Kolumni: Turvallisuuspolitiikka on tylsää, mistä värikäs keskustelu kertookin – Suomen puolustus on nyt ja tulevaisuudessakin parempaa kuin Virossa ja Ukrainassa

Historian olemukseen kuuluu, että sitä kirjoitetaan uusiksi ja tapahtumia arvoidaan jatkuvasti kulloisenakin kirjoitushetkenä tiedetyn perusteella.

Tämä tulee mieleen, kun katsoo sitä kohkaamista siitä, miten huonosti ja väärin asiat ovat olleet Suomessa hoidettu niiden viimeisten yli sadan vuoden aikana, kun Helsinki, Lontoo ja Moskova ovat ainoat kolme eurooppalaista pääkaupunkia, joita sotaa käyvissä maissa ei ole miehitetty.

Ja tulee mieleen myös, että ei vain menneitä, vaan myös tämän viikon mielipiteitä, kannanottoja ja tekoja arvioidaan ensi viikolla, ensi vuonna ja ensi vuosikymmeninä myös siltä kannalta, kuinka tuloksellisiksi ja viisaiksi ne osoittautuivat.

Kolumni jatkuu videon jälkeen.

Katso: Presidentti Niinistöllä on kanta siihen, pitäisikö Suomen hakea Nato-jäsenyyttä – koska on aika sanoa se ääneen?

Ja sekin tulee mieleen, että joskus kehityskulkujen alullepanijat tai lähtöpisteet eivät saa sitä huomiota, minkä ne kenties ansaitsisivat. Ei sen enempää tekoaikanaan kuin sen jälkeenkin.

Ahti Karjalainen vei Suomea myös kohti länttä

Jos esimerkiksi pitäisi listata Ahti Karjalaisen ulkopoliittiset urotyöt, niin suurin osa niistäkin suomalaisista, jotka tietävät tai muistavat, kuka oli Ahti Karjalainen, ajattelisivat häntä Neuvostoliiton hännystelijänä ja tahdottomana alkoholistina, jonka pääsy presidentiksi onnistuttiin estämään isänmaallisten voimien toimesta, kun Mauno Koivisto valittiin pitkän Kekkosen kauden jälkeen 1982.

Noissa samoissa Karjalaisen tueksi ryhmittyneissä epäisänmaallisissa voimissa tosin oli tahoja, jotka nyt vannovat Naton ja lännen nimiin, mutta mitäs pienistä. Suurista voisi pitää vähän enemmän meteliä: juuri Ahti Karjalainen kävi 1961, äärimmäisen kireissä maailmanpolitiikan oloissa, ulkoministerinä salaiset neuvottelut Euroopan vapaakauppaliitto Eftan liitännäisjäsenyydestä. Se oli Suomen länsieurooppalaiseen järjestelmään kiinnittymisen lähtölaukaus ja ansaitsisi tulla sellaiseksi noteerattuna – vaikka kuinka besserwisserit näkisivätkin nuo ajat vain suomettumisen häpeäpaaluna.

Koivisto länteen turvallisuus edellä

Mauno Koivisto oli oppinut varovaiseksi, mutta myös peittämään todelliset ajatuksensa ja parhaan ulkopolitiikan perinteiden mukaisesti salaamaan valmistelut hänkin. Kolme vuosikymmentä sitten, kun Neuvostoliitto romahti, jälkiviisaita oli vähemmän kuin nyt, vaan lähes kaikki olivat sitä mieltä, että se tuli yllätyksenä. Suomi kuitenkin nopeasti valitsi puolensa – mutta tähän liittyy se, että ryhtyessään Suomen EU-jäsenyyden tukimieheksi Koivisto korosti taloudellisia syitä.

Vasta paljon myöhemmin hän paljasti, että hänen ensisijainen motivaationsa oli kuitenkin ollut turvallisuuspolitiikka. EU ei silloin(kaan) tarjonnut konkreettisia turvatakeita, mutta sekä Suomessa että Brysselissä pidettiin selvänä, että kynnys käyttää voimaa EU:n jäsenvaltiota kohtaan on korkeampi kuin ei-jäsentä.

Se muuten on osoittautunut 100-prosenttisen paikkansapitäväksi.

