Venäjä on juhlinut yleisurheilun arvokisoissa kautta aikojen. Pekingissä Venäjä romahti täydellisesti, mikä kertoo osaltaan sekä koko maan yleisurheilun doping-kulttuurista, myös siitä, että nyt Venäjällä on oikeasti otettu tiukka linja antidopingtyössä.
Moskovan MM-kisoissa 2013 Venäjä vei seitsemän mestaruutta ja otti yhteensä 17 mitalia. He olivat mitalitilaston ykkösmaa. Pistetilastoon kertyi tuolloin 183 täplää, millä tuli kakkossija USA:n jälkeen. Daegussa 2011 mitaleja tuli 19 ja pisteitä 197.
Nyt mitaleja tuli neljä, 2-1-1, ja pisteitä 60. Pistetilastossa Venäjä romahti kymmenenneksi.
Miksi muut porskuttavat?
Hyvin mielenkiintoinen kysymys on se, miksi venäläiset ovat romahtaneet näin totaalisesti? Onko heidän yleisurheilunsa perustunut aina pelkästään dopingiin? Ja toinen hyvä kysymys on, miksi moni muu yleisurheilun suurmaa porskuttaa edelleen vanhaan malliin? Venäjällä on kuitenkin valtavat urheilijamassat ja suunnaton urheilukoneisto. Valmennusosaaminen on todella korkeaa luokkaa. Mutta kun Venäjä romahti ja muut eivät, tarkoittaako se sitä, että kaikissa muissa maissa osataan valmentaa paremmin ja niissä on lahjakkaampia urheilijoita kuin Venäjällä? Onko se edes teoriassa mahdollista? En nyt halua syyttää muita maita, mutta onhan tämä melko mielenkiintoista. Ovatko muut kärkimaat todellakin puhtaana samalla tasolla kuin Venäjä umpidoupattuna?
Venäjällä oli näissä kilpailuissa mukana 71 urheilijaa. Sergei Shubenkov voitti 110 metrin aidat, naisten korkeudessa Maria Kuchina otti kultaa ja Anna Chicherova pronssia. Denis Kudriavtsev vei hopean 400 metrin aidoista. Heidän puhtauteensa lienee kaikesta huolimatta syytä uskoa, vaikka luuta on kovalla kädellä lakaissut. Venäjällä tehtiin ennen kisoja periaatepäätös, että ketään edes epäilyksen alla olevaa ei kisoihin lähetetä.
Coella kova urakka
IAAF:n uudella puheenjohtajalla Seb Coella on kova työ lajin imagon puhdistamisessa. Toivottavasti hän ottaa käyttöön kovimmat mahdolliset keinot. Nyt rangaistukset vilpistelijöille ovat lähinnä vitsi. En haluaisi edes miettiä, montako näiden kisojen mitalia jaetaan uudestaan seuraavan kahdeksan vuoden aikana, mutta pahaa pelkään, että aika monta.
Hienot ja kovatasoiset kilpailut nämä olivat, mutta antidopingnäkökulmasta hiukan liiankin kovat. Pelkästään yksittäisen urheilijan kehityskäyrästä ei voi vetää lopullisia johtopäätöksiä, mutta itse 13 vuotta juoksijoita valmentaneena en ymmärrä, miten naisten 200 metrin jamaikalaisen hopeanaisen Elaine Thompsonin kehitystahti on mahdollista: 2013 pikamatkat 11,41 ja 23,73, viime vuonna 11,17 ja 23,23, nyt 200 metriä kaikkien aikojen viidenneksi nopeimpaan aikaan 21,66. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei ole normaalia. Jos hänellä olisi junioriajoiltaan yksikin supervuosi, tilanne olisi toinen. Mutta ei ole. Eikä hän ole ainoa esimerkki.
Normaali "luomuiivana"
Toisesta päästä löytyy moukarimies Ivan Tikhon. Doupattuna vuosikaudet 83-84-metrisiä, Pekingissä oletettavasti ja todennäköisesti luomuna 71,88. Juuri tässä piilee se kaksiteräinen miekka Seb Coen ja muiden yleisurheiluvaikuttajien kohdalla; jos laji saadaan puhdistettua lähes kokonaan, putoaako tulostaso niin, ettei ketään enää kiinnosta? Riittääkö kamppailu voitoista vai onko suuri yleisö tottunut liikaa supertuloksiin ja siihen, että ennätyksiä syntyy tasaisin väliajoin? Isoja kysymyksiä, joihin on vaikea vastata tyhjentävästi.
Suomelta hyvä suoritus
Vaikka Suomi sai vain yhden mitalin (Tero Pitkämäki) ja kaksi pistesijaa (Antti Ruuskanen ja David Söderberg), oli joukkueen suoritus hyvä. Söderberg, Tuomas Seppänen, Aku Partanen ja Minna Nikkanen urheilivat omaa tasoaan paremmin. Omalla tasollaan menivät Pitkämäki, Ruuskanen, Kristiina Mäkelä, Camilla Richardsson ja Anne-Mari Hyryläinen. Hyvin lähellä tasoaan urheilivat Nooralotta Neziri, Ari Mannio ja Sandra Eriksson. Sanna Kämäräinen, Henri Manninen ja Sanni Utriainen epäonnistuivat hieman, samoin Jarkko Kinnunen ja Aleksi Ojala, joiden molempien terveys toki petti. Ei tämä huono suoritus ollut missään tapauksessa. Taso maailmalla on niin kova, että pienen luomumaan ei ole helppo MM- tai olympiatasolla menestyä kovin paljon paremmin.
Maailma on muuttunut
Ensi kesänä pidetään Amsterdamissa EM-kilpailut ja se on suomalaisille yleisurheilijoille erinomainen tason mittari. Euroopan taso on niin sanottu normaali. Joku voi pitää ajatusta luovuttamisena, mutta kuinka monessa muussa maailmalla yhtä harrastetussa ja kilpaillussa lajissa Suomi pystyy menestymään MM- tai olympiakisoissa? On turha itkeä, että pärjättiin sitä maailmalla ennenkin, Paavo Nurmi, Tapsa Rautavaara, Lasse Viren ja niin edelleen. Yleisurheilun maailma oli tuolloin täysin erilainen kuin nyt. Olkaamme siis hemmetin tyytyväisiä siihenkin, jos useampi urheilijamme on ensi vuoden Amsterdamin kisoissa 16 parhaan eurooppalaisen joukossa. Kuinka moni on sitä vaikkapa omassa työssään?
Lue Lex Hollon kaikki blogit täältä