Markus Leikolan kolumni: Nato on enemmänkin filosofinen kuin käytännön kysymys – Suomen päätöksen ytimen voi tiivistää yhteen lauseeseen

Sanokaa Nato, kun haluatte ratkaisun (vanhaa mainoslausetta mukaillen). Ja kysymys oli…? Venäjän kasvanut uhka, tietenkin. Ja siihen vastaus on siis Nato?

Ensinnä on ajoitus: kannattaa liittyä nyt, kun Venäjä ei voi tehdä muuta kuin uhata ydinaseilla. Puretaan tämäkin väittämä sen kahteen osaan.

Se, että Venäjä ei voi tehdä mitään, perustuu kahteen asiaan: siihen, että sen asevoima on kiinni muualla ja siihen, että sen armeija on osoittautunut huomattavasti heikommaksi kuin on oletettu, paikoin jopa Potemkinin kulissiksi.

Kaikista mahdollisista kriiseistä, joissa Venäjän asevoima on jossakin erityisessä paikassa, on vaikea kuvitella todennäköisimmäksi sellaista, että tuo erityinen paikka olisi juuri Suomen rajalla. Niin paljon houkuttelevampiakin kohteita on – sen voi päätellä sekä Putinin retoriikasta viimeisten viidentoista vuoden ajalta että joukkojen aiemmista sijoitteluista että maalaisjärjellä.

Lisäksi Suomen omista, myös Kremlissä kuulluista, puheista voi päätellä, että täällä odotettavissa on poikkeuksellisen hankala, ikävä ja millä tahansa mittarilla suurempi vastus kuin vaikkapa Ukrainassa oli, eikä sielläkään kovin hyvin ole mennyt.

No entä ydinaseilla uhkaaminen? Sitä voi tietenkin harrastaa milloin vain. Siihen nähden tämä ajankohta ei ole sen kummempi – suuntaan tai toiseen – kuin mikään muukaan. Toki voisi spekuloida sillä, että jos Venäjän kalusto on purukumilla paikattua, armeija johtamiseltaan surkeaa, maalittaminen kömpelöä ja ilma-aseen käyttö vajaatehoista, niin ehkä ydinasekin on niin ruosteessa, että ohjukset eivät irtoaisi laukaisualustoistaan, rakettipolttoaine olisi lantrattua ja elektroniikka pöllitty pois sekä maalikoordinaatitkin vinksallaan. Mutta kukaan tuskin haluaa lähteä testaamaan tämän vaihtoehdon todennäköisyyttä.

Onko Venäjän uhka sitten kasvanut? Aggressiivisuus varmasti. Kynnys sotatoimiin perinteisessä mielessä on laskenut (kybersotaa ja infosotaahan Venäjä on käynyt koko aika, myös Suomen suuntaan). Mutta sotilaallinen toimintakyky on pikemminkin päinvastoin pienentynyt ja joka päivä vain kuluu uusiutumatta samaan tahtiin. Eipä ole yksinkertainen kysymys.

No eikö tärkein vastaus sitten ole: Nato, koska viides artikla? Eli siis tämä: hyökkäystä yhtä vastaan pidetään hyökkäyksenä kaikkia vastaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa ja jokainen sitten ryhtyy yhdessä tai yksin auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta niillä toimilla kuin itse katsoo välttämättömäksi, sekä yksin että yhteistyötä koordinoiden, aseellisen voiman käyttö mukaan lukien, palauttaakseen ja ylläpitääkseen turvallisuutta Pohjois-Atlantin alueella.

Jos yhden, vähän filosofisenkin kysymyksen haluaisin nostaa ennen muita, niin minusta se on Nato-jäsenyyden ydinparadoksi, josta pitäisi puhua enemmän ja josta ei puhuta oikeastaan lainkaan: me saamme turvatakuut, jotka pitävät sisällään sen, että kukin turvatakaaja saa itse päättää vapaasti, mitä se tekee tai ei tee. Entä jos kaikki ovat sitä mieltä, että eivät tee mitään hirveän ihmeempää, niin mitkä turvatakuut ne sellaiset silloin ovat?

