.
Kohti parempaa maailmaa
Dopingin rangaistusasteikko kaikkine juridisine vivahteineen on kovin kirjava. Voi tulla kaksi kuukautta, kaksi vuotta tai jopa neljä vuotta. Riippuen käytetystä aineesta. Mutta mitä, jos kaikki aineet olisivat samalla viivalla? Jos piristekäry johtaisi samalla tavalla ”elinkautiseen” kuin kasvuhormonista tai EPO:sta narahtaminen. Kusetus se on pienikin kusetus. Piristeiden käyttö on samalla tavalla sääntöjenvastainen pyrkimys kohottaa omaa suorituskykyä kuin EPO:n pumppaaminen suoneen.
Yleinen oikeustaju vaatii erilaisista rikoksista erilaisia rangaistuksia. Mutta dopingin käyttö ei ole edes rikos. Miksi sen kohdalla ei voitaisi urheiluyhteisön sisällä soveltaa täysin mielivaltaista nollatoleranssia? Olisiko urheilun maailma jotenkin huonompi kuin nyt, jos jokainen kielletyistä aineista tai menetelmistä narahtanut suljettaisiin saman tien lopullisesti pois urheilusta? Kerrankin vastaan, enkä vain kysy. Ei olisi, pikemminkin päinvastoin. Se olisi mielettömän paljon parempi ja tasa-arvoisempi.
Kerrasta poikki, sanon suoraan sen
Dopingrangaistuksissa on kärjistetysti kyse kahden eri leirin näkemyksistä. Bisnesmiehet haluavat, että lajissa on kansainvälisiä supertähtiä, jotka tehtailevat jatkuvalla syötöllä ennätyksiä, tuovat kansaa katsomoihin ja avittavat miljoonasponsorien hankintaa. Raha puhuu. Sitten olemme me typeränromanttiset aidot urheiluihmiset, joiden mielestä olisi aivan järjettömän hienoa saada selville, kuka on ihan oikeasti missäkin lajissa maailman paras urheilija. Ilman, että pitäisi pohdiskella, onko joku käyttänyt jotakin vai ei. Miksi me emme enää välitä urheilusta urheiluna, vaan tuijotamme kuola valuen ja tappi tanassa kaikenkarvaisia ennätystilastoja, jotka alkavat monessa lajissa muistuttaa Guinnessin ennätyskirjan friikkigalleriaa.
Moista ideaalia illuusiota tuskin koskaan saavutetaan, mutta jos tahtoa on, pääsisimme ainakin huomattavasti nykyistä lähemmäs. Mitä jos valittaisiin kova linja? Kaikki kiellettyjen aineiden ja menetelmien käyttäjät saman tien ulos urheilusta. Jo nyt pelotteita on, esimerkiksi näytteiden tutkiminen jälkikäteen, mutta tämä uusi kerrasta poikki giljotiinikäytäntö olisi pelotteista paras. Haistatettaisiin pitkät lakimiesten armeijoille, jotka nykyisin nauravat matkalla ihan mihin tahansa, kun heidän asiakkaansa tappelevat vuosikausia erilaisissa instansseissa todistelemassa, kuinka testosteroniarvot nousivat oluesta ja seksistä, joku ruiskutti hammastahnaan nandrolonia, oli vitamiinitietoista talonmiestä sekä petollista pohkeisiin hormonivoidetta jynssännyttä hierojaa.
Mitä jos otettaisiin oikeus omiin käsiin? Jokainen kansainvälisiin kilpailuihin osallistuva urheilija allekirjoittaisi paperin, jossa hyväksyisi uudet säännöt ilman yskimistä. Jos ei kirjoittaisi, ei myöskään osallistuisi. Mikä estäisi?
Vallankumouksen paikka
Ihan samalla tavalla kuin muussa yhteiskunnassa puhutaan rikollisten oikeusturvasta enemmän kuin uhrien, urheilussa tuntuu puhtaiden yrittäjien oikeusturva olevan lähinnä nolla. Mitä enemmän ymmärretään ja sallitaan, mitä pienempiä rangaistuksia jaetaan, sitä säälittävämpi se on. Eikö juuri sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia? Samalla tavalla kuin rikosten uhrien ja heidän omaistensa oikeusturva?
Missä on se riittävän vaikutusvaltainen urheilun globaali tienraivaaja, joka alkaa ajaa tätä asiaa? Vai onko urheilu jo muuttunut kokonaan pelkäksi bisnekseksi, jossa tärkeintä on, että megalomaaninen koneisto muhoo ympärillä oleville tahoille rahaa kirstukaupalla keinoista välittämättä?
Kehityksen kelloa on hankala kääntää millään elämänalueella taaksepäin. Ei ole paluuta vaihdantatalouteen, onnellisiin pieniin kyläyhteisöihin, missä vanha maitoauto vartin myöhästyy ja meitä pyydetään pärekattotalkoisiin samalla, kun viedään lainakirvestä naapuriin. Siksi se ei helppoa ole urheilussakaan. Mutta haluaisiko joku ihan tosissaan yrittää? Minä ainakin haluaisin, vaikka kaluunat eivät siihen riitäkään. Ja tiedän, että kaltaisiani on monia, pahuksen monia. Työväen juhlan kunniaksi: olisiko urheilussa vallankumouksen aika?
Lue Lex Hollon kaikki blogit täältä