Naisten jääkiekkomaajoukkueen takavuosien hyökkääjä Petra Vaarakallio puhuu kyykytyskulttuurista, joka on vallinnut lajissa 1990- ja 2000-luvuilla. Vaarakallio myöntää kyykyttäneensä itsekin nuoria pelaajia.
Video (29.3.): MTV Sport tutki naisten maajoukkueissa tapahtunutta seksuaalista häirintää. Käsittelyssä myös naisten jääkiekkomaajoukkueen kiusaamiskulttuuri.
Kiusaamisongelman tiedetään jatkuneen Suomen naisten maajoukkueessa viime vuosiin asti. Siitä ovat puhuneet esimerkiksi Naisleijonien maalivahti Noora Räty ja hyökkääjä Venla Hovi, joka kertoi MTV Sportille (video yllä) kiusaamisen olleen ”ahdistavaa ja pelottavaa”.
Naisleijonien päävalmentajana kaudesta 2014–2015 lähtien toiminut Pasi Mustonen puolestaan myöntää, että osa pelaajista on ollut maajoukkueesta sivussa, jos he eivät ole sopeutuneet toimintakulttuuriin.
MTV Sport otti tarkemmin selvää siitä, millaisessa kulttuurissa Suomen naiskiekkoilijat ovat toimineet. Juttua varten on haastateltu lukuisia naisten maajoukkueeseen kuuluneita pelaajia, valmentajia ja taustajoukkoja. Haastatteluista selviää, että nuoria pelaajia on koeteltu kovaotteisesti. Se, minkä toiset ovat kokeneet kiusaamisena, on kuitenkin toisten mielestä ollut hauskaa välittämisen osoittamista tai hengenluontia.
MTV Sportin paljastus naisten urheilussa esiintyvästä seksuaalisesta häirinnästä ja kiusaamisesta
Petra Vaarakallio, 42, oli maajoukkueen kärkihyökkääjiä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa ja saavutti muun muassa neljä MM-pronssia sekä yhden olympiapronssin. Vaarakallion mukaan naisten jääkiekossa on ollut kyykytyskulttuuria miesten tavoin.
– Kyykytyskulttuuria on ollut, mikä on ollut miesten kiekossa samanlaista. Joskus edesmennyt Matti Hagman sanoi, että kun hän tuli rookiena koppiin, kysyttiin, montako naulaa se rookie on ansainnut naulakosta. Meillä naisten puolella on ollut samanlaista. En tiedä, onko se sitten ollut kyykytystä vai sitä, että ansaitaan oma paikka joukkueessa, Vaarakallio luonnehtii.
Maila vietiin monta kertaa roskikseen
Hierarkiaa on osoitettu naisten maajoukkueessa vahvasti. Vanhemmat pelaajat ovat päävalmentaja Pasi Mustosen mukaan pitäneet nuorempia pelaajia taka-alalla ja määräilleet, miten joukkueessa toimitaan. Osa nuorista pelaajista ei ole tämän myötä kokenut itseään tervetulleeksi joukkueeseen.
Hierarkiakulttuurin allekirjoittaa omalta uraltaan jääkiekkoa kauteen 2005–2006 saakka pelannut Vaarakallio.
– Olin aika vanha, 17-vuotias, kun aloitin jääkiekon pelaamisen. En ollut lajin parissa kasvanut, vaan minulla oli ringettetausta. Jos minulla sattui olemaan ringettetreenit ennen kiekkotreenejä ja menin koppiin, kyllä minä aika usein löysin sen ringettemailan jäähallin viimeisestä roskiksesta. Se oli viety sinne vääränlaisena mailana, Vaarakallio sanoo.
Vaarakallion mielestä tämä oli hienoa.
– Olin tullut sinne mukaan puolileijana ja minulle näytettiin kopissa oma paikka. Ne johtavat pelaajat, jotka minulle silloin sitä tekivät, ovat edelleen tänä päivänä minun hyviä ystäviäni. Olen pelkästään kiitollinen heille näistä jutuista.
Petra Vaarakallio oli vuosikausia Suomen naisten jääkiekkomaajoukkueen tähtipelaajia.
Kantamalla käytävälle
Entinen pitkäaikainen maajoukkuepelaaja, yhä seurajoukkueuraansa jatkava Karoliina Rantamäki, 40, kertoo, että häntä ojennettiin nuorena jääkiekkoilijana liiasta puhumisesta. Rantamäki pelasi ensimmäisiä kertoja maajoukkueessa jo 1990-luvun puolivälissä.
