Päätoimittajan kommentti: Historian luukku avautuu Suomen Nato-jäsenyydelle jälleen – päättäjiä ei nyt käy kateeksi

Jossittelu on historian harrastuksen suosituimpia alalajeja, ja juuri nyt moni suomalainen historian harrastaja haikailee 1990-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. On ilmeistä, että noihin aikoihin Suomella oli otollinen tilaisuus liittyä Natoon. Aiheesta kirjoitti taannoin Helsingin Sanomien Heikki Aittokoski erinomaisessa artikkelissaan ulkoministeriön asiakirjoihin tukeutuen.

Jossittelija pohtii, miksei Nato-hakemusta tuolloin jätetty. Tilaisuus oli otollinen erityisesti siksi, että Nato oli ottamassa uusia jäseniä. Presidentti Boris Jeltsinin Venäjä vastusti, mutta ei voinut mitään, vaikka kandidaatit olivat entisiä neuvostoimperiumin osia: Puola, Unkari ja Tsekki liittyivät Natoon vuonna 1999.

Elettiin historian murroskohtaa, ja on ilmeistä, että Suomen jäsenyys ei tuolloin olisi nostattanut kummoisia kansainvälispoliittisia laineita.

Venäjä ei voi voittaa sotaa

Elämme jälleen historian murrosta, joka tosin on paljon arvaamattomampi kuin 1990-luvun loppu oli.

Venäjän armeija varmaankin kykenee voittamaan taistelun Ukrainasta, mutta voi kysyä, mitä Vladimir Putin tällä voitolla tekee. Hyökkäys on osoittautumassa valtavaksi poliittiseksi virheeksi. Venäjä on ajautunut monen rintaman sotaan, jota se ei voi voittaa. Informaatiosodan maailman silmissä se jo hävisi, maine on mennyt. Jos taloussodan lopputuloksena on Venäjän pohjoiskoreamainen eristäminen ja talouden romahdus, Putinin on vaikea luvata kansalleen valoisaa tulevaisuutta. Kulttuuri- ja urheilusiteiden katkeamista länteen ei myöskään pidä väheksyä.

Euroopan unionissa Venäjän hyökkäys on aiheuttanut suoranaisen järistyksen. Tavoistaan poiketen EU kykeni nopeasti päättämään ankarista talouspakotteista Venäjälle. Vastapakotteista viis.

Ja Saksa. Monen – ei varmaan vähiten Putinin – hämmästykseksi jähmeä talousmahti pystyi kuin pystyikin irtautumaan ulkopoliittisista opeistaan, joita on vuosikymmenet määrittänyt kaksi asiaa: ikuinen syyllisyydentunto toisesta maailmansodasta ja raaka bisnesvainu. Saksa on ollut Naton vapaamatkustaja, ja sen oma armeija on vitsi. Samaan aikaan Saksa on keskittynyt taloutensa kasvattamiseen ja lihottanut bkt:tään myös mittavalla aseviennillä.

Viime sunnuntaina demari Olaf Scholzin johtama Saksa päätti alkaa panna puolustustaan kuntoon. 100 miljardia euroa armeijan varustamiseen näin alkajaisiksi. Kaiken kukkuraksi Saksa päätti aloittaa aseiden viennin Ukrainaan. Saksan täyskäännös on yksi Putinin hyökkäyssodan uskomattomimmista seurauksista. Sarkasmi sallittakoon: Putin sai Saksan unohtamaan Auschwitz-Birkenaun. Ainakin hetkeksi.

Onko Suomen turpo-linja ajan tasalla?

Entä Suomi? Mitä tämä historian murroskohta tarkoittaa Suomelle? Se pakottaa Suomen päättäjät ottamaan kantaa, onko nykyinen sotilaalliseen liittoutumattomuuteen perustuva ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja ajan tasalla. Suomi on perustellut sotilaallista liittoutumattomuuttaan sillä, että se on Euroopan vakautta lisäävä tekijä. Päteekö tämä edelleen, kun maanosassa käydään sotaa?

