Linda Rantasen uutuuskirjassa Musta raivo toinen Muhoksen perhekotimurhasta tuomituista kertoo oman versionsa murhapäivän tapahtumista.
Neljä vuotta sitten kesäkuussa luettiin tuomiot kahdelle pojalle, jotka olivat vieneet raa’asti Muhoksen perhekodin ohjaajan hengen.
Tekohetkellä 16-vuotias poika tuomittiin nuorena henkilönä tehdystä taposta, törkeästä ryöstöstä, törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta.
Uutuuskirjassa surmapäivän kulkua kuvaillut, tekohetkellä 17-vuotias poika, tuomittiin nuorena henkilönä tehdystä murhasta ja törkeästä ryöstöstä.
Mielentilatutkimuksen mukaan pojat olivat täydessä ymmärryksessä viedessään ohjaajan hengen.
"Adoptio oli painajainen"
Thaimaan Bangkokissa vuonna 1998 syntynyt tuomittu nuori mies avaa kirjassa myös omia taustojaan.
Kirjan mukaan kaikki mitä hän tietää biologisista vanhemmistaan on peräisin muilta ihmisiltä tai dokumenteista. Hän epäilee, että ei ole koskaan tavannut huumebisneksessä vaikuttanutta isäänsä. Äiti työskenteli prostituoituna suurkaupungin kaduilla.
En tiedä, millaisten ihmisten hoidossa olen aikaani viettänyt, enkä tiedä, miten minua on kohdeltu. Uskon kuitenkin, ne hetket ovat vaikuttaneet minuun negatiivisesti.
Lue myös: Perhekotisurma jättää jäljet pikkupaikkakunnalle – ”Ei tämmöistä voi unohtaa koskaan”
Kolmevuotiaana äiti vei pojan bangkokilaiseen lastenkotiin, josta muistoksi jäivät päivittäin saatu riisikuppi, fyysiset rangaistukset ja valtavat kolkot makuusalit. Vuoden päästä tuomittu adoptoitiin Suomeen, ja vastassa oli toinen hylkäämisen kokemus.
Minulle adoptio oli painajainen, johon minua ei millään tavalla valmisteltu etukäteen. Siihen sisältyi pahin mahdollinen pelko: joutuisin pois tutusta lastenkodista. Koin, että ohjaajat hylkäsivät minut.
Ongelmia ratkottiin nyrkein
Sopeutuminen Suomeen ja adoptioperheeseeni oli vaikeaa, vaikka tuomittu ymmärtääkin adoptiovanhempien yrittäneen tarjota hänelle paremman elämän ja tavallisen lapsuuden.
Kotona tuomittu varasti ensin ruokaa ja sitten rahaa. Impulsiivinen poika keräsi kuitenkin ympärilleen paljon ystäviä ja aloitti jalkapallon adoptiovanhempiensa kannustamana.
Lue myös: Perhekotimurhasta epäilty: Muhos oli viimeinen pysähtymispaikka ennen itsenäistymistä
Urheiluharrastus ei silti vienyt ongelmia, ja lopulta poika päätyi lastensuojelun asiakkaaksi. Tuomitun mukaan häntä syrjittiin laitoksissa. Teini-ikäisenä hän alkoi vastaamaan syrjintään väkivallalla.
Väkivallasta tuli minulle nopeasti tapa. Siitä muodostui ratkaisukeino, yhtä arkinen tapa kuin vaikkapa kaverin tervehtiminen.
Väkivallan avulla koin päässeeni kiinni vallan kahvaan. Näin, että minua joko pelättiin tai kunnioitettiin. Vaikka paha oloni kasvoi, se tuntui toisaalta myös hienolta. Vihdoinkin minä olin se, joka kontrolloi tilannetta.
Laitosaikaan mahtui hatkoja, näpistyksiä, varkauksia, pahoinpitelyjä, ryöstö ja lopulta murha.
Murha vain päiviä poikakotiin tulon jälkeen
Tuomittu kuvailee kirjassa Muhoksen poikakotia paikaksi, josta nuoria oli vuosien varrella peloteltu.
