Suomi on selvinnyt koronapandemiasta moneen muuhun maahan verrattuna vähällä, mutta mistään mallisuorituksesta ei päättäjiä voi kehua. Taloudellisia ja inhimillisiä voimavaroja on haaskattu tolkuttomasti siihen nähden, millainen uhka korona lopulta väestön terveydelle on ollut. Tähän päätelmään tulee infektiotautiopin professori emeritus Heikki Peltola uudessa kirjassaan Infektiolääkärin koronasaaga. Peltolan monesta arviosta on helppo olla samaa mieltä, kirjoittaa MTV Uutisten päätoimittaja Ilkka Ahtiainen.
Koronavirus ei ole Suomesta eikä muualtakaan kadonnut, mutta Venäjän hyökkäys Ukrainaan on antanut ihmisille muuta ajateltavaa. Kun kansallisen turvallisuuden kysymykset ovat pelissä, influenssan kaltaisia oireita aiheuttava virus on alkanut monesta tuntua suhteellisen pieneltä ongelmalta. Voisi ehkä sanoa, että Vladimir Putin hävitti viruksen suomalaisten korvien välistä.
Mutta tähän asti, melkein kahden vuoden ajan, kansalaisten arkielämää ovat hallinneet itse taudin ohella ennen kaikkea koronan torjunnan nimissä tehdyt toimet: rajoitukset ja sittemmin myös rokotukset.
Pelonlietsonta rajoituspolitiikan tukena
Kun pandemia alkoi talvella 2020, keskustelu oli yksiäänistä. Tuntemattoman viruksen edessä oltiin pelokkaita ja varovaisia. Rajoitukset hyväksyttiin yleisesti. Mutta kun pandemia pitkittyi ja rajoitusten haitat alkoivat puskea pintaan, yksiäänisyys murentui. Varsinkin kun kävi ilmeiseksi, ettei virus suinkaan ole vakava terveysuhka kaikille, vaan ennen kaikkea iäkkäille ja eräistä perussairauksista kärsiville ihmisille. Ja varsinkin, kun rokotteesta alettiin saada suojaa – ainakin taudin vakavaa muotoa vastaan.
Silti pandemia-aikaa on Suomessakin hallinnut päättäjien luoma narratiivi, jossa koko maahan ja koko väestöön ulotetut rajoitukset ovat olleet välttämättömiä. Varsinkin sosiaali- ja terveysministeriö ja pandemiantorjuntaa tämän vuoden alkuun asti johtanut perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru (sd) myivät kansalaisille rajoituspolitiikan autuutta – pelonlietsontaa kaihtamatta. Hyvin vähän jos ollenkaan he puntaroivat politiikan seurauksia: mielenterveysongelmia, toimeentulo-ongelmia, perheväkivaltaa, oppimisvaikeuksia, yksinäisyyttä. Listaa voisi jatkaa.
Näin Heikki Peltola kommentoi lokakuussa 2020 ihmisten käyttäytymisen vaikutusta koronavirukseen sekä vallitsevaa maskikeskustelua:
6:58
Koska Covid-19 on tarttuva tauti, joka kiistatta on aiheuttanut inhimillistä kärsimystä vakavien sairastumisten ja kuolemien muodossa, harjoitetun rajoituspolitiikan arvostelu on vaatinut siviilirohkeutta. Suomessa yksi harvoista kriitikoista aivan pandemian alusta asti on ollut infektiotautiopin emeritusprofessori Heikki Peltola. Peltola on eläkeläinen, joka alkoi heti pandemian alettua julkaista ”teesejään” Lääkärilehden keskustelusivuilla. Ne olivat huomioita taudin kulusta, päättäjien toimista ja julkisesta keskustelusta. Nyt teesit on päivitetty ja pantu kansiin Kustannus Oy* Duodecimin julkaisemassa kirjassa Infektiolääkärin koronasaaga – kun maailma meni sekaisin.
”Tappavuus lasketaan promilleissa”
Kirja sisältää kaikkiaan 72 poleemista teesiä. Kirjassa Peltola pyrkii tekemään koetusta yhteenvetoa ja asettamaan tapahtuneen mittakaavaan.
Yksi niistä on taudin tappavuus, tuo makaaberi mittari. Koronan aiheuttaman kuoleman pelko kuitenkin on ohjannut päätöksentekoa lähes joka maassa. ”COVID-19-infektion tappavuus lasketaan promilleissa, ei prosenteissa”, Peltola kirjoittaa käytettävissä olevaan tilastoaineistoon pohjaten.
”Tuskin mikään tappavuudeltaan vain kohtalainen pandemia on kollateraali-ilmiöineen aiheuttanut vastaavaa aineellista ja aineetonta vahinkoa yksilöille ja yhteiskunnille kaikkialla maailmassa”, hän päättelee kirjan lopussa.
Yksi kirjan karuimpia havaintoja tulee ulkomailta. Esimerkiksi Australiassa, jossa maan hallitus pitkään pyrki ns. nollatoleranssiin, rajut lockdownit iskivät ennen muuta sosiaalisesti heikoimmassa asemassa oleviin. He ovat menettäneet työnsä ja mahdollisesti myös terveytensä. Keskiluokkainen etätyöläinen on ollut turvassa.
Miljardeja humahti – ja nyt tarvittaisiin lisää
Toinen mittakaava, jonka Peltola nostaa esiin, on taloudellinen. Siitä puhuminen oli varsinkin pandemian alussa liki mahdotonta. Miten kukaan ilkeää mitata ihmishenkiä ja terveyttä rahassa! Unohdettiin, että tällaista mittaamista terveydenhuollossa tehdään jatkuvasti, mutta se tehdään ilman suurta julkisuutta.
Marinin hallitus otti koronaan vedoten velkaa pitkälti yli 20 miljardia vajaan kahden vuoden aikana. Rahaa on toki tarvittukin, koska on pitänyt satsata terveydenhoitoon ja rokotteisiin. Mutta suurin osa tästä summasta on mennyt rajoituksista kärsineiden yritysten ja yksilöiden tukemiseen. Niinpä kysymys kuuluu: Olisiko taudin torjunnan kannalta samaan lopputulemaan päästy myös kevyemmillä rajoituksilla? Peltolan mielestä vastaus on kyllä. Kun eri maat pannaan vertailuun, on vaikea löytää näyttöä, jonka mukaan kovimmat rajoitukset olisivat tuottaneet vähiten sairastuneita tai kuolleita.
Koronantorjunta on tullut Suomessa poskettoman kalliiksi. ”Rajoitus rajoituksen perään -strategia on helppo, sillä aina voi perustella tekevänsä kaikkensa tuhojen minimoimiseksi. Näkemyksellisyyttä edustaisivat päättäjät, joilla on katse kauas eteenpäin, mutta hidas käsi vetämään hätäjarrusta”, Peltola kirjoittaa.
Hallituksen päätösten lyhytnäköisyys korostuu nyt, kun Euroopassa käydään sotaa, ja Suomenkin olisi pakko oman turvallisuutensa nimissä tehdä asehankintoja ja kouluttaa reserviä. Samaan aikaan kansantalous ja kansalaiset alkavat ottaa osumaa Venäjään kohdistetuista talouspakotteista: ruoka kallistuu, polttoaineet kallistuvat, eläminen kallistuu. Taas tarvittaisiin rahaa, velkaa velan päälle.
Muokkaus 17.3.2022 klo 10.15: Muutettu termi lääkäriseura Duodecim Kustannus Oy Duodecimiksi