Keski-Euroopan mäkiviikon on historian saatossa voittanut kaikkiaan kymmenen suomalaista, mutta tuskin yksikään voitoista ylittää yllätyksellisyydessään Risto Laakkosen tarinaa. Kuopiolainen varmisti tarunomaisen kiertueen ykköstilan ennen Matti Nykästä ja Jens Weissflogia ilman ainuttakaan osakilpailuvoittoa.
Laakkonen juhli urallaan kahta joukkuemäen arvokisakultaa Lahden MM-kotikisoissa 1989 ja Albertvillen olympialaisissa vuonna 1992. Henkilökohtaisissa kilpailuissa hän oli kuitenkin parhaimmillaan vasta kahdeksas.
Vuodenvaihteessa 1988–89 kaikki kuitenkin loksahti kohdilleen, kun ennakkoluulottomasti hypännyt Laakkonen nousi Matti Nykäsen varjosta ja valtasi mäkiviikon voiton, vaikka luuli kiertueen kuluessa jo menettäneensä pelin.
– Tiesin kyllä, että olin ihan suhteellisen hyvässä kunnossa. Tuli hyviä sijoja heti alussa, mutta pikkuisenhan loppua kohti sijoitukset tippuivat. Ennen viimeistä kisaa sehän oikeastaan näytti sille, että joko Matti tai Weissflog voittaa sen, mutta sitten siinä tulikin sellainen yllätyskäänne, että minulle se lankesi, Laakkonen muistelee MTV Urheilulle.
Tuolloin vasta 21-vuotiaan Laakkosen suoritusta korostaa se, ettei hän ollut sitä ennen koskaan urallaan kilpaillut missään mäkiviikon neljästä mäestä Oberstdorfissa, Garmisch-Partenkirchenissä, Innsbruckissa tai Bischofshofenissa.
– Siihen aikaanhan mäkiviikon mäet olivat kaikki hyvin erilaisia. Nykyään voi sanoa, että kolme ensimmäistä ovat kuulemma aika lailla samanlaisia. Nyt on minun mielestäni mennyt vähän se mäkiviikon ideakin tavallaan pois, koska siinä oli juuri se haaste, että mäet olivat niin erilaisia keskenään, Laakkonen sanoo.
Mäkiviikon hulinassa heti yksi uran parhaista suorituksissa
11-vuotiaana mäkihyppyharrastuksen isänsä esimerkin innoittamana aloittanut ja vuonna 1986 ensimmäistä kertaa maailmancupissa kilpaillut Laakkonen oli saavuttanut ennen vuodenvaihdetta 1988–89 muutamia kärkikymmenikön sijoituksia. Talvella 1987 hän oli kuudes Oberwiesenthalin normaalimäessä ja Falunin suurmäen kilpailussa.
Calgaryn olympialaisissa hän ei mahtunut kultaa voittaneeseen joukkuemäen nelikkoon – sen neljännen paikan vei tuolloin Tuomo Ylipulli.
Risto Laakkonen Calgaryn olympialaisissa vuonna 1988.
Seuraavan kauden alussa alkoi kuitenkin tapahtua. Laakkonen otti ensin ensimmäisen palkintosijansa Thunder Bayssa Kanadassa ja nappasi heti seuraavana päivänä suurmäestä avausvoittonsa.
Pohjois-Amerikan maailmancupin kisojen jälkeen hän astui suoraan itselleen täysin vieraaseen ympäristöön, keskellä Oberstdorfin hehkuviinin ja bratwurstin tuoksuista mäkikarnevaalia. Tuloksena oli heti sensaatiomainen kakkosija Dieter Thoman jälkeen. Matti Nykänen oli kolmas, Jens Weissflog neljäs.
– Kyllähän se monesti on mennyt niin, että ensikertalaisille se pyöritys ja hulina ovat niin paljon suurempaa, että kyllä siinä suurin osa ajasta menee ihmetellessä. Minä lähdin oikeastaan sillä ajatuksella sinne, että hyppään niin kuin normaaleissa maailmancupin kisoissakin enkä osallistu siihen hulinaan ja hälinään sen enempää, Laakkonen toteaa.
– Kahden ensimmäisen osakilpailun jälkeen taisin olla vielä kärkikolmikossa yhteistuloksissa, niin kyllähän se mielessä rupesi käymään, että tässähän tulee mahdollisesti ihan hyvä sijoitus, Laakkonen sanoo kolmossijaan päättyneestä Garmischin uudenvuodenkisasta.
Tuon kisan voittanut Nykänen näytti edelleen olevan parhaiten kiinni voitossa.
”Juha tuli sanomaan, että voitit muuten mäkiviikon”
Itävaltaan siirryttäessä ote alkoi kuitenkin herpaantua. Laakkonen jäi Innbruckissa seitsemänneksi, mutta tilannetta auttoi se, etteivät pahimmat kilpakumppanitkaan onnistuneet. Kisan voitti V-tyylin isä, Ruotsin Jan Boklöv ennen Ari-Pekka Nikkolaa. Itä-Saksan Jens Weissflog oli kolmas ja Matti Nykänen viides. Dieter Thoma putosi jo leikistä oltuaan vasta 14:s.