Ensimmäisissä poliisikuulusteluissa pojat kuvailevat paikkaa "tiukimmaksi laitokseksi Suomessa". Silti toinen tuomituista oli sitä mieltä, että paikan maine poikkesi todellisuudesta.
Myöhemmissä kuuluisteluissa, niin ikään kuin kirjassa, tuomittu kuvailee poikakodin oloja kuitenkin karuiksi.
Ensimmäiset neljä päivää vietin alasti lukkojen takana omassa huoneessani. Se oli talon käytäntö kaikkien uusien asukkaiden kohdalla. Vielä tänäkin päivänä kritisoin tätä käytäntöä. Mielestäni se vain ruokki epäluuloa ja epäluottamusta nuorien ja aikuisten välillä.
Lue myös: Muhoksen perhekoti aiemminkin julkisuudessa – eristystila kuin putka
Viidentenä päivänä tuomittu pääsi kertomansa mukaan puhumaan muille nuorille. Se oli sama päivä kuin nuorten pako johti henkirikokseen.
"Se näky ei poistu mielestäni"
Kuulusteluissa pojat ovat kertoneet, että heidän ei ollut tarkoitus suunnata väkivaltaa juuri kyseistä yövuorolaista kohtaan. Poliisin mukaan surma oli kuitenkin suunniteltu etukäteen.
Tekoa on kuvailtu järkyttävän raa’aksi. Surma-aseina oli muun muassa uuniritilä, imurinvarsi ja pöytälevy.
Kovista puheistani huolimatta en todellisuudessa suunnitellut surmaavani häntä. Tunnustan kuitenkin, että kun tilanne oli päällä, tiesin toiminnallani aiheuttavani miehen kuoleman.
Tilanne alkoi yöllä, kun murhasta tuomittu poika kävi ohjaajan kimppuun. Ohjaaja pääsi tilanteesta pois ja alkoi taluttaa hyökkääjää tämän omaan huoneeseen. Oven takana piilossa ollut toinen poika kuitenkin löi ohjaajaa imurinputkella päähän. Lisäksi murhasta tuomittu muun muassa kuristi ohjaajaa johdolla ja potkaisi tätä päähän.
Kun poistuin huoneestani, ohjaaja oli kuollut. Minä näin, kun hän kuoli, eikä se näky poistu mielestäni koskaan.
Kirjassa tapahtumista kertonut ja murhasta myöhemmin tuomittu poika muistaa, kuinka toinen nuori kääntyi hänen puoleensa kesken pakomatkan.
Hän kertoi käyneensä huoneeni ovella ja pyytäneensä minua lopettamaan miehen pahoinpitelyn. Olin kääntynyt häntä kohden silmät leiskuen ja huutanut, että en lopeta, tämä viedään loppuun. En muista tätä tapahtuneen, mutta uskon sen kuitenkin.
Paluu juurille
Tuomittu kertoo, että havahtui tapahtuneeseen vasta, kun poliisi tavoitti pakenijat Kuopiossa.
Hän sai pojista kovemman tuomion, 12 vuotta vankeutta, sillä oikeuden mukaan teko oli hänen osaltaan erityisen raaka ja julma.
Vankeudessa hän kertoo käsitelleensä veritekoa intensiivisesti. Hän olisi halunnut tavata uhrin omaiset, mutta ymmärtää, miksi he eivät suostuneet tapaamiseen.
Vuonna 2019 hän pääsi ensimmäisen kerran vapaalle jalalle, mutta jo seuraavan vuoden tammikuussa hänet tuomittiin ryöstöstä.
Käsitin turhan myöhään, että eheytyäkseni minun on käsiteltävä myös elämäni varhaisimpien vuosien aiheuttamia traumoja.
Kirjan mukaan tuomittu on ollut koevapaudessa huhtikuusta 2021.
Artikkelin kursiivikohdat ovat suoria lainauksia kirjasta. Lähde: Linda Rantanen, Musta raivo – Neljä nuoren tekemää rikosta, Deadline Kustannus 2021.