Mika Häkkisen komea, 26 paalupaikkaa, 20 GP-voittoa ja kaksi maailmanmestaruutta tuottanut F1-ura päättyi kauden 2001 päätteeksi. Häkkinen kertoo Auto Motor und Sport -lehden tuoreessa haastattelussa harkinneensa vakavasti lopettamista jo muutamaa vuotta aiemmin, kesällä 1997.
Häkkinen nousi ykkösiin kaudelle 1991 Lotuksen kuljettajana. Kaudelle 1993 hän siirtyi McLarenille, mutta vietti valtaosan ensimmäisestä kaudestaan tallin testikuljettajana.
Neljä ensimmäistä täyttä McLaren-kautta (1994–1997) olivat yksittäisiä kohokohtia lukuun ottamatta vaikeita, ja toistuvien ongelmien aiheuttama tuska tiivistyi Häkkisen ajatuksissa lopettamisaikeiksi heinäkuussa 1997.
– Oli yksi tietty hetki. Ison-Britannian GP. Lähdin radalta, istuin autossa, olin ruuhkassa. Ajattelin, että en kykene tähän enää. Ajattelin, että minun täytyy lopettaa. Olin ajanut melko hyvässä asemassa, ja sitten moottori hajosi, Häkkinen kertoo konkaritoimittaja Michael Schmidtille Monacon McLaren-showroomissa.
"Melko hyvä asema" tarkoittaa suomeksi sitä, että Häkkinen johti kyseistä kisaa kuusi kierrosta ennen ruutulippua. Hän ei ollut vielä milloinkaan voittanut F1-osakilpailua, vaikka kyseessä oli jo hänen seitsemäs kautensa ja kaikkiaan 88. starttinsa kuninkuusluokassa.
– Aloin miettiä aiempia vuosia. Seitsemän vuotta, johdan GP:tä ja moottori hajoaa. Alkoi olla vaikeaa käsitellä sitä. Sisälläni oli tunne, että se on siinä, en piitannut enää paskaakaan, voitanko vai häviänkö. Se oli henkisesti liikaa. Koko talli oli turhautunut, mutta kuljettaja on se, joka menee median eteen kertomaan ihmisille, mitä tapahtuu, miksi asiat eivät mene putkeen. Kun toistaa niitä asioita seitsemän vuoden ajan, alkaa olla vaikeaa jatkaa.
Eikä Ison-Britannian GP suinkaan ollut kauden 1997 ainoa vastoinkäyminen.
Kaksi kuukautta myöhemmin hän johti Itävallan GP:tä, kunnes moottori hajosi taas. Häkkinen ei ollut ehtinyt ajaa vielä ensimmäistäkään kierrosta. Viikko tästä, ja moottori hajosi Nürburgringillä. Häkkinen oli saavuttanut Luxemburgin GP:n aika-ajoissa uransa ensimmäisen paalupaikan, ja sunnuntain kilpailussa, 29-vuotispäivänään, hän oli puolimatkassa selvässä johdossa.
Tallikaveri David Coulthard oli toisena, 12 sekunnin päässä, kunnes skotin moottori hajosi. Häkkiselle kävi sama vain hetkeä myöhemmin. Williamsin Jacques Villeneuve kiitti, kuittasi, voitti ja nousi MM-sarjan kärkeen ohi Michael Schumacherin.
Valoa tunnelin päässä
Neljä viikkoa myöhemmin, kauden päätösosakilpailussa Espanjan Jerezissä Häkkinen sai lopulta kokea täyttymyksensä.
Schumacherin ulosajon johdosta mestaruutensa varmistanut Villeneuve päästi molemmat McLaren-kuljettajat edelleen aivan kilpailun lopussa. Vaikka voitto ei monien mielestä ollut juuri siinä kilpailussa ansaittu, Häkkinen nautti sen tuottamasta tunteesta täysin rinnoin. Ja sai nautta läpi talven.
Tällä oli Häkkisen mukaan suuri vaikutus siihen, että hän oli kaudella 1998 niin latautunut ja valmis taistelemaan mestaruudesta.
– Sen kisan voitto annettiin minulle, tiedän sen. Se ei mennyt ihan täysin puhtaasti, mutta seisoin podiumilla. Olin voittanut. Mahtavaa.
– Mutta se, mikä muutti kaiken, oli se, että kisan jälkeen kului päiviä, viikkoja, eikä tullut uutta kisaa. Tiesin, että olisin voittaja koko talven, olisin voittaja kuukausitolkulla! Sain nauttia voittamisen tunteesta. Se teki valtavan eron. Jos seuraava kisa olisi ajettu kaksi viikkoa myöhemmin, en olisi voittanut sitä. Olisin vain kironnut, että olin viides tai kuudes. Nyt olin voittaja kuukausitolkulla, ja sillä oli mielestäni iso psykologinen vaikutus. Ajattelin, että tunnelin päässä on valoa.