– Minulle on tehty, kun olen puhunut liikaa, jos jonkinlaista juttua. Mutta ei niistä minulle ole mitään traumoja tullut. Minun mielestäni ne ovat olleet aina hyviä juttuja, kahdeksan MM- ja kaksi olympiapronssia saavuttanut Rantamäki kuvailee.
Kaudesta 2007–2008 lähtien Venäjän liigan SKIF Nizhni Novgorodissa pelannut Rantamäki tarjoaa pyynnöstä esimerkin.
– Kun olin aika junnu ja tosissaan silloin jo puhuin paljon, minua siitä muistutettiin, että ole välillä vähän hiljaakin. Minulla sidottiin kädet ja jalat yhteen, suuhun laitettiin teippiä ja kannettiin käytävälle. Minun mielestäni sekin oli hyvä juttu. Ymmärsin, että ehkä minä puhuin liikaa ja pitäisi olla vähän asiallisempi, ettei höpötä koko aikaa.
Rantamäki kokee, että tällaisessa toiminnassa on ollut kyse välittämisestä, vaikka sen voisi kokea myös kyykyttämisenä.
– Ei minulle tullut silloin sellaista ajastusta, että ne tyypit kyykyttäisivät tai eivät tykkäisi minusta. Ajattelin sen niin, että he tykkäsivät minusta, koska jos eivät nyt kouluta, vähän näyttävät, miten pitää tehdä. Se on välittämistä. Eikä niin, että ihan sama, mitä teet, ja minä vain keskityn omiin juttuihini enkä ole kiinnostunut mistään muusta, Rantamäki summaa.
Painostusta ja ahdistelua – entiset Suomen jalkapallomaajoukkueen pelaajat kertovat
L-merkki
Petra Vaarakallio luonnehtii, että nuorilta naisjääkiekkoilijoilta otettiin hänen aikanaan ”luulot pois”. Hän myöntää toimineensa myöhemmin kokeneena pelaajana samalla tavoin nuorempia kohtaan.
– Jos sanoin, että puolustan sellaista, että junioreille näytetään oma paikka, niin kyllä olen tehnyt ihan samaa. En sellaista kiellä tietenkään.
Vaarakallio ei ole ainoa tällaista tehnyt, mutta hänen nimensä mainitaan joissakin haastatteluissa erikseen – kuten tapauksessa, jossa eräs entinen maajoukkuehyökkääjä kertoo joutuneensa 1990-luvun lopulla tuoreehkona MM-kisapelaajana "yllättävän ja törkeän" käytöksen kohteeksi.
Vaarakallio oli nimittänyt häntä MM-kisoissa useita kertoja luuseriksi ja näyttänyt siitä viestivää L-merkkiä, jossa L-kirjain muodostetaan sormilla otsaan: peukalo poikittain ja etusormi ylhäällä. Pelaajilla ei ollut aiemmin ollut kaunaa tai sanaharkkaa.
– En osaa sanoa, mistä tuo tulee. Jos olen näyttänyt jollekin joukkuekaverille L-merkkiä MM-kisoissa, en tiedä, mikähän siinä on ollut. En tiedä, onko minkäännäköistä pelillistä tai mitään syytä. Ihan hyvinkin olen voinut näyttää. En tiedä, johtuuko tämä mistään hierarkiasta tai muusta, onko joku tehnyt jotain tyhmää, tai tämä voi olla joku läppä. Jossain vaiheessa oli telkassakin sellainen ohjelma, että laitettiin L otsaan ja sanottiin ”looooser”, Vaarakallio sanoo.
– Meillä oli aika monta sellaista, jos mietin, keitä huudettiin luuseriksi.
Myös Karoliina Rantamäki muistaa nähneensä maajoukkueessa L-merkkejä.
– Voin jopa tunnistaa, että itselleni on näytetty, koska se oli meidän hyvin hauska niin sanottu oma juttumme. Voi olla, että joku kokeneempi pelaaja on minulle näyttänyt noin, mutta ei se mikään maailmanlopun alku ole, Rantamäki toteaa.
Sellainen tuntui kuitenkin joistain muista pelaajista pahalta?
– Niin, mikä sitten tuntuu pahalta ja mikä ei. On aina paha sanoa.
Karoliina Rantamäki (oik.) maaottelussa Ruotsia vastaan vuonna 2011.
