Viime viikkojen aikana media on nostanut framille montakin nuorta urheilijaa. Kautta aikojen on nähty, että julkisuus sekoittaa jonkun pään, toisille se on vain olennainen osa urheilua, jonka kanssa tulee ihan hyvin toimeen.
On ihan selvää, että jos urheilija on lahjakas ja nousee huipulle, hänen on tavalla tai toisella kestettävä julkisuuden haasteet, joita välillä myös paineiksi kutsutaan. Tosin paine sisältää jo lähtökohtaisesti negatiivisen latauksen, haaste kuulostaa paljon mukavammalta. Näin urheilijan ja hänen tukijoukkojensakin olisi parempi asia ymmärtää.
Yleisurheilun hallikausi on alkanut erinomaisilla tuloksilla. Yksi ystäväni sanoikin, että hyvä kun alkoi tulla tuloksia, niin median ei tarvitse enää keskittyä Noora Toivoon. Osuvasti sanottu, vaikka minulle ei mitään Nooraa vastaan olekaan, päinvastoin. Terveisiä vaan.
Ensin kohistiin Lauri Tuomilehdosta, jonka 60 metrin tulos 6,87 oli yksi ikäluokkansa maailman parhaista. Kaveri oli hädin tuskin täyttänyt 16 vuotta. Tuomilehto paransi vielä myöhemmin tulostaan aikaan 6,83 ja lehtijuttuja piisasi. Kauden kärki on Ville Myllymäen 6,76, Tuomilehdon aika riittää neljänneksi.
Katoavat lapsitähdet
Kaikkien aikojen kovin 16-vuotiaan juoksema aika maailmassa on USA:n Jeremy Rankinin 2007 kirmaama 6,67. Vuotta myöhemmin kaveri juoksi 6,64, mutta sitten tuli taantuma, ja vuonna 2013 syntyi taas tuo 6,67, jonka hän juoksi jo kuusi vuotta aiemmin. Sen jälkeen kaverilta ei tilastomerkintöjä löydy. Yllättävän usein näille nuorille ennätystehtailijoille käy tällä tavalla. Etenkin niille, jotka tekevät käsittämättömiä aikoja jopa alle 15-vuotiaana. Ikäluokkien ”ME-tuloksia” jopa 6-vuotiaista asti voi tarkastella tästä linkistä. Paljon löytyy tuttuja nimiä, mutta vielä enemmän sellaisia, joista ei koskaan kuultu sen koommin.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Tuomilehto olisi a) lahjakas ja b) täysin potentiaalinen tulevaisuuden huippujuoksija. Se kovin työ alkaa kuitenkin vasta nyt. Juuri 15-16-ikävuoteen asti kaikki sujuu usein lahjakkaalla urheilijalla melkein omalla painollaan, kunhan valmennuksessa jokin järki on mukana. Onnea matkaan Laurille ja hänen taustajoukoilleen.
Hetkeä myöhemmin kaksi 1998-syntynyttä seiväshyppääjää teki loistavia tuloksia. Ensin Wilma Murto hyppäsi Turussa upeasti 431, seuraavana päivänä Oulussa Elina Lampela pisti sentin paremmaksi. Hyvä vertailukohta on se, että Minna Nikkasen hallikauden kärki on 440, Lampela on tilaston kakkonen ja Murto kolmonen. Ja taas piisasi palstatilaa ja lehtikuvia. Ja niin pitääkin, kyllä urheilijat aiheesta tunnustusta ansaitsevat, oli ikä lähes mikä tahansa.
Kun mopedi karkaa
Kaikkein tärkeintä on se, että julkisuuden ja menestyksen hetkellä urheilijoiden vanhemmilla ja valmentajilla pysyy järki päässä. Useimmiten mopedi karkaa vanhemmilta. Toki liian usein valmentajiltakin. Vanhemmat alkavat kuvitella helposti, että heidän 10- tai 12-vuotias lapsensa on tuleva Usain Bolt, vaikka menestys juniorisarjoissa perustuisikin ylivertaiseen fysiikkaan ja todellista ikää korkeampaan biologiseen ikään. Valmentajamopo karkaa useimmiten siten, että tuloksenteosta tulee pakkomielle; aletaan vertailla liikaa Suomen tai maailman tilastoja, syntyy halu oikaista. Silti on tavallaan kiinnostava kysymys, miksi niin moni alle 15-vuotiaana supertuloksia tehnyt ei koskaan nouse aikuishuipuiksi? Ehkä heidän vatsansa on vain liian aikaisin täynnä. Tai sitten superlahjakkuus on luonut vääristyneen minä- ja mielikuvan, jota Suomessa usein kutsutaan termillä lahjattomat reenaa.
On luonnollinen asia (etenkin nykyisin), että media repii mielellään otsikoita nuorista lahjakkuuksista. Se asia ei muutu tulevaisuudessakaan, joten sen kanssa on opittava elämään. Nimenomaan tässä julkisuuden hallinnassa sekä sen psykologisessa käsittelemisessä vanhempien ja valmentajan rooli on valtava. Leijumaan ei voi jäädä – yhtä iltaa pidemmäksi ajaksi. Mitä nuorempi urheilija, sitä suurempi on vanhempien vastuu – he päättävät, mitä aamupala-, päivällis- ja iltapalapöydässä sekä saunanlauteilla puhutaan. Itselleni onkin herännyt monesti ajatus siitä, ettei olisi lainkaan pölhömpi idea järjestää jonkinlaisia realismi- ja menestyksenhallintakursseja nimenomaan lahjakkaiden lasten ja nuorten vanhemmille. Idea on vapaasti käytettävissä pullakahvien hinnalla.
Hypetystä
Toki nämä edellä mainitut hienot nuoret lahjakkuudet eivät saaneet likikään niin paljon palstatilaa ja mediahuomioita kuin Teemu Selänteen poikarukka Eetu. Media nyrjähti totaalisesti hypetyksessään vain siksi, että pojan isä sattuu olemaan aika kova kiekkomies. Eetun tekemisiä ruodittiin suurennuslasilla, mutta oliko vielä sen aika? Toki poika oli päässyt maajoukkueeseen, mutta vielä melko heiveröisin näytöin. Ja ilman muuta hänestäkin saattaa kasvaa upea ja menestyvä urheilija, mutta hehkutuksen aika ei ollut totisesti nyt. Hype meni yli. Pojan etuna on tosin moneen muuhun nähden se, että samassa aamupalapöydässä ja saunanlauteilla istuu isäpappa, joka kyllä tietää, kuinka median asettamia paineita, anteeksi haasteita, pitää käsitellä. Harvalla nuorella urheilijanalulla moista etuoikeutta on.
Lue Lex Hollon kaikki blogit täältä