(Ydin on tietenkin sopimusperäisessä järjestelmässä, eli että se, että on sovittu jostakin ja se on mustaa valkoisella, on enemmän kuin vain pelkkä luottaminen. Mutta olihan Venäjäkin monin kansainvälisin sopimuksin kiinni kansainvälisessä turvallisuusarkkitehtuurissa. Joo, mutta se osoittautui epäluotettavaksi! Eli viime kädessä sopimukset eivät sinänsä ratkaise mitään ja tottahan tämä onkin, kysytään vaikka puolalaisten fiiliksiä syyskuun 1939 alkupäivinä, kun niillä oli voimassa olevat turvatakuut Britannialta ja Ranskalta, jotka kyllä julistivat sodan Saksalle, mutta julistuksen jälkeen jatkoivat teen ja punkun litkimistä kuin ei mitään.)

Eikä viides artikla edes pääty tuohon. Nato on peruskirjassaan ankkuroinut koko toimintansa Yhdistyneisiin kansakuntiin – joka on nyt huonossa huudossa, koska sen turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen Venäjä voi käyttää veto-oikeuttaan. Viides artikla nimittäin päättyy: “Mikä tahansa em. aseellinen hyökkäys ja kaikki sen johdosta tehdyt toimet pitää raportoida heti YK:n turvallisuusneuvostolle ja ne lopetetaan heti kun turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimiin palauttaakseen ja ylläpitääkseen kansainvälistä rauhaa ja järjestystä.”

Apua, onko Nato vain YK:n pikku apuri eikä sen enempää!

Mutta tähän kuitenkin perustui Naton historian massiivisin sotilaallinen operaatio – eikä se totisesti ollut vain puolustuksellinen – sen pommittaessa Serbiaa 1999. YK:n luvalla, ja homma seis, kun se oli taas YK:n hanskassa.

Arvoisa lukijani, ennen kuin lopullisesti hermostut, niin marssitan areenalle suurennuslasin alle vielä kenties yleisimmän Nato-jäsenyysargumentin: "yhdenkään Nato-maan kimppuun ei ole hyökätty".

Ensinnäkään se ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa, koska Falklandin sota. Se ettei Etelä-Atlantti kuulu Naton toimialueeseen on toinen asia. Toimialueeksi määritellään Eurooppa Turkki mukaan lukien – luovaa maantiedettä ja Pohjois-Amerikka, joka pitänee sisällään Alaskan – joka sentään on aivan Venäjän naapurissa – sekä jäsenvaltioille kuuluvat Atlantin valtameren saaret Kravun kääntöpiirin pohjoispuolella. Se kulkee muuten juuri Kuuban pohjoispuolelta; Kanarian saaret on Nato-aluetta, mutta esim. USA:n Puerto Rico ei.

Mutta ennen kaikkea argumentti ei täytä tieteellisen kokeenomaisen asetelman vaatimuksia. Pitäisi ensiksi katsoa, onko muiden kuin Nato-maiden kimppuun hyökätty Naton olemassaoloaikana vuodesta 1949 eteenpäin – ja lisäksi: yhdistääkö jokin tekijä niitä maita, joiden kimppuun on hyökätty ja onko se sellainen tekijä, joka erottaa sen kaikista niitä maita yhdistävistä tekijöistä, joiden kimppuun ei ole hyökätty.

Sillä tämä onkin jo vähemmän yksiselitteistä. Hyökätyt maat ovat ex-neuvostovaltioita, mutta kaikkiin ex-neuvostovaltioihin ei ole hyökätty, vaikka ne eivät kuuluisi Natoon. Itse asiassa vain kahteen valtioon on hyökätty, Ukrainaan ja Georgiaan. Yhdeksään ei-Nato-ex-neukkuvaltioon ei ole hyökätty samoin kuin kolmeen Nato-ex-neukkuvaltioonkaan. Näistä yhdeksästä Valko-Venäjä on Venäjän liittolainen ja Armenia läheinen, muut eivät. Moldova pyrkii EU:n jäseneksikin.