Rantamäki pelasi viimeksi Naisleijonissa kaudella 2015–2016, jolloin hänet siirrettiin sivuun. Pasi Mustosen mukaan kyse oli urheilullisista ja pelillisistä syistä, mutta osa pelaajista on kokenut Rantamäen kiusanneen ja reagoineen muiden pelaajien juttuihin muun muassa halveksuvalla naurulla tai katseella.
Rantamäen mukaan Mustonen perusteli maajoukkueesta sivuuttamista hänelle myöhemmin toimintatapakulttuuriin sopeutumattomuudella, muttei tarjonnut kysyttäessä perusteluja. Rantamäki itse arvioi, että hänen sivuun sysäämisessään olisi kyse vitseistä, joita kaikki eivät ole ymmärtäneet.
– Tietysti olen aina puhunut paljon, ja jos joku ei ole minun hyviä vitsejäni ymmärtänyt, se voi olla syynä. Ikinä ei ole tarkoitus ollut ketään loukata tai kiusata, mutta saattaa olla niin, jos huumorintajut eivät kohtaa, Rantamäki sanoo.
– Vitsejä oli paljon. Tarkoitukseni on aina ollut se, että joukkueessa olisi puhetta, ääntä, iloista fiilistä ja hyvä meininki, eivätkä kaikki olisi kopissa hiljaa.
9:00
Epämiellyttäviä katseita ja ilveilyä
Maajoukkue oli takavuosina kuppikuntiin jakautunutta. Kuvioon haastattelujen perusteella kuului, että muutamien kokeneiden pelaajien rinki aika ajoin ilveili muille pelaajille epämiellyttävästi.
Naisten maajoukkueessa kausina 2009–2015 pelannut, uraansa edelleen jatkava puolustaja Tea Villilä, 27, kokee, että nuoren pelaajan piti aiemmin olla maajoukkueessa varuillaan.
– Harjoittelin naisten maajoukkueen kanssa ekoja kertoja 15–16-vuotiaana. Piti miettiä tosi tarkkaan, mitä sanoi, että tavallaan sopi joukkoon. Kyllä se oli teinille kova paikka, Villilä kuvaa.
Jos jotain sanoi väärin, millaisia reaktioita sai osakseen?
– Tietyn katseen luomista ja naurua – ei hyvällä, vaan niin että "aha, just, sulla on tuollaisia juttuja". Tulee kyseenalaistava fiilis, että vitsi, sanoinkohan jotain hassua vahingossa, Villilä sanoo.
Villilän mukaan näitä reaktioita tuli kokeneilta pelaajilta.
– On joku historiikki, että niin on aina toimittu. Sitä ei enää osata katsoakaan, että se oli jotenkin väärin, Villilä arvioi.
Tea Villilä kuului naisten jääkiekkomaajoukkueeseen Sotshin olympialaisissa 2014. Viime kaudella Villilä pelasi naisten Liigaa Espoon Bluesissa.
”Yhdentekevää, tuleeko syöttö lapaan”
Ristivetoa maajoukkueessa on useiden haastateltujen mukaan osaltaan aiheuttanut pelaajien erilainen sitoutumisen aste. Osa pelaajista halusi lyödä ihan kaiken urheilulle likoon ja tavoitella arvokisoista kultaa, kun taas osasta oli kärjistetysti kivaa hengailla mukana. Haastateltu Vaarakallio tunnettiin erittäin kovatahtoisena ja menestyksenjanoisena persoonana, joka halusi maajoukkueessakin määräillä.
– Naisten jääkiekko varsinkin on sellaista amatööriurheilua, että siellä on joitakin ihmisiä, jotka laittavat työnsä ja opiskelunsa sivuun hetkeksi aikaan. He tavoittelevat tiettyjä asioita. Se on vaikea ristiriita, kun ei pelaa ammattilaisjoukkueessa ja osa käy treeneissä silloin tällöin ja heille on yhdentekevää, tuleeko syöttö lapaan vai meneekö sinne päin, Vaarakallio sanoo.
– On kuitenkin aika suppea porukka, ketkä harrastavat. Eri ihmisillä on eri tavoitteet ja kaikki mahtuvat pelaamaan samassa SM-sarjajoukkueessa. Tasoerot ovat ihan valtavia joukkueen kesken.
Vaarakallio konkretisoi ristiriidan vaikutusta.