Kaikki muuttuu, sodankäynti eniten

Sen jälkeen ovat muuttuneet niin EU, Suomi kuin Nato ja varsinkin Venäjä. Historiankirjoja pitää panna nykyään uusiksi miltei viikoittain. Eniten on silti muuttunut sodankäynti: internetin ja somen aikana sodankäynti on kuin hiljainen tulehdus ihmisen elimistössä, pienellä liekillä päällä koko ajan. Tätä rintamaa on sen tähden ollut paljon vaikeampi huomata, ja vain suomalaisten kohtuullisen korkea koulutustaso ja melko laajalle levinnyt maalaisjärki ovat taanneet, että hulluimmat provokaatiot eivät ole saaneet Suomessa yhtä paljon ilmaa siipiensä alle kuin vaikkapa sukukansamme unkarilaisten keskuudessa.

Jos lupasi Tiltu viime sodissa voita leivän päälle, nyt on tarjouksessa rokotevapaa paratiisielämä. Syvästi rokotevastaisia on kuitenkin Suomessa niin vähän, ettei maa niihin kaadu. Tämän puolustuskyvyn perusta on peruskoulu, jonka luojat eivät hekään ole liikaa tunnustusta keränneet isänmaan sankarigalleriassa.

Kolumni jatkuu videon jälkeen.

Katso: Kauanko eduskunnan Nato-jäsenyyden käsittelyssä kestää? Kuinka tärkeä Naton huippukokous on Suomelle? Asiantuntijat analysoivat

Ydinaseita Suomeen, ulkomaille sotimaan?

Paljonko sitten on paljon ja paljonko vähän? Itse ajattelen niin, että Nato-kannastaan epävarmoja on viimeisissä mielipidemittauksissa suunnilleen saman verran kuin on viime vuodet ollut Suomen suurimman puolueen kannatus, eli se määrä ihmisiä, joilla ratkaistaan, minkä puolueen johdolla Suomen politiikka määritellään neljäksi vuodeksi eteenpäin.

Itse en ole epävarma. Olen varma, että Nato-jäsenyydessä on sekä hyviä että huonoja puolia. Ja lisäksi myös avoimia puolia.

Kovasti kiinnostaa tulevassa selonteossa esimerkiksi se, mikä olisi tarkoitus olla Suomen politiikka ydinaseiden sijoittamiselle Suomen maaperälle. Ja samoin se, että olemmeko lähdössä seuraavaan Serbian pommituksen operaatioon mukaan, kuten edellisen kerran, kun Nato lähti hyökkäykseen alueensa ulkopuolelle.

Näistäkin pitäisi päättää nyt, jotta tulevaisuuden historiankirjat voivat sitten kertoa, miten meni omasta mielestä. Ei ole helppoa.

Olemme Viroa ja Ukrainaa pelottavampia jo nyt

Sen sijaan yhtään en epäile sitä, että meidän puolustusvoimiemme tiedusteluosaaminen ja kyky toimia pelotteena on sekä ennen, nyt että tulevaisuudessakin paljon parempi kuin Viron – joka on käytännössä ulkoistanut koko puolustuksensa sotilasliitolle – tai Ukrainan, joka on sekin pannut mallikelpoisesti hanttiin ja pystynyt täysimääräisesti hyödyntämään EU:n ja Naton ulkopuolella pysyneenäkin saamansa sotilaallisen avun.

Kolumni jatkuu videon jälkeen.

Miten hyvä on Suomen armeijan puolustuskyky? Näin ex-komentaja arvioi

Nato-jäsenyys olisi puolustuskykyymme lisä, mutta ei mikään pankkiautomaatti, jolta haetaan seinästä turvatakuita ja laiminlyödään kaikki muu: taitavan ja kokeneen diplomatian sekä vuosikymmeniä hiotun kokonaismaanpuolustuksellisen konseptin yhdistelmä, suomalainen turvallisuuspolitiikka.

Turvallisuuspolitiikalle sen sijaan on ominaista, että se on kaikkina aikoina pikemminkin tylsää kuin jännittävää. Iso osa siitä tehdään kabineteissa, joihin juristit kantavat paksuja paperinippuja sisään ja yhtä paksuja ulos, vielä tietokoneaikanakin. Ei siitä saa mediaseksikästä kuvaa, mikä on tietenkin siinä mielessä hyvä juttu, että ammattilaisilla on parempi työrauha niin.