– Kolmas osakilpailu meni sitten pikkuisen huonommin, kun siinä tippui vähän kauemmaksi ihan terävimmästä kärjestä. Siinä tuli ehkä pikkuisen sellainen tunne, että siinä se voitto meni, Laakkonen muistelee.
Viimeisessä kisassa Bischofshofenissa Laakkonen oli altavastaajana. Voittokamppailun odotettiin ratkeavan Weissflogin ja Nykäsen kesken, mutta kumpikin epäonnistui hypyissään. Kisan voitti Yhdysvaltain Mike Holland, jolle voitto jäi lopulta uran ainoaksi. Nikkola oli jälleen toinen.
Laakkonen heitti jo toiveensa hypättyään ensimmäisellä kierroksella vain 101 metriä ja noustuaan toisella 105 metrin hypylläänkin lopputuloksissa vasta kymmenenneksi, mutta Nykäsen oltua lopulta 18:s ja Weissflogin 19:s, ihme oli tapahtunut.
– Kyllähän se uskomattomalta tuntui, Laakkonen myöntää.
– Ensimmäisenä siitä minulle tuli sanomaan Juha Huopainen, joka kiersi siihen aikaan ihan omaksi huvikseen mäkiviikkoja. Hänellä oli mestarillinen laskupää, ja hän laski heti sen ennen kuin kuulutettiinkaan mitään.
– Juha tuli sanomaan, että ”voitit muuten mäkiviikon”. Eihän sitä itse uskonut heti, että näinkö tässä kävi, Laakkonen toteaa 31 vuoden takaisesta uroteostaan.
Mäkiviikon voitto ei tuonut Risto Laakkoselle nykyisen kaltaisia rahapotteja.
Laakkonen antoi tuolloin Kymmenen uutisille varsin säyseät kommentit saavutuksestaan.
– No ei tässä sen kummempia. Pakataan vehkeet tuossa ja sitten on päättäjäiset. Aamulla lähdetään kohti Suomea.
Matti Nykänen ei mitä ilmeisimmin ollut lopputuloksesta mielissään. Kymmenen uutisten mukaan mäkisankari oli muusta joukkueesta poiketen suunnannut kotiin jo ennen palkintojenjakoa.
Voitto ei tuonut rahaa eikä arvokisamitalia
Siinä missä nykypäivän hyppääjät palkitaan yksittäisistä mäkiviikon osakisoista kymppitonnin potilla, tilanne oli hyvin erilainen muutama vuosikymmen sitten. Kesät maajoukkueleirejä lukuun ottamatta kesätöissä viettäneelle suomalaiselle kiertueen voitto ei tuonut jättipottia.
– Silloin sai kristallipytyn mäkiviikon voitosta ja isoja peltipyttyjä osakilpailuvoitoista. Silloin ei ollut vielä minkäänlaisia rahapalkintoja – autoista puhumattakaan, Laakkonen naurahtaa.
Kuopion kaupunki kuitenkin muisti sankariaan ottamalla hänet palkkalistoilleen. Näin olympiakomitean harjoitusstipendin lisäksi rahaa tuli hiukan muualtakin.
– Se oli kädenojennus kaupungilta, että pääsin palkkalistoille vähän niin kuin edustustehtäviin. Vastasin vähän Puijon mäkien kunnostakin siinä samalla. Se oli hyvin suuri apu silloin, Laakkonen kiittelee.
Pari kuukautta mäkiviikon voiton jälkeen kotka laskeutui nopeasti, vaikka Tshekkoslovakian Harrachovin kakkossija ennen Lahden MM-kisoja antoikin odotuksia myös arvokisamenestyksestä. Tuloksena oli kuitenkin 24. sija sekä normaalimäen että suurmäen kisoista. Tällä kertaa hän kuitenkin mahtui joukkuemäen ryhmään ja pääsi juhlimaan kotiyleisön edessä MM-kultaa.
– Tietysti lehdistön kiinnostusta oli paljon enemmän, mutta ei se minun elämääni silloin juurikaan muuttanut, Laakkonen toteaa mäkiviikon voiton merkityksestä.
– Kyllähän ainakin omat odotukseni muuttuivat. Henkilökohtaiset kisat eivät kuitenkaan menneet sillä tavalla, kun itse ajattelin. Mutta meniväthän ne joukkueena suht koht hyvin.
Matti Nykänen sai elää omaa elämäänsä mäessä ja kulisseissa
Laakkosen noustessa menestykseen oli Matti Nykäsen ura lähtenyt jo hienoiseen alamäkeen. Calgaryn olympiasankarilta odotettiin myös Lahdessa hirmuhyppyjä, mutta jyväskyläläisen saldoksi jäi joukkuemäen kultamitalin lisäksi vain suurmäen MM-pronssi.
