Ohjaaja Markku Pölönen tekee paluun pitkän elokuvan äärelle. Oma maa kuvaa Suomen rakentamista raunioille sodan jälkeen.
Raunioilta on noussut myös ohjaaja. 2009 loppuivat työt. Konkurssi ja avioero. Vuosien puurtamisen jälkeen löytyi rahoitus uudelle elokuvalle. Muuta ei voi nyt olla kuin onnellinen, huokaa Karjalan korpien kasvatti.
– Mitäs tässä omia ongelmiaan ruikuttamaan, kun ajattelen niitä ihmisiä, joista nyt sain tehdä elokuvan. Ja minulla on ollut ystäviä vaikeinakin vuosina. Laskin, että 97 prosenttia ihmisistä on hyviä ja loput kolme kusipäitä, Markku Pölönen nauraa.
Tuo laskelmahan on varsin optimistinen. Monet meistä kääntävät nuo hyvien ja pahojen lukemat päinvastoin.
– Mutta katsos, se kolme prosenttiakin voi olla paljon. Ja eihän Amerikassa tarvita kuin yksi ihminen.
Rakkaus elokuvaan pelasti
Välillä varaston lattialla nukkunut Pölönen ihmettelee hiukan itsekin, mikä voima on ajanut häntä eteenpäin. Loputon rakkaus elokuvaan on voimavara.
– Kirjoitin satoja liuskoja tätä tarinaa ja suunnittelin tv-sarjaa. No se tekee ehkä joku muu. Mutta elokuvani ihmisiä olen miettinyt paljon – ja varsinkin naisia.
Pääosissa ovat nyrkkeilijä Olli Mäen Hymyilevä mies-elokuvasta Jussi-patsaan pokannut Oona Airola ja nuori joensuulainen Konsta Laakso, joka on ensi kertaa valkokankaalla. He esittävät pariskuntaa, joka alkaa raivata uutta kotia valtion luovuttamalle metsätilalle.
Emme voi käsittää, mutta voimme kunnioittaa
– Historian tunteminen on tärkeää. Emme me hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneet voi käsittää, mitä ihmiset tuolloin kestivät, mutta tärkeää olisi kunnioittaa heitä. He rakensivat meille lähtökohdat tähän hyvinvointiin, näyttelijä Oona Airola pohtii.
Konsta Laakso kertoo, että lehdistökiertue on ollut nuorelle näyttelijälle suuri kokemus.
– Toistuvasti meille on sanottu ympäri Suomea, että tämä on kuin vanhempieni tai isovanhempieni tarina, jota ei ole aiemmin elokuvassa kerrottu, Laakso hämmästelee.
Elämä on raatamista. Laakson esittämä nuori sotaveteraani hakee vaimostaan sekä viinasta lohtua sodan traumoihin. Siinä olivat terapautit: puoliso ja viinapullo.
Seitsemän vuotta: olympialaiset ja Miss Universum!
– Naiset pitivät silloin tätä maata pystyssä. 110 000 uutta kotia nousi ja naiset olivat koko ajan raskaana. Aamulla synnytettiin ja illalla oltiin pellolla, ohjaaja Pölönen kuvailee.
– Seitsemässä vuodessa he nostivat Suomen. 1952 meillä oli olympialaiset, sotakorvaukset maksettu, Miss Universum Armi Kuusela ja Suomi julisti olevansa länsimaa. Voihan siinä jo sanoa, että jotain osataan!
1957 syntynyt Pölönen muistaa lapsuudestaan veteraanien tarinoita ja eritoten ihmeellisen yhteisöllisyyden.
– Ei voitu mennä Kelaan, että ”antaisitteks te mulle jotain avustuksii”. Kela oli naapuri. Apua sai aina. Taloja nousi ihmeellisellä vauhdilla, kun aina oli talkooporukkaa rakentamassa.
Ehkäpä siksi tässä hyvinvoivassa Suomessa ei kannata enää liikoja korostaa tuon ajan raskautta, vaan muistella mieluummin ihmisten sitkeyttä. Pölönen ei lopultakaan ryvetä sankareitaan umpikujaan.
– Niin, minkä tarinan valitset. Minä haluan, että elokuvassa on aina onnellinen loppu, hymyilee Markku Pölönen – voittajana.