Urheilun uutisointia seuratessa tulee tasaisin väliajoin mieleen, mikä meitä ihmisiä vaivaa? Miksi monista siviilissä ihan normaaleista ihmisistä tulee urheilukatsomossa imbesillejä?
Meno urheilukatsomoissa on rauhoittunut sitten brittiläisen huliganismin kulta-aikojen. Mutta samalla, kun meno Brittein saarilla on rauhoittunut, on häiriökäyttäytyminen laajentunut muualle – esimerkiksi Suomeen ja Ruotsiin. Mittakaava on toki pienempi, mutta silti. Pahimmillaan brittijoukkueiden kannattajat järjestivät satojen henkilöiden joukkotappeluita, joissa tuli jopa ruumiita. Sellaisia ei onneksi Suomessa ole vielä nähty, vaikka kannattajaryhmät ovatkin kahinoineet.
Aggressioita Suomessakin
Jostain syystä Suomessa jalkapallojoukkueiden fanit tuntuvat olevan aggressiivisempia kuin jääkiekon. Tosin rähinöivät kannattajat ovat vain pieni ääriosa joukkueiden kannattajaryhmiä. FC Lahden fanijoukko on niittänyt tällä alueella eniten mediahuomiota, mutta keväällä myös Ilveksen ja HIFK:n ottelussa nähtiin käsittämättömän väkivaltainen fanipurkaus.
Myös viime viikolla nähtiin kohtuullisenomituinen episodi, vaikka väkivaltaan asti se ei riistäytynytkään: HJK:n kannattajat ryntäsivät kentälle uhkailemaan pelaajiaan Kotkassa, kun Klubi jäi tasapeliin KTP:n kanssa. Tapaus painettiin villaisella ja HJK:n kannattajia rauhoitellut kapteeni Markus Heikkinen korosti ymmärtävänsä katsojien turhautumisen. Turhautumisen voi ymmärtää, mutta kentälle ryntääminen ja pelaajien uhkaileminen on naurettavaa toimintaa.
Ruotsissa pahempi tilanne
Mittakaava on silti aika pieni, jos verrataan vaikka naapurimaahan Ruotsiin. Etenkin Tukholman paikallispelit aiheuttavat usein rähinöintiä ennen ja jälkeen otteluiden. Ruotsissa pelattiin viime viikolla Hammarbyn ja AIK:n välinen Tukholman derby. Hammarbyn Erik Israelsson teki ottelun lopussa voittomaalin, mutta loukkaantui samalla ja menetti tajuntansa. AIK:n fanit aloittivat laulun:
”Antakaa hänen kuolla, antakaa hänen kuolla, antakaa hänen kuolla”.
Fiksua porukkaa. Mikä saa ihmisen mielen nyrjähtämään näin? Veikkaan että aika harva fani yksinään ottelussa toimisi samalla tavalla, mutta vanhan sanonnan mukaan tyhmyys tiivistyy isossa joukossa. Osalla porukkaa kyse on varmasti myös näyttämisen halusta. Nuorten fanien kohdalla tämän voi vielä jonkinlaisena teiniangstina ja estrogeenin purkautumisaktina ymmärtää, mutta keski-ikäisten miesten kohdalla ei.
Mistä aggressiivisuus kumpuaa?
Urheilun kannattaminen on perustunut kautta aikojen joukkovoimaan. Suomalainen ei yksin katsomossa huuda, mutta isossa joukossa oman häpeänsä ja huonon itsetuntonsa pystyy piilottamaan massaan. Osassa lajeista – esimerkiksi koripallossa ja lentopallossa – kannattaminen on pelkästään positiivista, miksi niin ei ole kaikissa lajeissa? Eivät jääkiekko ja jalkapallo ole sen aggressiivisempia lajeja kuin vaikkapa koripallokaan. Ei aggressio voi pelitapahtumista kummuta.
Neljä vuotta sitten Yhdysvalloissa tehty tutkimus kertoo kuitenkin siitä, että urheilukatsomoiden väkivalta ei johdu pelkästään tyhmyyden tiivistymisestä joukossa. Quartely Journal of Economics –lehdessä kerrottiin, että jalkapallofanin kotijoukkueen tappio näkyy ja tuntuu myös kotona. Vaimoon tai naispuoliseen kumppaniin kohdistuvien väkivallantekojen vuoksi tehdyt kotihälytykset lisääntyivät 10 prosenttia alueilla, joissa kotijoukkue oli yllättäen hävinnyt tärkeän ottelunsa. Tutkimuksen mukaan väkivallalla on hyvin suora ajallinen yhteys: tv-ruudun ääressä koettu odottamaton tappiotunnelma näkyi kotihälytysten lisääntymisenä noin kahden tunnin sisällä ottelun päättymisestä.
Tutkimus on mielenkiintoinen. Siitä voi vetää johtopäätöksen, että aggressiivinen ihminen on aggressiivinen samalla tavalla yksin kuin joukossa. Mutta miksi juuri urheilu laukaisee aggression?
Onko fanittaminen tervettä?
Olen monesti miettinyt, että äärimmilleen viety urheilun fanittaminen ei ole terve ilmiö, liittyi siihen sitten väkivaltaa tai ei. Vaikka seurat elävät faneistaan – ja se on hieno asia, on silti hiukan omituista, että osa porukkaa kiertää joukkueen kaikki vieraspelit jopa oman työnsä tai perheensä kustannuksella. Mutta toisaalta, ei fanittaminen olekaan järjen vaan tunteen asia. Silti herää kysymys, mitä perustarvetta tai elämän tyhjiötä fanittamisella paikataan? Puuttuuko äärifanin – etenkin väkivaltaisen sellaisen – elämästä jotakin perustavaa?
Vaikka kirjoituksestani hiukan kriittinen tulikin, on kannattaminen kuitenkin pääosin positiivinen asia. Ilman näitä äärifaneja katsomoissa olisi hiljaista kuin kirkossa. Mitä enemmän organisoituja kannattajaryhmiä, sitä parempi tunnelma. Monissa koripallo- ja lentopallo-otteluissa alkaa olla jo sellainen mökä, että herkimmät kaipaavat kuulosuojaimia. Yksilölajeihin vastaavaa kannattajakulttuuria ei ole syntynyt. Ja se näkyy ja etenkin kuuluu katsomoissa. Vaikkapa yleisurheilukilpailuissa on liian usein hiirenhiljaista. Suomalainen peruskatsoja innostuu vasta, kun keihäs lentää yli 85 metriä tai kun joku tekee vähintään Suomen ennätyksen. Muuten tapahtumia seurataan suu supussa. Katsomossa karjuvat ja kannustavat lähinnä urheilijoiden vanhemmat, puolisot ja valmentajat. Ei sekään hyvä ole. Yksilölajeilla olisi paljon opittavaa joukkuelajeilta fanikulttuurissa. Iso kysymys kuuluu, kuinka sellainen kyetään luomaan?
Lue Lex Hollon kaikki blogit täältä