Nato-jäsenyyskeskustelu pelkistyy vaihtoehtoihin kyllä tai ei, eikä Suomen päättäjien tilannetta helpota, että paine kotimaassa kasvaa. Vaikka olisi piittaamatta kansalaisaloitetehtailusta ja höyrypäisestä twitter-huutokuorosta, on astetta vaikeampi kohauttaa olkapäitä Ylen tiistaina julkaisemalle mielipidemittaukselle. Siinä Naton kannattajia oli ensi kertaa enemmän kuin vastustajia, vieläpä yli puolet kaikista. 

Naton jäsenyyttä on loogista kannattaa, kun sota riehuu Euroopassa, ja Venäjä on hyökännyt Natoon kuulumattomaan maahan. Nato antaa 5. artiklansa myötä turvaa jäsenvaltiolleen, jota uhkaa sotilaallinen hyökkäys.

Mutta kansanedustaja tai ministeri, tasavallan presidentistä nyt puhumattakaan, joutuu pohtimaan asiaa myös muun kuin perinteisen sotilaallisen hyökkäyksen näkökulmasta.

Venäjä todennäköisesti tulisi reagoimaan jäsenyyteen aggressiivisesti. Onko Suomi ja ovatko suomalaiset valmistautuneet ikävyyksiin? Onko Suomi kyllin kestävä ottamaan vastaan erilaiset hybridiuhat: ihmisaseen käytön, kyberoperaatiot infrastruktuuria vastaan, kiristämisen energialla, informaatiosodankäynnin sisäisen eripuran luomiseksi tai vaikkapa ydinturvallisuusyhteistyön katkaisemisen?

On myös hyvä muistaa, että Suomessa on merkittävä venäjänkielinen vähemmistö, joukossa yli 30 000 kaksoiskansalaista. He eivät aiheuta Suomelle uhkaa, mutta on mahdollista, että heitä yritettäisiin käyttää välineenä Suomen sisäisiin asioihin puuttumiseksi.

Juuri tämän tyyppisiä uhkia presidentti Sauli Niinistö ilmeisesti ajatteli vastatessaan Ylen A-studiossa Nato-kysymyksiin. On epäselvää, millaisen suojan Nato antaisi hybridiuhkia vastaan.

Päättäjät ovat inhottavassa tilanteessa

Suomen päättäjiä ei käy kateeksi. Vaikka kuinka haluaisivat, he eivät pääse pakoon sitä, että historian ikkuna Nato-jäsenyyteen on jälleen avautumassa. Asetelma on toki aivan erilainen kuin 1990-luvun lopulla. Silloin oli rauha, nyt Euroopassa käydään sotaa.

Päättäjät joutuvat arpomaan, onko Venäjän hyökkäys Ukrainaan omiaan kasvattamaan vai supistamaan Suomen turvallisuuspoliittista liikkumavaraa. Onko ns. Nato-optiolla enää arvoa? Mikä olisi se tilanne, jossa Suomi hakisi jäsenyyttä, jos se ei tee sitä nyt, kun Venäjä on raa’alla tavalla osoittanut oman arvaamattomuutensa?

Venäjän toiminta puoltaisi Nato-jäsenyyden hakemista tässä ja nyt, mutta riskit ovat ilmeiset. Toisaalta vaikuttaa selvältä, että Venäjän huomio ja voimavarat ovat vielä pitkään kiinni Ukrainan-sodassa ja sen seurauksissa. Venäjä tulee kaiken järjen mukaan heikentymään, mikä tarkoittaisi, että oikea hetki jäsenyyden hakemiselle lähestyy.

Lievää helpotustakin Venäjän hyökkäys Ukrainaan on suomalaisille päätöksentekijöille ehkä tuonut. Vielä 1990-luvun lopulla Nato-spekulointi, jos sellaista harrastettiin, tyssäsi auttamatta siihen, että jäsenyyttä vastaan olivat Venäjän lisäksi kaikki puolueet ja kansalaismielipide. Nyt tilanne on toinen. Näistä kolmesta pidäkkeestä ei enää taida olla jäljellä kuin Venäjä.