Italian antidopingviranomaiset vaativat 26 yleisurheilijalle kahden vuoden kilpailukieltoa testien pakoilemisesta sekä olinpaikkatietojen puutteellisuudesta. Yhtään dopingkäryä ei ole olemassa, mutta kyse on sääntöjenvastaisesta rikkeestä siinä missä positiivinen näytekin.
Kyseessä olevien urheilijoiden lista oli mykistävä. 12 arvokisamitalistia, joukossa mukana mm. kolmiloikan Euroopan mestari ja olympiapronssimitalisti Fabrizio Donato sekä seiväshypyn maailmanmestari Giuseppe Gibilisco. Näiden 26 urheilijan lisäksi 39 urheilijan tapauksia tutkitaan yhä. Listan voit katsoa tästä linkistä.
Italialaiset ryntäsivät jo tänään puolustelemaan urheilijoitaan.
- Nämä nuoret eivät ole huijareita, kyse on yksinkertaisesti siitä, että he eivät ole kertoneet, missä oleskelevat, sanoi Italian Olympiakomitean presidentti Giovanni Malago.
Pojat eivät voi olla poikia
Ja nyt päästään oleelliseen. Malagon lausunto on hieman tyyliä pojat on poikia. Kun puhutaan dopingista, asenne ei voi olla sellainen. Jokainen urheilija tietää taatusti, millä pelisäännöillä pelataan. Olinpaikkatietoja on yksinkertaisesti päivitettävä, että testaajat voivat tulla kylään niin halutessaan – juuri tähän yllätystestit perustuvat. Eräät näistä italialaisurheilijoista olivat jättäneet olinpaikkatietonsa raportoimatta yhdeksän kertaa. Se ei voi olla enää sattuma. Ja jokseenkin hankala on nähdä asiaa niinkään, että Italian antidopingtoimisto NADO olisi julkaissut listan ja vaatinut kilpailukieltoja jotenkin heppoisin perustein. Niin ei tehdä. Sääntöjä on rikottu.
Koko antidopingtoiminta perustuu siihen, että kaikki urheilijat sitoutuvat tiettyihin velvoitteisiin. Testaajia ei voi pakoilla. Miksi kukaan pakoilisi, jos ei ole mitään salattavaa? Ei olinpaikkatietojen täyttäminen ihan yksinkertaista ja vaivatonta ole, mutta uskoisin, ettei kukaan puhdas urheilija halua jättää sitä tekemättä, koska tietää mahdolliset seuraukset.
Penalttia tulossa
Italiassa dopinginkäyttö on kriminalisoitu. Pitäisikö niin tehdä joka maassa? Toisaalta WADA:n uusi alkuvuodesta voimaan tullut säännöstö helpottaa jo nyt poliisin, tullin ja antidopingviranomaisten yhteistyötä. Italian tapauksen prosessikin käynnistyi Bolzanon poliisin aloitteesta. Dopingin käytön kriminalisoinnin huono puoli on se, että urheilija saattaisi joutua linnaan lopulta melko pienestä rikkeestä, jos asiaa katsoo koko yhteiskunnan mittakaavassa. Kyllä urheilun itse on pystyttävä määrittelemään sääntönsä ja sanktionsa sekä huolehtimaan niiden toteutumisesta asianmukaisesti.
Italiassa kaikki listatut urheilijat joutuvat alkuvuodesta kuulusteluihin. On mahdoton sanoa, mihin ne johtavat. Mutta ei tämä kovin hyvältä näytä. On olemassa säännöt ja sanktiot, joiden puitteissa toimitaan. Rangaistuksia jaetaan varmasti. Tuskin ihan kahden vuoden kakkua kaikille, mutta kuitenkin. Ja se on mielestäni aivan oikein; eivät antidopingviranomaiset voi millään antaa viestiä, että leväperäisyys näissä asioissa olisi ihan OK. Pojat eivät saa olla poikia, kun on kyse dopingista.
Tapaus on yksi askel siihen suuntaan, että yleisurheilu ainakin yrittää ottaa dopingin kitkemisen tosissaan. IAAF:n tuore puheenjohtaja Sebastian Coe sanoi tänään, että jos näitä asioita ei oteta nyt tosissaan, yleisurheilulla ei ole tulevaisuutta. Coen ja hänen kabinettinsa on otettava kova linja, kuten he ovat juuri nyt tekemässä.
Yksinkertaisuus olisi kaunista
Antidopingtoiminta kaikkine lukemattomine säädöksineen on valtava urheilun sotehimmeli. Miksi ei voida vain pyytää jokaista urheilijaa allekirjoittamaan paperi, jossa hän ilmoittaa lopettavansa urheilun ja lupaa olla ryhtymättä mihinkään juridisiin toimiin, jos käry käy? Ilman paperin allekirjoittamista ei olisi asiaa kilpailuihin. Yksinkertaista teoriassa.
Vastaan haraa urheilijoiden oikeusturva, sillä dopingtestaajillekin sattuu virheitä. Mutta toisaalta, maailman vankiloissakin istuu lukuisia syyttömiä - osa jopa elinkautista. Siihen nähden kielto osallistua urheilukilpailuihin on hyttysen ininää.
Ja keillä yhteiskunnan jäsenillä on ylipäätään nykymaailmassa täydellinen oikeusturva? Joskus tuntuu uutisia lukiessa, että rikollisten oikeuksista ollaan enemmän huolissaan kuin rikosten uhrien tai heidän omaistensa. Onko riittävää oikeusturvaa syrjäytyneillä? Entä köyhillä? Tai monilla vähemmistöillä? Jossain määrin kyllä, muttei kovin häävi. Ja jos mietitään dopingia yhtenä isona möhkäleenä, onko hallitsematon nykytilanne parempi kuin se, jos meillä olisi tällainen kuvitteellinen sopimuspaperi? Yksi käry, ura ohi ja muihin hommiin. Pesuveden mukana menisi ehkä jokunen puhdaskin urheilija, mutta collaretal damage. Niin käy kaikilla muillakin elämänalueilla. Tiukka linja ja pulinat pois.
Lue Lex Hollon kaikki blogit täältä