Nykäsen varjossa Laakkonen oli saanut tehdä muiden tavoin rauhassa nousua huipulle. Ristiriitoja suhteessa joukkueenjohtoon ja Suomen hiihtoliiton suuntaan repinyt persoona varasti valokeilan niin hyvässä kuin pahassa. Tai oikeastaan sai sen päälleen hiukan tahtomattaankin.
– Ei minulla ainakaan ollut mitään ongelmia Matin kanssa joukkueessa. Otin heti, kun nousin maajoukkueeseen, sellaisen kannan ja tyylin, etten välitä hänen tekemisistään. Hän saa tehdä asiat miten haluaa, ja itse teen omalla tavallani, Laakkonen kertoo.
– Ajattelin, että antaa median juosta Matin perässä, niin itse saa olla paljon enemmän rauhassa. Uskon, että kaikki muutkin maajoukkuekaverit olivat siitä ihan tyytyväisiä, koska ei siellä kukaan halunnut oikeastaan olla esillä ja mediassa. Mieluummin katselemassa sivummalla touhua.
Nykäsen kisojen ulkopuoliset retket yökerhoihin tiedetään hyvin. Nekään eivät juuri muuta joukkuetta hetkauttaneet.
– Kyllähän se joskus oli puheissa, että Matti saa tehdä sitä ja tätä, ja muilla on tiukempi kuri, mutta se nyt jäi sillä tavalla puheen asteelle. Ei se varmaan suuremmin mielialoihin vaikuttanut. Kyllähän sitä joskus tietenkin aina porukassa puhuttiin ja mietittiin, Laakkonen näkee.
– Matti meni omia aikojaan. Itse en kuulunut siihen porukkaan, että olisin Matin kanssa liikkunut ilta- tai yöelämässä. Ei tullut itselle sellaista tapauksia, että olisi joutunut pelastamaan häntä tai peittelemään hänen tekemisiään.
V-tyyli lopetti uran
Laakkonen onnistui jälleen mäkiviikolla myös vuoden 1990 vaihtuessa, mutta Garmischin kakkossijan jälkeen alkoi selvä laskusuhdanne. Ennen vuoden 1992 Albertvillen olympialaisissa hän kävi vielä kärkikymmenikössä – jälleen mäkiviikolla Oberstdorfissa – oltuaan kilpailun kahdeksas.
Joukkuemäen olympiakultamitalistit: Risto Laakkonen (kesk. vas.), Toni Nieminen, Ari-Pekka Nikkola ja Mika Laitinen.
Olympiakisoista tuloksena oli jälleen joukkuemäen kultamitali, mutta V-tyylin puskiessa päälle, hänellä ei ollut asiaa henkilökohtaisten kisojen kärkisijoille. Albertvillen jälkeen Laakkonen oli Salpauselällä normaalimäen kuudes ja Holmenkollenilla suurmäen kahdeksas.
– Muutenkin, kun katsoi vuositilastoja, käyrä oli tavallaan alaspäin maailmancupin sijoitusten suhteen. Ja sitten oli V-tyyli.
– Kyllähän sitä yritettiin kesällä 1992, mutta totesin siinä, ettei tämä ihan hetkessä onnistu, vaan se veisi vuoden kaksi. Se oikeastaan vauhditti sitä lopettamista, Laakkonen pohtii.
Syksyn tullen hän kertoi vetäytyvänsä maajoukkueesta. Vasta 25-vuotiaana hän päätti tehdä jo tilaa nuoremmille, jotka vyöryivät Toni Niemisen johdolla ohi. Vielä omissa oloissaan harjoitellut Laakkonen ei päässyt sinuiksi luonnottomalta tuntuneen tyylimuutoksen kanssa.
– Jälkikäteen olen ajatellut, että siinä lähdettiin ihan väärällä tavalla opettelemaan sitä. Ensinnäkin hypättiin isosta mäestä, vaikka olisi pitänyt pienemmästä mäestä lähteä sitä harjoittelemaan.
– Ja tuulitunneli olisi ollut mielestäni ihan ehdoton, jotta olisi saanut turvallisesti koettaa, että miltä se tuntuu, kun sukset levittää V-asentoon. Siellä olisi voinut varusteet säätää sellaisiksi, kun niistäkään ei oikein tiennyt, että millaiset siteet ja millainen sukset pituus pitäisi olla.
Uran päättymisen jälkeinen siviilielämään siirtyminen sujui Laakkoselta mutkitta. Töissä hän oli käynyt jo hyppyuransa aikana, mutta lama-Suomessa tarjolla oli ensin vuoden työttömyysjakso ennen kuin hänelle löytyi paikka Kuopion Varastokirjastosta. Siellä hän työskentelee edelleen 27 vuotta myöhemmin.
Risto Laakkonen nyt 52-vuotiaana.
Mäkihypyn parissa hän ei kauaa viettänyt.
– Muutaman vuoden pidin taukoa, mutta sitten olin ehkä viisi vuotta Puijolla juniorien valmentajana. 2000-luvun vaihteessa jäin siitä pois enkä ole sen jälkeen ollut mäkihypyn kanssa tekemisissä oikein millään tavalla, nyt 52-vuotias Laakkonen sanoo.