Pakko-oireinen häiriö kytkeytyy vahvasti ahdistukseen. Yksi tavallinen oire on liioiteltu hygienia.
Jatkuvaa käsien pesua, asioiden tarkistelua tai sairastumisen pelkoa. Koronapandemia on vaikeuttanut monen pakko-oireisesta häiriöstä kärsivän elämää.
Lievät ja ajoittain ilmenevät pakkoajatukset ja -toiminnot ovat yleisiä. Varsinaisesta pakko-oireisesta häiriöstä kuitenkin kärsii noin 1–3 prosenttia suomalaisista. Häiriötä sairastavien määrä ei ole lisääntynyt, mutta koronapandemia on voimistanut monen oireilua, kertoo Husin psykiatrian linjajohtaja ja psykologi Jan-Henry Stenberg. Hus vastaa erikoissairaanhoidon järjestämisestä Uudenmaan alueella.
Pandemian vaikutukset näkyvät Stenbergin mukaan erityisesti sellaisissa pakko-oireissa, jotka koskevat peseytymistä, puhtautta ja virusten tai bakteerien pelkoa, mutta myös muissa oireissa, sillä pakko-oireinen häiriö kytkeytyy vahvasti ahdistukseen.
– Osalla potilaista oli ennen pandemiaa kohtalaisen lieviä oireita, mutta sairastumisen pelon ja rajoitusten aiheuttama paine lisäsi ahdistusta ja tarvetta lievittää tätä ahdistusta pakko-oireisilla rituaaleilla, Stenberg kuvailee.
Jäikö sähkölaite päälle?
Pakko-oireiseen häiriöön liittyy pakkoajatuksia, pakkotoimintoja tai näitä molempia. Pakkotoimintoja voivat olla esimerkiksi asioiden järjestely tai tarkistelu tai käsien tai pintojen peseminen – ihminen saattaa peseytyä kymmeniä kertoja päivässä tai tarkistaa, ovatko sähkölaitteet pois päältä niin monesti, että kotoa lähteminen vie kohtuuttoman kauan aikaa.
Pakkoajatuksia ovat pakonomaisesti mieleen tulevat, itselle vieraat ajatukset, jotka voivat liittyä mihin vain. Ihmisen mieleen saattaa nousta esimerkiksi sellaisia mielikuvia, joissa joku hänen läheisensä kuolee, ja pakko-oireilla hän yrittää kumota tämän pelon toteutumista.
– Henkilö ymmärtää järjen tasolla, että rituaalit eivät kumoa pahimpia pelkoja, mutta tekee niitä silti. Hankalimpia ovat seksuaaliset tai väkivaltaiset ajatukset, kuten entä jos vahingoitan lastani tai olen pedofiili. Tällaiset ovat todella ahdistavia, eikä niihin helposti uskalleta hakea apua, vaikka juuri niihin olisi erityisen tärkeä hakea apua, Stenberg toteaa.
Perintötekijät vaikuttavat
Tampereen yliopiston emeritusprofessorin Jukka Hintikan mukaan pakko-oireiseen häiriöön voi liittyä myös huomaamattomampi oireilun muoto: mielensisäiset pakkotoiminnot. Ihmisellä saattaa olla pakottava tarve esimerkiksi laskea kymmeneen aina, kun hän tekee jonkun tietyn asian.
Hintikan mukaan perinnöllisyydellä on merkittävä rooli pakko-oireisen häiriön puhkeamisessa. Mitä nuoremmalla iällä häiriö alkaa, sitä enemmän taustalla on geneettistä alttiutta.
Myös esimerkiksi turvattomuuden kokemukset ja voimakas kontrollin tarve saattavat vaikuttaa häiriön puhkeamiseen.
– Harvoin pakko-oireiseen häiriöön sairastuvan lapsen tai nuoren kasvuympäristössä on kuitenkaan ollut mitään hirveän dramaattista poikkeavuutta. Sanoisinkin, että sairaus on monesta eri syystä syntyvä oirekokonaisuus, jonka riskejä ja taustatekijöitä tunnetaan, mutta niiden perusteella ei pystytä ennustamaan, kenelle häiriö lopulta puhkeaa, Hintikka sanoo.
Stenbergin mukaan pakko-oireiseen häiriöön sairastutaan tyypillisesti lapsuus- tai nuoruusiässä tai 20–30-vuotiaana. Tämän jälkeen sairastuminen on selvästi harvinaisempaa.
Joskus sairaus puhkeaa erityisen kuormittavassa elämäntilanteessa, kuten raskauden tai äidiksi tulemisen myötä.
Lääkitystä ja psykoterapiaa
Pakko-oireiseen häiriöön tulisi hakea apua heti, kun sairaus alkaa hankaloittaa arjessa toimimista, sanoo Hintikka.
– Kun oireet kroonistuvat ja tulevat pinttyneeksi osaksi elämää, niistä eroon pääseminen vaikeutuu.
Lievien oireiden hoitoon Hintikka suosittelee Mielenterveystalo.fi -sivustolta löytyvää pakko-oireisen häiriön omahoito-ohjelmaa.
Ammattiavussa korostuvat kaksi päälinjaa: lääkitys ja erilaiset terapiat. Pakko-oireiseen häiriöön käytetään SSRI-mielialalääkkeitä, jotka on aikoinaan kehitetty masennuksen hoitoon, mutta joista on todettu olevan apua myös pakko-oireisiin.
– Mielestäni näiden lääkkeiden määräämisen tulisi kuulua jokaisen yleislääkärin perustaitoihin, eikä lääkityksen kokeilemisen kynnys saisi olla korkealla.
Hintikan mukaan pakko-oireiseen häiriöön käytetään nettiterapiaa, erilaisia lyhytpsykoterapioita sekä pidempää psykoterapiaa ja erityisesti kognitiivisella psykoterapialla on saatu hyviä tuloksia. Terapiatyössä korostuu altistuksen merkitys: ihmisen on tärkeä oppia muuttamaan omaa käytöstään ja sietämään sellaisia tilanteita, jotka tuottavat hänelle oireita.
Mitä nuoremmasta potilaasta on kyse, sitä tärkeämpi on myös perheen ja lähiverkoston rooli.
– Joskus vuorovaikutus on mennyt perheissä sellaiseksi, että perhe ikään kuin tukee oireiden olemassaoloa – esimerkiksi tarkistelee asioita potilaan puolesta, jotta säästyisi aikaa. Tällaisesta ei ole mitään apua.
Hintikan mukaan osa potilaista saa riittävän avun pelkästä lääkehoidosta, osa pelkästä terapiasta ja osa tarvitsee molempia samanaikaisesti. Pakko-oireisen häiriön hoidossa tärkein tavoite ei ole oireettomuus, vaan hoidolla pyritään ensisijaisesti lievittämään oireita ja sitä kautta muuttamaan ihmisen arkielämää helpommaksi.
Kun hankalimmat oireet helpottavat, ihminen saa usein laajennettua elämänpiiriään, jolloin myös jäljelle jääneisiin oireisiin liittyvä haitta lievenee.