– Aikoinaan kävin lukion aamujäillä, ja siellä oli nuoria poikia, jotka pelasivat myöhemmin maajoukkueessa ja Liigassa. Jos ei tullut syöttö lapaan, he lähtivät hakemaan uudestaan vauhtia ja odottivat, että se tulee lapaan. Se tuli seuraavalla kerralla. Illalla kun oli naisten treenit ja ei tullut syöttö lapaan, vedit uudestaan drillin, tulisiko se syöttö lapaan. Mutta sen sijaan, että huonon syötön ensimmäisellä kerralla antanut olisi antanut toisella kerralla tosi hyvän, hän saattoi vaihtaa jonossa paikkaa.
– Tuossa kohtaa olen ihan varmasti ilmeillyt. Sellainen reilu asia, joka toimii pojilla helposti, ei välttämättä naisten jutuissa toimi.
Tervehtynyt kulttuuri
Viime vuosina Naisleijonissa on pyritty aiempaa painokkaammin vaalimaan suoraa mutta samalla kohteliasta palautteenantoa. Lisäksi maajoukkueen nykyinen valmennusryhmä on Pasi Mustosen johdolla ponnistellut varsinkin hierarkian purkamiseksi. Toimintakulttuuri on kauttaaltaan tervehtynyt.
– On täydellisesti vaadittu kaikkien täydellistä sitoutumista. Se tarkoittaa sitä, että kaikki eivät voi käyttäytyä kuten ennen. Sitä on jouduttu opettelemaan, ja tänä päivänä se toimii meillä ihan loistavasti, Mustonen sanoo.
Mustonen korostaa, etteivät vanhemmat pelaajat ole hänen nähdäkseen ylläpitäneet hierarkiarakenteita pahuuttaan.
– Yksikään urheilija, jonka olen tavannut, ei ole paha. Osa heistä on kuitenkin siinä iässä, että he eivät välttämättä ymmärrä, mitä heidän käytöksestään seuraa – miltä toisista tuntuu, kun he tulevat pelonsekaisina uuteen ryhmään. Silloin johdon tehtävä on osoittaa tapa toimia. Sitä me olemme tehneet. Lopputuloksena kaikki (pelaajat) eivät ole aina olleet mukana, mutta sitten on tultu uudestaan ja yritetty, Mustonen sanoo.
Monet pelaajat ovat Mustosen mukaan onnistuneet toimintatapojensa muuttamisessa mallikkaasti.
1:02
Tea Villilän mukaan ilmapiiri parani paljon jo hänen ensimmäisistä peleistään Naisleijonista 2010-luvun vaihteessa siihen, kun hän on viimeksi pelannut maajoukkueessa kaudella 2014–2015.
– Ilmapiiri oli paljon parempaa. Ehdottomasti se on parantunut.
Jääkiekkoliiton hallituksen Emma Terho häirinnästä: "Kulttuuri on muuttunut"
– Valmennuksellakin on varmaan pieni osa sitä kautta, miten luodaan joukkueen yhteisiä tilanteita. Mutta kyllä se minun mielestäni lähtee jokaisesta pelaajasta itse – niin että jokainen muuttaa käytöstään ja toimintamallejaan siihen suuntaan, että arvostaa kaikkia, on toinen sitten 15- tai 25-vuotias. Pelaajista huomasi myöhemmin, että he tulivat enemmän juttuun ja juttelivat keskenään, vaikka oli enemmän ikää välillä, Villilä sanoo.
Vuonna 2013 A-maajoukkuedebyyttinsä tehnyt maalivahti Eveliina Suonpää, 23, sitoo keskusteluun myös viime vuosina Naisleijoniin kuuluneen nuorehkon pelaajan näkökulman.
– Tuntuu, että uusien pelaajien on koko ajan helpompi ja helpompi tulla mukaan: vanhemmat pelaajat ovat tällä hetkellä tyyppeinä niin avoimia ja tukevat tosi hyvin nuoria pelaajia. En koe, että se lähtisi pelkästään Pasista (Mustonen), vaan se on pelaajista tosi paljon kiinni. Tietysti Pasi kontrolloi sitä, keitä pelaajia hän maajoukkueeseen valitsee, Suonpää ruotii.
– Näen, että olin nuorempana varovaisempi omien mielipiteiden kanssa, enkä uskaltanut tuoda itse itseäni niin täysillä joukkueeseen sisälle. En koe, että se oli vanhemmista pelaajista niinkään kiinni. En ole omalla urallani kokenut, ettei naisten jääkiekossa, varsinkaan maajoukkueessa, olisi saanut olla sellainen kuin on.
Maalivahti Eveliina Suonpää on kokenut olonsa Naisleijonissa hyväksi. Kuva Kanadaa vastaan MM-kisoista 2015.