Ja lisäksi meillä on Euroopassa Irlanti, Sveitsi ja Itävalta, joiden kimppuun ei ole hyökätty ja jotka eivät ole Naton jäseniä eivätkä harkitsekaan sitä. Irlanti on näistä kauimpana Moskovasta, mutta sen länsipuolella on ollut kiivaita taisteluja kummassakin maailmansodassa, joten kyllä silläkin globaalit turvallisuusongelmansa on. Itävalta puolestaan oli itäosiltaan Neuvostoliiton miehittämä toisen maailmansodan jälkeen.

Sitten on Venäjän naapureina Aasiassa Mongolia, joka tietenkin on Naton toimialueen ulkopuolella, mutta Nato-maa Turkin ja Venäjän kiivaan huomion kohteena, Japani, jolla on Yhdysvaltojen kanssa vuodesta 1951 lähtien erillissotilasliitto, Pohjois-Korea, jolta tunnetusti ei sapelinkalisteluhalua ja asevoimaa puutu, vaikka kaikkea muuta sitten puuttuu sitäkin enemmän.

Ja tietenkin idässä on vielä Kiina, joka on itse asiassa ainoa Neuvostoliitto-Venäjän naapuri, joka on hyökännyt Venäjälle; maiden välinen seitsemän kuukauden yhteenotto 1969 päättyi tulitaukoon. Tämän kevään tapahtumia vastaan on kiinnostavaa, kuinka konfliktia viriteltiin: Neuvostoliiton vallattua Prahan elokuussa 1968 (siis Naton toimialueella, mutta tuolloinen Tšekkoslovakia ei tietenkään ollut Naton jäsen) Romania osoitti irtautumisen merkkejä Kremlin valtapiiristä ja Kiinan kakkosmies Zhou Enlai riensi Bukarestiin julistamaan, että Neuvostoliitto on ”fasistinen, suurvaltasovinistinen, kansallisitsekäs ja sosiaali-imperialistinen” valtio, jonka hyökkäys rinnastuu Hitlerin hyökkäykseen Tšekkoslovakiaan 1930-luvun lopulla.

Vielä on syytä mainita yksi ainoa kerta Naton 73 vuoden historian aikana, jolloin jäsenmaa on vedonnut artiklaan viisi: Yhdysvallat WTC-iskun jälkeen 2001. Ei ehkä aivan sellainen tapahtuma, jota moni olisi ajatellut Nato-liiton tarkoituksen perimmäiseksi ideaksi, vaan pikemminkin terroritekojen piiriin kuuluva kuin aseellinen hyökkäys (”aseetkin” olivat siviililentokoneita), mutta osoitus myös siitä, kuinka viidenteen artiklaan todella voi vedota – varsinkin jos sisäpoliittinen ilmapiiri siihen kannustaa – kun kerran pykälä on olemassa. Sitten keskustellaan, ja kyllä aika monesta asiasta 2001 keskusteltiinkin.

Äkkiseltään ei siis tällaisia hyökätty vastaan ei-hyökätty aukottomasti selittäviä tekijöitä pelkästään Nato- tai ei-Nato-ulottuvuudella löydy, vaan täytyy todeta, että on selvästi olemassa muitakin hyökkäystä estäneitä tai ehkäisseitä tekijöitä kuin Nato-jäsenyys, jopa Venäjä-Neuvostoliiton naapurissa – ja lisäksi että edes kaikki ne maat, jotka Neuvostoliitto miehitti toisen maailmansodan päättyessä eivät koe Nato-jäsenyyttä tarpeelliseksi nyt.

Mitä jää jäljelle, jos sopimukset ovat pala paperia ja todellisuus sekä historia kovin monimuotoista? Sama liima, joka pitää yksittäisetkin yhteiskunnat koossa ja jonka puute myös murentaa ne. Luottamus. Käsittääkseni koko homman voi tiivistää suunnilleen tähän yhteen virkkeeseen, jota on todella vaikea puntaroida parempi-huonompi-akselilla: me olemme nyt vain päättämässä luottaa Natoon. Se on pohjimmiltaan politiikkaa, joka taas on aina mahdollisen taidetta, myös turvallisuuspolitiikka ja kansainvälinen politiikka.